Kerta kiellon päälle köyhyydestä

palkkatuki
vohoi

Teen mielelläni (tai no en koska mitään hyvää mieltä ei tästä koskaan saa) katsauksia siihen että miten asiat edistyy noin niinkuin köyhyyshommien ja muun suhteen. Tajusin että olen nyt puhunut sen kolme vuotta köyhyydestä, jonka aikana olen onnistunut työllistymään noin puoleksi vuodeksi ja sopimuksen loppuminen johti vielä suurempaan taloudelliseen ahdinkoon kuin missä olin aiemmin. Nyt olen taas hakenut yli vuoden töitä ja päässyt yhteen haastatteluun jossa minua ei valittu töihin.

Minä, mediavaikuttaja

Joku pösilövasemmistolainen päätti tuossa viime viikon puolella suuttua minulle siitä että minä monopolisoin köyhyyden kokemuksen tai jotain (laittaisin linkin tähän mutta oikeasti unohdin jo että kuka oli kyseessä). Olen ilmeisesti todella tärkeä mielipidevaikuttaja koska pystyn yksin hallitsemaan koko maan julkista keskustelua köyhyydestä antamatta muille tilaa puhua omista kokemuksistaan. Tulee hyvä mieli siitä että voin käyttää tällaista valtaa.

Poliitikoista

Tuntuu siltä että olen sanonut tämän aika monta kertaa jo, mutta tästä köyhyydestä puhumisesta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Joku voisi kertoa sen Maria Ohisalolle, joka on puhunut aiheesta Suomiareenassa juuri tänään, koska yksikään menestyvä ihminen ei ole kiinnostunut köyhien asemasta mitenkään. Jostain kumman syystä liberaalit ja vasemmistolaiset suomalaispoliitikot kuvittelevat että kunhan köyhien asioista puhutaan niin tilanteet paranee. Ei parane, koska teillä ei ole koskaan mitään muuta tarjota kuin sitä puhetta. Se on poliitikoille ihan fine että miljoona suomalaista elää köyhänä. Ei minulla ole mitään syytä luottaa teihin tai kuunnella teitä.

“Mutta minäkin olen ollut köyhä”

Suurinpiirtein näin totesi minulle Jari Parantainen, joka on tällä hetkellä kovapalkkainen markkinointikonsultti tai jotain siihen suuntaan. Summaisin sellaiset kommentit näin: ratkaiseva sana on se ollut. 

Moni jaksaa elää pienituloisena tai jopa köyhänä jonkin aikaa vaikka opiskelijana tai työuransa alussa. Sitten kun se tilanne on jatkunut käytännössä koko aikuisiän, jossain kohtaa tajuaa sen väistämättömän totuuden ettei se lopu koskaan. Ei ole yhtään mitään sellaista mitä minä voisin tehdä päästäkseni pois köyhyydestä. Kyllä kyllä, voin hakea töitä ja teoriassa opiskellakin (tosin siihen minulla ei ole taloudellista mahdollisuutta) mutta mikään näistä ei takaa poispääsyä. Ainoa asia joka on aina varma on se että jossain kohtaa kuuta loppuu aina rahat ja sitten pitää miettiä että millä sen kuun viimeisen viikon syö.

Epätoivo ja medikalisaatio 

On kovin ilmiselvää ettei tässä elämässä tällä tavalla mitään mieltä ole, koska oikeastaan mitään ei voi tehdä. Olen 35-vuotias ja tiedän etten koskaan tule omistamaan asuntoa tai autoa, perustamaan perhettä tai lähtemään lomalle ulkomaille. Sen sijaan joka kuukausi jossain kohtaa loppuu rahat ja istun viikon tai puolitoista neljän seinän sisällä miettien että miten saisi jostain ruokaa.

Ja tietty joku sanoo että no, voisit elää alkukuun vähemmillä rahoilla. Varmaan voisinkin. Voisin olla ostamatta kirjaa tai uutta paitaa. Voisin joka päivä syödä kotona sen sijaan että pari kertaa kuussa syön jossain muualla kuin kotona. Kaikkea mahdollista voisi kyllä tehdä. Sen sijaan en oikeastaan näkisi tässäkään mitään järkeä koska nauttisin elämästäni vielä vähemmän kuin mitä nyt, ja omien laskujeni mukaan minulla on suurinpiirtein kaksi tai kolme päivää per kuukausi jolloin millään tasolla nautin oikeasti olemassaolostani.

Joka kerta kun joku kertoo että saattaisi tietää työpaikasta tai kehottaa hakemaan johonkin, herää sellainen kuluttava ja syövyttävä toivo että elämä voisi muuttua, mutta ei se muutu, koska joka kerta kun olen näitä viimeisen 10 vuoden aikana yrittänyt, tulokset on olleet olemattomia. Siltikään ei saa sanoa että haluaa pois täältä koska tässä elämässä ei kerta kaikkiaan ole yhtään mitään järkeä eikä tästä saa mitään iloa.

Silloin ihmiset sanoo että ehkä sun pitäisi käydä terapiassa tai miettiä jotain lääkitystä. En minä oikein usko että se että syvästi vituttaa köyhyys ja työttömyys ole mikään mielenterveysongelma, se on materiaalinen asia. Ei sellaista lääkettä ole jonka ottamalla muuttuu vähemmän köyhäksi.

Olisi varsin kohtuullista olla medikalisoimatta ihmisten taloudellista tilannetta ja siitä seuraavia tunnelmia. Tietenkin medikalisoimalla voidaan välttyä arvostelematta taloudellista epätasa-arvoa koska se herättäisi kaiken maailman kysymyksiä, kuten esimerkiksi että miksi ihmeessä pitää maksaa useita tuhansia euroja ihmiselle joka tekee tarpeettomia kännykkäpelejä.

Loppukaneetti

Eihän tämänkään kirjoittamisesta mitään hyötyä ole. Kirjoitin silti koska toistan tiettyjä kuvioita siinä toivossa että asiat, jotka eivät muutu koskaan, muuttuisivat. Kirjoitan ja haen töitä ja jatkan elämistä vaikka mitään tulosta ei tule.

Kerta kiellon päälle köyhyydestä