Touko Aallon jähmeät arvot

Helsingin Sanomat teki jutun Vihreiden uudesta puheenjohtajasta Touko Aallosta. Sinänsä mitään erityisen mielenkiintoista tässä ei ole paitsi Aallon linjaus talouspolitiikasta.

aalto

En ihmettele että uusliberaalia linjaa tukeva Hesari ei esitä kritiikkiä tästä. Ongelmahan lähinnä on se että Suomessa lähestulkoon kautta linjan julkisuuden omaisuuden myynti on johtanut siihen että valtion omaisuuden myynti ei ole kannattanut lainkaan. Esimerkkinä voidaan ottaa vaikka katsastustoiminnan myynti yksityisille markkinoille. Tai sähköverkkojen myynti Carunalle.  Tai Digita-kauppa. Tai Kemiran myynti Yaralle.

Aivan selkeäähän se on että valtion omaisuuden ja valtionyhtiöiden myynti ei yleisesti ottaen johda mihinkään positiiviseen tulokseen valtion tai kansalaisen kannalta. Todellisia jähmeitä arvoja edustaakin tämä “tase töihin”-hokeminen joka ei perustu mihinkään todelliseen.

Ja Aallon perustelu miten “tiettyyn aikaan, tiettyyn tarkoitukseen” perustetun omaisuuden ja toiminnan voisi myydä on aivan naurettava argumentti. Pitikö Digita myydä siksi että verkkotoiminta oli Suomessa jotenkin olennaisesti muuttunut? Pitikö Kemira myydä siksi että suomalaisen maataloustuotannon lannoitteiden tarve oli jotenkin olennaisesti muuttunut?

Vastaus siihen on ei.

Aallon perustelut ovatkin puhtaan ideologisia ja vailla minkäänlaisia perusteita ideologisuutensa ulkopuolella. Se onkin todellinen jähmeä arvo: pidetään kiinni siitä että valtion omaisuutta pitää myydä vaikka kerta toisensa jälkeen nähdään ettei siitä ole ollut mitään iloa kenellekään paitsi sijoittajille.

Advertisements
Touko Aallon jähmeät arvot

Vapauden kaiho, vapauden kahleet

Kansan Uutisten Pontus Purokuru on kirjoittanut uusliberalismista blogiinsa, ja ajattelin hieman kommentoida sitä tässä.

Kirjoituksessa on paljon pielessä, ja paljon juuri siksi että Purokuru ei usko palkkatyöhön, asia jota olen kommentoinut täällä aiemmin. Se tavallaan varjostaa koko kirjoitusta niiltä osin, missä Purokuru ei ymmärrä kanssaihmistään.

lifestyle-graffiti.jpg

Purokuru esittää paljon väitteitä, ja keskeisin niistä on ehkä tässä sitaatissa:

Yksinyrittäjien määrä on kasvanut vuosikymmenessä noin 40 000:lla. Kyselyjen mukaan yrittäjyys houkuttelee itsenäisyyden ja vapauden vuoksi. Yhä useampi valitsee mieluummin matalammat tulot ja itsemääräämisen kuin elämän palkkatyössä, jossa joku toinen määrää ajasta ja työn sisällöstä.

Startupit herättävät huomattavasti enemmän kiinnostusta ja haluja kuin pölyiseltä tuntuva julkinen sektori. Slush on maailmanmenon kannalta olennaisempi tapahtuma kuin kymmenen vanhan työväen vappumarssia. Yritysmaailmassa on menoa ja nautintoa, toisin kuin yliopistoilla, jotka ovat Suomessa hiiltyneet tummiksi raunioiksi, joiden seasta kuuluu voimatonta valitusta.

Tämä saattaa olla päällisin puolin totta, mutta niinkuin moni asia, se ei silti sitä ole. Yksinyrittäjien määrä kasvaa jatkuvasti siksi että yritykset ja yrittäjät mieluusti ulkoistavat työntekijänsä riskit muuttamalla työntekijän yrittäjäksi. Tuskinpa kovinkaan moni kääntäjä esimerkiksi sanoisi ei sille jos voisi tehdä työtään työntekijänä samalla palkalla, kuin mitä yrittäjänä saa. Tai parturikampaaja, joka vuokraa tuolinsa salongin omistajalta.

Julkiselle sektorille on yhä ihmisiä pyrkimässä töihin jatkuvasti, koska virkaan pääseminen on yhäkin aika lailla lottovoitto, niin kauan kun pääsee asemaan missä sopimuksia ja määräaikaisuuksia ei ketjuteta jatkuvasti. Suurin osa ihmisistä kaipaa vakautta eikä rikkauksia. Yliopistomaailmassa pätee sama: työnteko yliopistolla on onnistuttu kurjistamaan sellaisella tasolla, että akateemisesti koulutettu ihminen lähtee nykyään mieluummin vaikka ulkomaille töihin.

Jos peilaa tätä tekstiä siihen mitä Purokuru on kirjoittanut aiemmin, on aika selvää että hänen katsantokantansa on nimenomaankin sellainen joka on omaksunut uusliberaalin maailman arvot. Totta kai freelancer on vapaampi tietyssä mielessä, mutta freelancerin elämää rajoittavat kahleet ovatkin erilaisia. Onko sillä perustavanlaatuisesti väliä että osoittaako työtehtävät tilaaja vai esimies, jos käytännön taloudellisista syistä niistä ei voi kieltäytyä, ellei sitten halua hakeutua sosiaaliturvan pariin?

Ja totta kai ihmiset oppivat rakastamaan omia kahleitaan. Slush ja Nordic Business Forum on täynnä ihmisiä, jotka mielellään olisivat menestysyrittäjiä, mutta koska käytännön tasolla eivät ole, tyytyvät illuusioon siitä. Toisin kuin uusliberaalin talouspolitiikan rappeuttamassa julkisessa sektorissa, Slushissa voi saada itselleen liminaalisen kokemuksen siitä että on osa jotain itseään suurempaa ja osana menestyjien yhteisöä. Totta kai se on lähinnä puhdasta illuusiota, mutta illuusio voi olla todellisuutta todellisempaa. Tai miksi te luulette että Aleksi Valavuoren ja Ville Tolvasen kaltaisia ihmisiä palkataan johtoasemiin? Koska he ovat lojaaleja ja kyvykkäitä alallaan? Ei, vaan heillä on tapana esittää itsensä suurempina ja kyvykkäämpinä kuin mitä he ovat. Mutta takaisin yhteisöllisyyteen.

Tällaiset illusoriset yhteisöt mitä esimerkiksi Suomen viestintä-, markkinointi-, mainos- ja somekonsultaatiopiirit luovat ovat loistavia esimerkkejä yhteisöistä jotka eivät ole millään tavalla konkreettisia. Se joka vaikkapa menettää työpaikkansa, putoaa yhteisöstä todella nopeasti.  Yhteisöllisyyden perään haikailu on tyypillistä tänä aikana, mutta kuten Jean-Luc Nancy jo epäili, on syytä olla kriittinen sen suhteen että onko koskaan sellaista yhteisöllisyyttä kuin mitä ihmiset kuvittelevat edes ollut olemassa. Uusliberaalin maailman some-spesialistit verkostoituvat koska on pakko. Kylmän sodan aikaiset ay-aktiivit verkostoituivat ja hengasivat työväentaloilla koska oli pakko. Itse vetäisin sen johtopäätöksen että yhteisöllisyys on yksilön hyvinvoinnin kannallalta välttämätöntä, eikä mikään ideaalitila sinänsä.

Tekstissä paljon palaa siihen että Purokuru ei tunnu ymmärtävän lainkaan sitä että vapaus on uusliberaalissa retoriikassa aina tarkoittanut vapautta vähemmistölle, ei suurille massoille. Kuten sanottua, työelämän kontrolli on yksi ja sama freelancerille kuin palkkatyöläisellekin, mutta muoto vain vaihtelee hieman ja voi kuvitella olevansa vapaampi.

Tämä on se mikä voidaan peittää nimenomaan Slushin kaltaisella toiminnalla joka luo yhteisön illuusion. Joka ainoa somekonsultti Slushissa kilpailee keskenään asiakkaista ja sopimuksista, sen sijaan että vaikkapa puhaltaisivat yhteen hiileen. Teeskentelemällä että ollaan kaikki yhdessä ja samassa leirissä, pystytään välttämään se uusliberaalin ideologian painajainen, missä ihmiset oikeasti järjestäytyisivät yhteisöiksi ajaakseen omaa etuaan. Tärkeintä ja suurinta on atomisaatio, ja atomisaatiota voidaan tukea luomalla illusorisia yhteisöllisyyden tunteita.

 

 

 

 

Vapauden kaiho, vapauden kahleet

A Failure Of Ideology: The Untenable Position Of The Finnish Neoliberals

suurenmerensuolaa.png

The municipal elections saw an interesting shift in Finnish politics: essentially, all the old parties and the far-right True (or Rudimentary) Finns lost ground to a significant degree. Municipal elections, of course, don’t directly reflect the national level of politics but they do serve as a distant mirror for them. Dissatisfaction in the right-wing cabinet of the utter failure at a political career which is Juha Sipilä, is clearly visible, as is the blind hate for the True Finns who sold out their voters far worse than any party in recent history has done.

The major winner was the Green Party, raising their support from 8.55% percent in 2012 to 12.5% and the number of Green council members rose from 323 to 534. Considering that  local level politics often do not represent national interests, it’s still a rather stunning victory and one where for the first time the Greens became a major municipal player outside Helsinki.

We can analyze the reasons for this if we want to, but it should suffice to say that for the most part, failure of the government parties and the Social Democrats, who are severely struggling to remain relevant, is a major factor, but another major factor is that Ville Niinistö has taken the party a step towards the left and framing the party as a defender of education and welfare, when the cabinet has been cutting both. A smart move, since the cabinet is very unpopular and will remain so, when austerity keeps strangling the working class and the lower middle class. Of course the party still remains, fundamentally, a capitalist party since it does not have a vision outside the market economy.

What is maybe the most fascinating thing is that the neoliberal faction inside the Green Party is in a state of something that can be called full-blown panic. Panic of an ideological nature, since the neoliberals inside the party have always held to the line that going left is unpopular by nature and will drive away voters. Former Party leader, Osmo Soininvaara, has been blogging about how there should be a left-wing bourgeois liberal party in response for the former party secretary of the Social Democrats not getting a council seat.  I wrote about that particular thing in Finnish earlier on, but suffice to say, Soininvaara has a rather firm belief in that his technocratic neoliberal ideas are the only valid ones, and there’s a problem with the nature of reality if these remain fringe thought.

To quote Slavoj Žižek quoting Frederic Jameson, it is easier to imagine the end of the world than to imagine the end of capitalism. Likewise, the failure of neoliberal politics in raising support for the Green Party has left the neoliberals in a state of ideological crisis. “The voters will not support left-leaning politics” is an article of faith for the neoliberal Greens, and one that has served as a major instrument of justification in taking the party towards the right earlier. However, it’s worth noting that this rather unprecedented level of success was only reached when chairman Niinistö decided to step back from neoliberalism, proving that his predecessor Soininvaara was on a fundamental level wrong.

The ideals of startup cultishness, internationalism (for first world citizens only, of course), an uncritical attitude towards the European Union, workfare, social benefits cuts and so on, that Soininvaara represents do not really resonate among the majority of the electorate. Especially not in a country where a million people live below the poverty line. These people do not have the means to improve their lives in a neoliberal technocratic state but they do have it in a welfare state. Even if people cannot always formulate their position, they do tend to know that social benefits and free education are good things.

Which of course is an ideological crisis that the neoliberal Greens simply cannot deal with, since they do not have the language or the tools to deconstruct what they even are. The neoliberal Green position is fundamentally untenable and unstable when faced with outside pressure. In this case, success of other than neoliberal politics is a severe threat since it discredits their world view. That position is one that is only viable when the status quo of the nineties supported it, and now that there exists an economic crisis that seems more or less permanent, the position cannot be defended any longer.

So, what is left for the neoliberal right and especially the neoliberal Greens? Increased marginalization if the more left-leaning Greens maintain control of the party, and should the neoliberals put back in charge of the party, the party will fail.

A Failure Of Ideology: The Untenable Position Of The Finnish Neoliberals

Tom of Finland -kritiikki perjantaiksi

Sisältövaroitus: r/iskauskuvaston käsittelyä, homovihamielisiä/misogyynisiä sitaatteja

tomppalakanat
Ei ole subversiivinen tyynyliina
Yleisön pyynnöstä (ja yhden ystävän kanssa käymäni keskustelun jälkeen) päätin kirjoittaa näin perjantai-iltana lyhyen tekstin Tom of Finlandin ongelmallisuuksista, jotka yleisesti ottaen sivuutetaan kokonaan. Tästä eteenpäin puhun pääosin Tompasta koska en jaksa kirjoittaa “Tom of Finland” joka kerta.

Tompasta on tullut osa Suomen kulttuurista mainstreamia aika uskomattoman nopeasti. Muistan että 1990-luvulla vielä herätti ainakin pienimuotoista kohua, kun Tomppaa käsitteleviä dokumentteja esitettiin telkkarissa ensimmäisiä kertoja. Nyt melkein kuka tahansa voi kävellä kauppaan Tom of Finland -ostoskassin kanssa eikä juuri kukaan siihen reagoi. Tehtiin elokuva Tompan elämästä, ja noin yleisesti ottaen taidetta kaupallistetaan sen kun ehditään, kuten uusliberaalissa yhteiskunnassa on tapana. Eräänlainen Muumi-ilmiö tässäkin on, vaikka Tomppahuvipuistoa turisteille ei olekaan vielä Naantaliin rakennettu.

Niinkuin myös tapana on, Tom of Finlandin  ongelmallisista aspekteista ei keskustella nyt lainkaan, koska kun jokin asia kerran on kaupallistettu, siitä tulee salonkikelpoista.

Ensimmäisenä pitäisi ehkä huomioida se että Tompasta ollaan tekemässä hyvää vauhtia nationalistista ikonia, ja sivuutetaan se että Tomppa aikoinaan pakeni homovihamielistä Suomea ulkomaille, koska Yhdysvalloissa sai hengittää vapaammin kuin täällä, missä Asser Stenbäckin opit olivat voimissaan aina 1980-luvulle asti. Tompassa keskitytään nyt siihen miten hän oli sotaveteraani ja täten arvostelun yläpuolella, vaikka perustuen siihen mitä hän itse kirjoitti asiasta, hän ei erityisemmin lämmöllä muistellut sitä miten joutui puukolla tappamaan venäläisen lentosotilaan. Toki Tomppa on myös valjastettu tähän “lähetetään Putinille Tomppapostimerkeillä varustettuja kortteja”-kampanjaan jota tavallaan itse symppaan mutta sitten kuitenkin tässäkin on omat ongelmalliset aspektinsa. Ei pidä erehtyä siitä että suurimman osan olemassaolonsa ajasta Suomen tasavalta ei ole ollut mitenkään hyvä maa seksuaalivähemmistöille (saati sitten sukupuolivähemmistöille koska se taistelu jatkuu vieläkin, vohoi vittu) ja on aika lailla groteskia se miten aiemmin vihatun vähemmistön edustajasta voikin tehdä kansallisen ikonin.

Tompan kuvasto on myös sellaista jota pitäisi kenties pohtia tarkemmin ennenkuin siitä alkaa tehdä ikonista suomalaiskansallista kuvastoa. Moni Tom of Finlandin työ käsittelee aika suorasukaisesti raiskaamista eri muodoissa ja fetisisoi tahdonvastaisuutta hyvin voimakkaasti. Tämä on tavallaan kenties ollut vähempi ongelma silloin kuin Tompan työt käsiteltiin nimenomaan fetissipornona, mutta nyt tätä kuvastoa valtavirtaistetaan. Yhteiskunnassa, missä eksplisiittisen suostumuksen konsepti on vieläkin vaikeahko monille, se on hyvinkin ongelmallista.

Natsien, armeijan ja poliisien fetisisointi nimenomaan seksuaalisesti väkivaltaisina toimijoina ja toimijoina ylipäätään on myös jokseenkin ongelmallista. Liikaa painoarvoa laitetaan Tompan omalle kertomukselle siitä miten salskeiden saksalaisupseerien näkeminen aiheutti hänessä seksuaalisen heräämisen ja se normalisoi ylipäätään natsi-ikonografian käyttöä valtavirrassa, josta hyvä esimerkki on suomalainen elokuva Iron Sky, jossa sangen kritiikittömästi käytetään nimenomaan seksikkäitä natseja eroottisen halun kohteina. Natsien normalisointi ylipäätään johtaa siihen tilanteeseen missä voidaan leikitellä symboleilla niinkuin joku toistaitoinen esseisti voisi sanoa, eli ollaan ns Schrödingerin natseja jotka käyttää natsisymboleja, kannattaa fasismia, mutta aina voi vedota siihen että emmehän me nyt tosissamme.

Seksinegatiivisena ihmisenä toki myös huomauttaisin siitä että samalla tavalla kuin JCDecauxin bussipysäkille roudaama shampoomainos joissa on käytännössä alaston nainen poseeraamassa, myös Tom of Finlandin valtavirtaistaminen kontribuoi nykyisen yhteiskunnan yliseksualisoitumiseen. Eri tavalla, kohde on eri, mutta prosessi sama.

Viimeisenä voisin nostaa esiin sen että Tom of Finlandin tapa kuvata mieskehoa hypermaskuliinisesti johtaa sellaisiin outoihin kannanottoihin kuin joidenkin miesten tapaan sanoa että “jos olisin homo, olisin sentään sellainen kunnollinen Tomppahomo enkä mikään neiti.” Ei varmaan erityisemmin tarvitse avata sitä että on ongelmallista se että koetaan että miesten pitäisi sopia tiettyyn perinteiseen maskuliinisuuden malliin ja ei-maskuliininen mies on halveksuttava, on hän sitten homo tai ei.

Tällaista siis tänään. Miten tähän pitäisi sitten reagoida?

Itsehän olen sitä mieltä että Tom of Finland on tehnyt varsin hienoa taidetta, kuten myös muut taiteilijat joista pidän, kuten James Ellroy, Charles Bukowski, Jayne County ja Patti Smith. Vietin tänään aikaa lukien artikkelia Patti Smithin kannanotoista n-sanan käyttöön 1970-luvulla ja aika diippiä roskaahan se oli mitä Smith selitti, eikä se oikein sovi tähän päivään mitenkään. (artikkeli täällä, siinä on otsikossa sensuroimaton N-sana)
En minä aio silti Patti Smithia boikotoida, mutta pitää tietää mitä kuluttaa ja olla tietoinen sen ongelmallisista aspekteista. Ihmiset ei ole täydellisiä, taiteilijat ei ole täydellisiä ja kulttuurituotteissa on aina ongelmia. Mutta olisi hyvä tiedostaa ne ongelmat eikä poisselittää niitä.

Tom of Finland -kritiikki perjantaiksi