Pulp kirjoitti tästä joskus biisin, mutta joku halusi mun kirjoittavan tästä taas: lisää köyhyyttä

Sisältövaroitus: tässä tekstissä käsitellään itsetuhoisuutta ja itsemurhaa.

Olen hieman vähentänyt näiden asioiden käsittelyfrekvenssiä blogissa, koska no, jo näiden ajatteleminen edes kriittisessä mielessä on hirveän kuluttavaa ja masentavaa. Eli mennään taas köyhyyden pariin.

Aika usein kuulee jopa köyhyystutkijoilta (tosin kai iso osa köyhyystutkijoista on lähinnä paternalistisia oikeistolaisia jotka eivät pidä köyhiä lainkaan ihmisinä) sanan kokeminen. Kun puhutaan kokemisesta, voidaan kätkeä sen taakse se että ihminen kykenee tekemään arvioita objektiivisesti omasta tilastaan. Siellä piilee nimittäin sellaisia asioita, joiden kanssa meidän yhteiskunnallinen narratiivi ei pelaa kovinkaan hyvin yhteen.

Yksi yleisimmistä asioista mitä köyhien sanotaan kokevan, on tunne siitä ettei omasta sosioekonomisesta tilasta ole ulospääsyä. Se ei ole tunne, se ei ole kokemista: se on objektiivinen arvio hyvin monille. Jos olet ollut yli puoli vuotta työttömänä, työnsaantimahdollisuutesi huonontuvat olennaisesti. Jos olet sellaisessa tilanteessa kuin minä, missä pitäisi opiskella valmiiksi että saisi töitä mutta ei ole varaa opiskella ennenkuin saa töitä, voi todella huolellisesti pohtia sitä matematiikkaa, että kun tässä maassa on 350 tuhatta työnhakijaa ja noin 20 tuhatta työpaikkaa auki, saanko minä ikinä töitä koska minulla ei ole tutkintoa valmiina.

En nimittäin saa sitä työpaikkaa. Niin se menee joka kerta: jos samaa paikkaa hakee ihminen jolla on tutkinto ja ihminen jolla ei ole tutkintoa, se jolla on tutkinto valitaan joka ainoa kerta.

Siksi minä olen monesti vihannut ja inhonnut ihmisiä jotka yrittävät hyvää hyvyyttään väittää että ei se aina mene niin. Se on joka kerta mennyt niin. Kyllä minä tiedän että on olemassa jokin pieni mahdollisuus sille että käykin joskus toisin, ehkä toinen työnhakija kuolee kesken haastattelun aivohalvaukseen ja haastattelijaa laiskottaa tai jotain.

Mutta kun  mahdollisuudet sellaiselle on niin olemattoman pienet.

Sitä istuu pienessä ja epämiellyttävässä huoneessa, johon niin monesti oma elinpiiri kaventuu koska rahaa mihinkään vaan ei ole, miettii sitä että miten paljon tilillä nyt on rahaa, paljonko sitä tarvitsisi loppukuuksi ja tajuaa ettei se mitenkään riitä. Ja mitään ulospääsyä ei ole.

On täysin sen armoilla, että sattuuko joskus jotain hyvää. Ja todennäköisesti sitä ei koskaan satu. Laskut kertyy pinoon, jossain kohtaa tajuaa että ihan sama vaikkei enää koskaan maksaisi mitään koska varaa ei ole kuitenkaan. Joka ainoa kerta kun joku sanoo kyllä sinulle vielä joskus jotain löytyy, olethan fiksu, mulla menee kokonaan usko tähän maahan jos sä et löydä töitä, tekee vain mieli huutaa ja lyödä sitä ihmistä koska se ei kerta kaikkiaan ymmärrä sitä miten asiat on.

Ja jos tekee niinkuin minä ja puhuu tästä julkisesti: tiedättekö miten paljon hyvin toimeentulevat halveksuu köyhiä? Minä nimittäin tiedän. Ei mene sellaista päivää etteikö joku yrittäisi halventaa minua siksi että puhun tästä julkisesti.

Kyllähän minä sen tiesin että tästä julkisesti puhuminen on huono idea. Se ei ole koskaan parantanut työmahdollisuuksiani, päinvastoin. Erityisesti tahot jotka työskentelevät itsekin köyhien parissa tuntuvat olevan sitä mieltä että köyhät ja työttömät eivät kelpaa mihinkään, sellaisinkiin olen hakenut . Ehkä ongelma on se että joku joka ymmärtää köyhyyden tajuaisi myös sen että nämä järjestöt niin harvoin saavat mitään aikaan?

Mitä väliä? Voin kirjoittaa tästä vaikka kirjan. Sekään ei muuta yhtään mitään. Niinkuin tykkään tai siis en tykkää sanoa, TÄÄLTÄ EI OLE ULOSPÄÄSYÄ. Eniten harmittaa se, ettei minulla ole edes fyysistä rohkeutta kuolla.

Monilla muilla on ollut. Se oli todennäköisesti heille parempi kuin jäädä tänne elämään rahatta ja ilman minkäänlaista tulevaisuutta. Minkälaista roskaa onkaan olla nuori tässä yhteiskunnassa, koska nuoret eivät ole tyhmiä ja kyllä moni nuori sen näkee ettei mitään tulevaisuutta ole.

Piste tähän, savuke palamaan. Kun on ollut työttömänä valovuosia, ei ole edes keuhkosyövän pelkoa.

 

 

 

Advertisements
Pulp kirjoitti tästä joskus biisin, mutta joku halusi mun kirjoittavan tästä taas: lisää köyhyyttä

Miltä köyhyys maistuu?

Tämäkin viikko alkoi sillä millä tavallisesti: “kiitos hakemuksesta mutta ei kiitos”-sähköpostilla työpaikasta mitä hain. As usual. En muuten jaksa tällä kertaa panostaa erityisemmin joten tästä tulee ehkä enemmän tajunnanvirtaista tekstiä kuin yleensä. Ja toistan vanhoja teemoja joten skipatkaa vapaasti, jos skippauttaa.

Rahat loppu, taas kerran

On kuun viimeinen päivä ja rahat on toki loppu niinkuin yleensä. Ellette ole koskaan kokeneet sitä iloa kun kuun lopussa huomaakin poikkeuksellisesti että on rahaa ruokaan, suosittelen miettimään asiaa.

Rahat on oikeastaan olleet loppu nyt noin viikon. Ei ehdottoman loppu aiemmin, se tuli vastaan vasta tänään. On ollut rahaa ostaa jonkinlaista ruokaa: ei mitään hyvää ruokaa mutta jotain ruokaa joka välttää ja jota jaksaa valmistaa. Tulisi toki halvemmaksi jos jaksaisi aina valmistaa jotain, mutta yllättäen aliravittuna ja köyhänä jaksaminen on välillä hieman vaikeaa, koska tulee venytettyä aikaa syömisen välissä mahdollisimman pitkään.

Mutta nyt rahat on ehdottoman loppu. Siitä seuraa sellainen ongelmakohta mitä hyvä lukija, olettaen että hyvällä lukijalla on jonkinlaiset tulot, voi miettiä. Pitäisi tänään käydä ystävän luona auttamassa yhdessä jutussa mutta no. En oikein jaksaisi, koska en ole syönyt mitään ja ruokaa kotona on ehkä kaksi kananmunaa ja noin kolme palaa leipää. Mikä on oikeastaan aika hyvä tilanne koska joskus olen ollut ilman tuloja puoli vuotta eikä ruokaa ollut silloin ollenkaan.

Koska sinä olet viimeksi perunut sovittuja menoja siksi että on nälkä jolle et voi tehdä mitään? Koska olet viimeksi miettinyt että sinulla on juuri tarpeeksi syötävää, että jaksat istua kotona mutta et tehdä mitään muuta? Kertoisitko jollekulle ystävällesi että tämä on se oikea syy miksi perut menot?

Silloin kun tämäntyyppisiä juttuja kertomalla saa ihmisistä reaktioita irti, yleensä joku kysyy että etkö voisi pyytää joltakulta ruokarahaa tai vastaavaa. Se on toki ihan inhimillinen reaktio sinänsä, mutta paljastaa kysyjästä jotain. Kysyjä ei ymmärrä köyhyyden luonnetta lainkaan.

Ei ole kyse siitä ettenkö tänään, 31.7.2017 voisi jostain löytää ihmistä joka heittäisi kympin tai kaksikymppiä. On ennen kaikkea kyse siitä että aina ei jaksa pyytää ihmisiltä tilapäistä apua kun tietää että oma tilanne ei todellakaan ole tilapäinen. Minä kyllä todellakin arvostan ihmisiä jotka auttaa kun on vaikeaa, mutta en näe enää syytä pyytää apua jotta saisi hetken helpotuksen. Edessä on joka tapauksessa aina seuraava kuukausi ja seuraava vuosi, jonka aikana pitää miettiä miten ruokkii itsensä, miten vaatettaa itsensä ja miten välttää asunnottomuuden. Mitään pidemmän aikavälin taloudellista apua ei mistään voi saada. Ei ystäväpiirissäni ole niin rikkaita ihmisiä, tai sellaisia jolla olisi vaikutusvaltaa hoitaa jostain työpaikka.

Hyväosaiset hyvät ihmiset

Miksi ihmiset puhuu näistä asioista niin vähän? Minäpä tiedän. Siksi että näistä puhumalla tavalla joka ei sovellu keskiluokkaisen journalismin luomaan köyhyysnarratiiviin, saa kohdata todella paljon vihamielisyyttä. Tein meemikuvan havainnollistaakseni tämän.

1tc9qu.jpg

 

Luonnollisesti, tämä on sellainen asia jota melko harva kehtaa sanoa omalla nimellään suoraan, mutta sitäkin tapahtuu aina vähän väliä. Anonyymit kehtaa usein sanoa sen suoraan. Motivaationahan toimii yleensä se, että alaluokkien pitäisi olla kohteliaita ja tyytyä asemaansa, ja sen ajatuksen rikkominen on sanoinkuvaamaton rikos vallitsevaa järjestelmää kohtaan. Varmaan yleisin asia jonka saan muodossa tai toisessa kuulla että en edes ansaitsisi työpaikkaa.

Se Mr Lotharin näköinen kansanedustaja pilkkasi minua koska poltan tupakkaa (toki olin silloin jo lopettanut mutta mitäpä väliä). Ah-a, käytät rahaa johonkin turhaan joten et voi olla oikeasti köyhä! Asia vilpitön, hyvätuloiset ihmisethän käyttävät aina rahansa pelkästään fiksusti ja siksihän he ovat hyvätuloisia. Tai sitten ei.

Köyhän pitäisi olla nöyrä ja täydellinen jotta sopisi keskiluokkaiseen köyhyysnarratiiviin. Jos ei elä täydellistä Niksipirkkaelämää jossa säästää kaikesta, ei käytä rahaa mihinkään turhanpäiväiseen ja keskittyy vain ja ainoastaan työnsaantiin, on huono köyhä joka ansaitsee asemansa. Ja silloin hyväosaisella on oikeus kohdella tätä huonosti koska hänellähän ei ole oikeutta olla olemassa lainkaan. Joku pari viikkoa sitten joku hönö jota en edes tunne kirjoitti Facebookiin pitkän avautumisen siitä miten minä olen hirveä ihminen joka haluaa määritellä köyhyyden kaikkien puolesta. Minä en oikeasti usko sanovani mitään erityisen vallankumouksellista köyhyydestä mutta sanon jotain pohjaten omaan kokemukseeni.

Mitä jos oletkin realisti?

Tässä viime päivien aikana olen taas tehnyt nipun työhakemuksia ties minne, ja tiedän ettei niistä mitään tule, koska ei ole koulutusta ja työnhakijoita joilla on pätevyyttä johonkin on jokaiseen tehtävään niin paljon. Jokainen työhakemus antaa noin kaksikymmentä minuuttia aikaa unelmoida siitä että miten elämä muuttuisi jos yhtäkkiä olisikin riittävät tulot, mutta samanaikaisesti jokainen kiitos-mutta-ei-sinua-tarvita -tyylinen sähköposti luo noin päivän verran kestävän pettymyksen tunteen.

Tavallaan siksi se tuntuukin hassulta kun puhutaan siitä että lisääntyvä työttömien valvonta aiheuttaa turhien työhakemuksien tekemistä. Sitähän me kaikki teemme, koska hyvin merkittävä osa meistä ei tule koskaan pääsemään töihin. Ei tässä kerta kaikkiaan ole mitään järkeä.

Tietenkin individualismi on hieno tapa saada ihmisiä sumutetuksi. Jos kokee itsensä erityiseksi yksilöksi niiden 350 000:n työnhakijan joukosta, voi sivuuttaa sen että avoimia työpaikkoja on alle 20 000. Siinä on kuulkaa aika monta kymmentä tuhatta ihmistä joita tämä yhteiskunta ei tarvitse yhtään mihinkään. Silti meille kerrotaan että me olemme tärkeitä yksilöitä. Emmekä ole. Yksikään päättäjä tai elinkeinoelämän johtaja ei pidä köyhiä tai työttömiä yhtään minään.

Voi olla että joskus oli helpompi sivuuttaa se miten tarpeetonta ja merkityksetöntä köyhän elämä on, mutta sosiaalinen media tekee siitä olennaisesti vaikeampaa. Kun voi lukea tuttujen kuulumiset lomamatkoista, uusista asunnoista, perheen perustamisista ja sunnuntaibrunsseista, alkaa sisäistää sen miten sitä on todellakin ulkona siitä mikä on tässä yhteiskunnassa tavoiteltavaa. Sattuuko se että tietää ettei koskaan tule kokemaan niitä asioita, mitä melkein kaikki tuntemani ihmiset ovat päässeet kokemaan? Todellakin.

Mutta niin se menee eikä siihen ole mitään muutosta tulossa.

Sen sijaan jatkan mekaanisesti toistamista: haen töitä, yritän kaikkea mahdollista, revin itsestäni irti jokaisen tempun että voisi päästä ulos köyhyydestä vaikka täysin tiedän sen ettei mikään näistä keinosta tule toimimaan.

Mutta niinkuin Sartren Suljetut ovet päättyy: “Eh bien, continuons

 

Miltä köyhyys maistuu?