Kenen etu yhteiskuntarauha on?

Helsingin sanomissa oli taas vaihteeksi huono kolumni edellisviikolla. En kirjoittanut silloin siitä koska no, minua ei oikeastaan kiinnosta kirjoittaa Laura Huhtasaaresta, paitsi ehkä tangentiaalisesti jos Mari K. Niemi on taas analysoinut läpiä päähänsä.

parempiakin tapoja vaikuttaa.jpg
Reminder: tämä oli Kokoomusnuorten mainos. Se ei oikein toiminut koska vähänkö nää tyypit näyttää cooleilta.

Mutta: puhutaan taas koko demokratian suojelemisesta ja sen sellaista. Ilmeisesti Tommi Niemisen mielestä tämä tarkoittaa sitä että pitää nyt asettautua laitaoikeistolaisen Marinol Le Penin turvaksi koska no poliittinen väkivalta ja sen sellainen. Nieminen ei juuri hukkaa sanoja nostaakseen esiin sitä että pääosin poliittinen väkivalta ja poliittiset attentaatit Suomessa kohdistuvat vasemmistolaisiin, turvapaikanhakijoihin ja rodullistettuihin. Muistetaan vaikka Jyväskylän kirjastopuukotus, sen jälkeinen poliisin kieltäytyminen Vasemmistonuorten puhetilaisuuksien suojelusta, vastaanottokeskusten polttamisyritykset ja rasistinen katuväkivalta. Jotenkin Nieminen onnistuu puhumaan äärioikeistosta varsinaisesti sanomatta yhtään mitään nykyisestä äärioikeistosta tai siitä mitä nykyinen äärioikeisto tekee. Äärioikeiston uhka ei nimittäin kohdistu kolumnisteihin vaan rodullistettuihin ja vasemmistolaisiin.

Kun Huhtasaari itse kannattaa äärioikeistolaista väkivaltaa, niin mitä ihmeen syytä kellään, joka voi joutua äärioikeistolaisen väkivallan kohteeksi on osoittaa sympatiaa Huhtasaarta kohtaan? Miksi ihmeessä joku, jonka omaa kotirauhaa uhataan Huhtasaarten aatteen jakajien joukosta, välittäisi Huhtasaaren kotirauhasta pätkääkään?

Laajemmalti katsoen näyttää siltä että yhteiskuntarauha ja nämä demokraattiset arvot tuntuvat palvelevan lähinnä valtaapitäviä ja rikkaita. Suomi on niiltä osin harvinainen maa, että täällä rikkaat ja köyhät elävät monilta osin rinta rinnan, ilman muureja ja henkivartijoita. Mutta onko tämä sellainen asia joka pitäisi kokea tavoittelemisen arvoiseksi asiaksi kaikissa olosuhteissa?

Itse sanoisin että ei. Sitten 1990-luvun laman eriarvoisuus on kasvanut ja köyhyys on lisääntynyt jatkuvasti. Jos yhteiskuntarauha johtaa siihen että köyhimmiltä voidaan jatkuvasti leikata ja marginalisoituja kohdella huonosti, yhteiskuntarauha joutaa mennä.

Ongelma on siinä että jopa Jari Lindströmin kaltainen epäkelpo ministeri näkee yhteiskuntarauhan heikentymisen mutta mitään ei tehdä tilanteen korjaamiseksi. Lindström jatkaakin leikkausten ja piiskalinjan ylistämistä niinkuin se parantaisi kenenkään asemaa. Työttömiä rikkaruohoihin verrannut Juhana Vartiainen vitsailee leipäjonoista ja samoin kannattaa piiskalinjaa. Valtionvarainministeriön Martti Hetemäki tekee samoin, perustellen sillä että vaihtoehtoiset suunnitelmat olisivat olleet vielä kovempia. Kelan pääjohtaja Elli Aaltonen, joka mokasi täysin toimeentulotuen siirtämisen Kelan hoidettavaksi, jauhaa samaa. Pääministeri Sipilä puhuu siitä miten ihmisiä on peloteltuAinoa joka tästä ei jauha, on Pirkko Mattila joka oli eduskuntakeskustelun aikaan savusaunassa ja kieltäytyy käymästä julkista keskustelua koko aktiivimallista.

Ja niin edelleen. Se yksinkertainen ja kansantajuinen kritiikki, jonka kaikki tietävät olevan totta, sivuutetaan. Se yksinkertainen totuus on se että tämä on leikkaus sosiaaliturvaan ja leikkauksen kohteena oleva ei pysty leikkaukseen vaikuttamaan. Töitä ei vieläkään ole kaikille, eikä näillä keinoilla niitä tule.

Tilanne, missä päättäjät kokevat voivansa tehdä epäinhimillistä politiikkaa ihmisistä välittämättä, koska yhteiskunnassa vallitsee yhteiskuntarauha joka heitä suojaa, on täysin nurinkurinen, kuten on myös Merja Kyllösen analyysi tilanteesta tässä puheessa jonka hän piti Vasemmistoliiton puoluevaltuustossa.

Yhteiskunta, joka pitää kaikki mukana, sivistää, kouluttaa, hoitaa ja antaa mahdollisuuden elämään, on myös kansalaisilleen puolustamisen arvoinen. Eriarvoistumiskehityksen pysäyttäminen on yksinkertaisesti tärkein keinomme taata yhteiskuntarauha. Väitän, että turvallista yhteiskuntaa rakennetaan edelleen parhaiten poistamalla syrjintää, pienentämällä tuloeroja ja varmistamalla yleisen oikeudenmukaisuuden toteutuminen.

Sen sijaan kävikin niin, että tämä yhteiskuntarauha on mahdollistanut eriarvoistumiskehityksen. Ja jos yhteiskuntarauhan ylläpidossa roikutaan kiinni välittämättä siitä, millaista politiikkaa tehdään, niin palvellaan vallassaolevien etuja, ei kansan.

Advertisements
Kenen etu yhteiskuntarauha on?

Miten anarkisti parantaisi työllistymistä

Caveat: Minä en lainkaan usko siihen että mikään tässä esitetty on mahdollista, koska se on pääoman ja omistavan luokan intressien vastaista. Nämä eivät myöskään ole mitään mihin itse varsinaisesti pyrin, koska en usko inkrementalismiin tai reformismiin. Toisaalta, ehdottaahan muutkin kaikenlaista uskomatta sen toteutumismahdollisuuksiin tai tolkullisuuteen. Kannattaahan kaiken maailman kevätkääryleet aktiivimalliakin.

Minua inspiroi Katri Helena ja Lauri Ihalainen. Näistä Lauri Ihalainen on listannut haastattelussa sinänsä hyviä keinoja, joilla voitaisiin parantaa työllistymistä.

Suurtyöttömyys on realiteetti, mutta sen ohella suomalaisen työelämän ja työnhaun rakenteissa on kaikkea muutakin ongelmaa. Joten tässä seitsemän ehdotusta jotka voisivat parantaa työllistymistä, työttömän asemaa ja työelämää noin yleensä.

oispa töitä.jpg

1. Karenssien poisto

Jos työmarkkinoista halutaan joustavia, niinkuin aina hoetaan, karenssit pitäisi poistaa kokonaan. Karenssille päätyminen on raskasta ja on vaikea nähdä, kenen etuja se enää nykypäivänä palvelee. Ilman karensseja, ihmisten toimeentulo olisi vakaammalla pohjalla ja se helpottaisi mm. sitä että ihmiset voisivat keskittyä työnhakuun eikä ruokarahan hankkimiseen.

2. Yrittäjyys ja työsuhde samalle viivalle

Monista syistä johtuen, pääasiassa sosiaaliturvan syiden takia, tilapäinen tai muuten lyhytaikainen yrittäjyys on monelle käytännön mahdottomuus. Pitäisi siis harmonisoida sosiaaliturva niin, että yksinyrittäjälle taattaisiin työttömyyskorvaukset ilman kommervenkkejä. Samalla voitaisiin järjestää yksinyrittäjien palvelut niin, että mm. kirjanpitopalvelut ja vastaavat voisi saada ilmaiseksi Verotoimiston palveluiden kautta. Pitäisi myös harmonisoida palkkatyön ja pääomatulojen verotus progressiiviseksi, milloin yrittäjyydestä jäisi pienyrittäjälle suurempi potti käteen.

3. Yritystukien vastikkeellisuutta lisättävä rekrytointivelvoitteella

Yritystukien perusideahan on hyvin pitkälti se, että valtio ja kunnat tukevat hyödylliseksi koettua toimintaa. Yritystuet on käytännössä osoittautuneet varsin tehottomiksi, mutta niiden vastikkeellisuutta voisi lisätä.

Yksi joka avaisi työmarkkinoita olennaisesti työttömille, olisi velvoite keskittää rekrytointi TE-toimistojen kautta ja TE-palveluiden verkkopalveluun. Täten nykyisin piiloon jäävät työpaikat olisivat saatavilla myös niille, joilla ei ole kontakteja tai sisäpiirin tietoa niistä. Jos halutaan vedota piilotyöpaikkojen olemassaoloon työllistymismahdollisuutena, tämä olisi konkreettinen ja yksinkertaisesti implementoitava asia.

4. Velkaantuneiden työntekomahdollisuuksia parannettava

Kansalaisaloitteesta nyt tunnetun Martin-Éric Racinen argumentti siitä, miten hän ei voi ottaa vastaan matalapalkkatyötä ulosoton takia on täysin validi eikä lainkaan vieras. Tähän tulisi puuttua, koska on turhaa ja tarpeetonta moralisoida siitä miten työnteko on velvollisuus. Harva ihminen todellisuudessa menee töihin pelkästään työnteon ilosta, jos työnteosta ei saa mitään irti.

Voitaisiin joko korottaa tuntuvasti ulosoton suojaosia, mikä mahdollistaisi myös velkaantuneille paremman elintason, tai tarjota valtiolta työllistyvälle velkaantuneelle järjestelylainaa, jonka turvin olisi joustavaa järjestää velkojen takaisinmaksu.

5. Loppu työn muodoille, jotka eivät takaa toimeentuloa

Esimerkiksi ravintola-alalla puhutaan kovasti työvoimapulasta. Työvoimapulan takana on pohjimmiltaan se, että monet eivät voi ottaa vastaan töitä sellaiselta alalta, missä peruslähtökohta on nollatuntisopimus. Jos on esimerkiksi asuntolainaa ja perhe, on stressaavaa ja omalle taloudelle vaarallista ottaa vastaan työ, josta minkäänlainen tulo ei ole taattu.

Nollatuntisopimukset pitäisi kokonaisuudessaan kieltää, ja määräaikaisten ketjutus pitäisi sanktioida huomattavan raskaasti. Stabiilit työnteko-olosuhteet lisäisivät työvoiman tarjontaa aloilla, missä ne nykyisellään ovat epävakaat.

(Nämä on muuten niitä mistä ihmiset puhuu kun puhutaan paskaduuneista.)

6. Tukien harmonisointi

Riippuen tilanteesta, työtön saattaa joutua hakemaan peruspäivärahaa, työttömyyskorvausta tai toimeentulotukea. Näistä toimeentulotuki on huonoin mahdollinen vaihtoehto, koska se on pienempi kuin muut. Muiden osalta taas voi varautua pitkiin käsittelyaikoihin, koska TE-toimistoissa mikään ei toimi.

Tukien pitäisi alkaa juosta samantien kun ilmoittautuu työttömäksi, ettei kukaan jää tyhjän päälle. Lisäksi toimeentulotuen perusosa pitäisi korottaa samalle tasolle peruspäivärahan kanssa jotta estettäisiin eriarvoisuus tuensaajien joukossa.

7. Loppu moralisoinnille

Työttömien valvonnan voi lopettaa kokonaan turhanpäiväisenä. Siitä ei ole mitään hyötyä työttömille tai yhteiskunnalle, koska ylivoimaisesti suurin osa työttömistä haluaa työtä. Jos töitä ei löydy, se ei ole työttömän ratkaistavissa oleva ongelma.

 

 

 

 

Miten anarkisti parantaisi työllistymistä

Rinteen niskalaukaus-sitaatti ja kolikon kääntöpuoli

Antti Rinne on saanut kansalaiselta viestiä. Eduskunnan yksi pöntöimmistä edustajista, Simon Elo on paheksunut tätä ja Rinteen pitäisi ilmeisesti nyt lähteä kylille ja pyytää kaikilta anteeksi.

Tätä tosiaan lehtijutun perusteella on paheksuneet jotkin muutkin. Niinkuin joku Nordean ekonomisti.

Screenshot 2018-01-06 16.35.18.png

 

Poliittinen retoriikka oppositiossa. Ikävä kyllä ne puheet mitä joku Simon Elo tai Olli Kärkkäinen pitää sopimattomina, eivät ole opposition retoriikkaa. Se on suoraa ja filtteröimätöntä puhetta kansalta. Aktiivimalli oikeasti sattuu tosi pahasti ihmisiin, ja sen pitäisi olla helppoa ymmärtää että miksi.

Se johtuu ihan yksinkertaisesti siitä että täysin perustellusti tosi moni pienituloinen, työtön ja opiskelija näkee tilanteen sellaisena kuin se on: päättäjiä ei oikeasti kiinnosta heidän tilanteensa lainkaan. Jotain sanoja silloin tällöin kuuluu, mutta hups vaan niin leikataan sosiaalietuuksia ja vähennetään lääkekorvauksia, eikä tarjota yhtään minkäänlaista tulevaisuutta.

Siksi joku sanoo sitä niskalaukaukseksi. Ei siksi että kolmenkympin leikkaus olisi kaikille kriittinen, vaan siksi että näille leikkauksille ei näy loppua, eikä töitä ole ja jos on edes sen verran ikää kuin minulla, joku uuteen alaan opiskelukin on täysin mahdotonta. Ei tulevaisuutta, ei toivoa, ei mitään syytä luottaa päättäjiin. Lisätään siihen päälle vielä joku Juhana Vartiainen jonka mielestä köyhällä ei pidä olla oikeutta ostaa ruokaa, niin todellisuus näkyy sieltä imagoviestinnän takaa turhan selkeänä.

Kolikon toinen puoli: Rinne joko ei puhu niistä tai ei saa sen kaliiberin viestejä kuin mitä sitä saattaa kuulla tuolla ulkomaailmassa, pubien tupakkapaikoilla, baaripöydissä ja illanvietoissa.

Siellä on nimittäin usein sellaista ilmapiiriä, että ei puhuta siitä että hallitus antaa niskalaukauksia, vaan vähän niinkuin toisin päin. Ja sitä puhetta ei ole mikään pysäyttämässä, ei vaikka Nordean ekonomisti kävisi paheksumassa sitä. Totta kai jos he olisivat sitä kuulemassa, tulisi tätä samaa paheksuntaa ja jankutusta siitä miten Suomi on demokraattinen yhteiskunta ja väkivalta on aina tuomittavaa ja plaa plaa.

Viittaan tässä käymäni keskusteluun jonkun liberaalin kanssa. Siltä tuli jotain samanlaista jankutusta, ja totesin siihen sitten että “Ei väliä vaikket uskoisi poliittiseen väkivaltaan, poliittinen väkivalta kyllä uskoo sinuun.”  Nimittäin, siinä kohtaa kun usko päättäjien välittämiseen menee perustavalla tavalla, ne tässä yhteiskunnassa joilla ei omasta mielestään ole mitään menetettävää, voivat tehdä aivan mitä haluavat ja yhtään mikään ei sitä estä. 

Jos työtön nähdessään hallituspuolueen kansanedustajan Prisman hedelmäosastolla päättää että nyt lähtee, sitten lähtee. Yhteiskunnassa missä kansanedustaja on sen verran pieni herra, ettei ole aidattua asuinaluetta eikä henkivartijoita, ja ostoksetkin tehdään itse, mikään ei seiso sen suuttuneen työläisen ja päättäjän välillä siinä hetkessä.

Pitäisikö siinä kohtaa sääliä päättäjää ja tuomita tapahtunut? Ei. Päättäjä on ollut sitä yhteiskuntaa luomassa, missä muita vaihtoehtoja työläiselle ei ole.

P.S. Jos joku teistä lukijoista sattuu tuntemaan Antti Rinteen, pistäkääpä tämä hänelle koska olisi mielenkiintoista kuulla mitä Rinne siihen sanoo.

 

 

Rinteen niskalaukaus-sitaatti ja kolikon kääntöpuoli

Aktiivimalli, Kokoomuksen narratiivi ja poliittinen luokka

“Aktiivimalli” on hieno termi. Se ei tarkoita yhtään mitään, paitsi että se on kautta rantain tehty leikkaus sosiaaliturvaan.

Toistakaamme ensin:

Työttömyysturva on aina ollut vastikkeellista. Työttömyysturvaa ei saa ellei ole valmis töihin. Nykymallissa työttömyysturvaa leikataan, jos ei pääse TE-toimiston turhanpäiväisille kursseille tai saa töitä. Mitä ei kaikkialla ole, ja kaikki eivät ylipäätään voi ottaa työtä vastaan (koska jos on käynyt töissä, työttömyyskorvaukset menee manuaaliseen käsittelyyn ja rahat saa sitten kun joskus saa, olettaen että työnantaja osaa toimittaa palkkakuitin jotenkin järkevästi).

sasi zysse.jpg
Tiesittekö muuten että Ben Zyskowicz ei ole koskaan ollut töissä? Sasikin oli elämäntapakansanedustaja yli 30 vuotta.

Miksi kaiken maailman Kimmo “Ajeletkos muuten vielä autolla” Sasit ja Juhana Vartiaiset sitten kannattaa “aktiivimallia” niinkuin se olisi jotenkin hyödyllinen asia? Koska se ei ole, mutta se vahvistaa yhteiskuntanäkemystä joka on kokoomuslaisen ideologian ytimessä: kunnon kansalaiset ja veltot työttömät jotka eivät edes töihin halua. Tietenkään minkäänlaiset faktat eivät tue että näin olisi, koska käytännössä kaikki jotka siihen kykenevät, haluavat töihin, ja siksi oikeistolaisen median pitää mustamaalata nyt kansalaisaloitteen tehnyttä Martin-Éric Racinea ja silloin tällöin kaivaa esiin joku yksittäinen hemmo joka haluaa elää pelkästään tukien varassa.

Nyt tässä hommassa meni kuitenkin pahasti jotain pieleen, ja se on se että kansalaisaloite saikin laajan kansansuosion. Se rikkoo pahasti kokoomuslaista narratiivia, ja lisäksi se nosti “aktiivimallin” totaalisen kelvottomuuden tapetille. Tähän asti Kokoomus on voinut, kuten journalisti Dimitri Gurbanov totesi, esittää itsensä järkipuolueena joka kannattaa rationaalisia toimenpiteitä. Harmi vaan että koko mallin tueksi ei ole yhtään rationaalista argumenttia, ainoastaan ideologisia ja aiheen sivuun meneviä.

Veltto-Vartiainen tahollaan totesi että onko nykytilanne sitten hyvä? Ei ole, suurtyöttömyys ja köyhyys eivät ole hyvä asia. Mutta aktiivisesti köyhien ihmisten elämää haittaava toimenpide joka ei tee yhtään mitään tilanteen parantamiseksi, on vielä huonompi. Ja kiitos mm. Saku Timosen, joka on aktiivisesti nostanut aihetta esiin, se alkaa olla hyvin ilmeistä sekä oikealla että vasemmalla laidalla politiikassa.

Narratiivi on lipsunut Kokoomuksen poliittisen johdon käsistä kansalle, ja se pelottaa Kokoomusta. Miksi muuten olisi pitänyt aloittaa harkittu mediakampanja kansalaisaloitetta vastaan?

Ja mikä pahinta: kansalaisaloite onnistui. Nyt Kokoomuksella ei ole enää kuin huonoja vaihtoehtoja. Joko pitää kaataa “aktiivimalli” sen seurauksena, mikä saa Vartiaisen et al näyttämään impotenteilta toopeilta, pitää kaataa se valiokunnissa ennen eduskuntakäsittelyä tai jättää se käsittelemättä ennen seuraavia vaaleja. Mikään näistä ei ole sellainen, jolla on hyvä lopputulema Kokoomuksen kannatuksen kannalta.

Miten meidän pitäisi sitten suhtautua näihin kokoomuslaisiin jotka nyt “aktiivimallia” puolustavat?

Ensinnäkin niin Kimmo Sasilta pitäisi ottaa ajokortti pois. Toiseksi: Juhana Vartiainen voisi kokeilla hakea oikeita töitä.

Juhana_Vartiainen_2017_15.jpg
Tästä jätkästä näkee päältä ettei se ole koskaan joutunut oikeasti hakemaan töitä, koska demarien jäsenkirjalla saa ja kokoomukseen loikkaamalla pääsee.

Ja mikä tärkeintä: meidän tulisi tajuta se, että Suomen edustuksellinen demokratia, niinkuin Loka Laitinen jo 1980-luvulla Mustassa Monopolissa kirjoitteli, on todellisuudessa puolueoligarkkien järjestelmä, joka on luonut maahan poliittisen luokan mikä toimii politiikan portinvartijoina. Sinulla tai minulla ei ole asiaa eduskuntaan. Sinne pääsee ainoastaan Vartiaisen ja Sasin kaltaiset korruptiomöykyt. Nämä ihmiset eivät ole koskaan edustaneet sinua, vaan omia intressejään. Poliittinen järjestelmä on politiikan huipulla ainoastaan keino, millä muuten toistaitoiset ja kelvottomat Vartiaisen kaltaiset yksilöt pääsevät lihapatojen ääreen. Vai luuletteko että nämä ihmiset olisivat koskaan ilman politiikkaa päässeet yhtään mihinkään?

Aktiivimalli, Kokoomuksen narratiivi ja poliittinen luokka

Miksi sinua vihataan, Juhana Vartiainen?

Kerron tarinan eiliseltä näin alkuun. Olin eilen Turun keskustassa liukastelemassa muiden joukossa ja huomasin tyypin jolla oli rollaattori jumissa siinä eilisessä jääsohjossa. Hän kieltäytyi kyllä avusta ja kertoi että oli keräämässä tölkkejä, jotta saisi kasaan rahaa niin että saisi lääkkeet ostettua. Hänellä oli nimittäin ollut aivoverenvuoto ja sen jälkihoitoon piti jotain hakea. Annoin hänelle femman mikä oli taskussa, vaikkei oikeastaan siihenkään olisi varaa, koska oletteko koskaan kokeilleet olla köyhä joulun aikaan? Ei ole herkkua, mutta toisaalta, itselläni ei ole tilannetta missä pitää kerätä tölkkejä saadakseen rahaa lääkkeisiin.

Mutta tämä on mitä se on: kaikkien kauniiden puheiden takana, poliitikoilla ei ole pienintäkään kiinnostusta siihen mihin leikkauspolitiikka johtaa. Se johtaa juuri tähän: ihmisillä ei ole varaa lääkkeisiin, ruokaan tai asumiseen. Niillekin jotka voisivat töitä tehdä, töitä ei ole, eikä tule, koska jokainen poliittinen teko yritysten hyväksi lisää omistajien voittoja eikä investointeja joista tulisi työpaikkoja.

Itse asiaan: pari viikkoa sitten demarinuoret ehdottivat ruoan alvin nostoa koska totta kai demarit tekevät kaikkea typerää, eiväthän ne muuten demareita olisi. Tätä lähti toki komppaamaan VATT:n entinen ylijohtaja ja entinen demari Juhana Vartiainen.

vartiainen blogi

Puretaan tätä nyt vähän ja erityisesti sitä miksi minä inhoan Juhana Vartiaista. Tässä puhutaan siitä että ruoan hinnan nousua voisi kompensoida indeksikorotuksilla. Niin voisi mutta arvatkaapas mitä: indeksikorotukset on jatkuvasti ne mistä on leikattu. Istuva hallitus on toiminut juuri näin, ja muitakin tukia on jatkuvasti leikattu. Vartiaisella ei ole minkäänlaista uskottavuutta siinä kun hän puhuu indeksikorotuksista, erityisesti kun edustaa puoluetta joka on systemaattisesti niiden leikkaamista kannattanut.

Ja miten tämä “joviaali” kommentti sitten että kaikkein köyhimpiin ei vaikuta, koska hehän kuitenkaan eivät ruokaa osta vaan saavat ruokansa leipäjonoista. Niin, niistä leipäjonoista jotka ovat jo nyt satojen metrien mittaiset. Ihan siksi että ihmisillä ei nytkään ole rahaa ruokaan. Eikä kukaan voi ylläpitää mitään terveellistä tai inhimillistä ruokavaliota sillä kamalla mitä leipäjonoista saa.

Sen pitäisi olla todellakin selvää että kenen asiaa Vartiainen ajaa: sen hyvätuloisemman kymmenen prosentin. Kaikki muut ihmiset ovat Vartiaiselle lähinnä karjaa, mistä on välillä kansantaloudelle hyötyä mutta muuten he eivät kelpaa mihinkään.

Minusta yhteiskunnan ei pitäisi pyöriä jonkinlaisen takaperoisen talousajattelun voimin, missä talous on tärkeämpi kuin ihmiset joihin se vaikuttaa. Talouden pitäisi olla olemassa kansaa varten, eikä toisinpäin. Mutta se on tällaisen reaalikapitalismin luonne: talous muodostuu sellaiseksi, että ainoat jotka siitä hyötyvät, ovat hyvätuloiset. Eivät työtä tekevät eivätkä köyhät työelämän ulkopuolella.

Myös se johtopäätös minkä tällaisista poliittisista mielipiteistä pitää vetää on ilmiselvä: meidän pitää vaatia enemmän, meidän pitää vaatia täydellistä taloudellista tasa-arvoa eikä tyytyä puolustamaan mitään indeksikorotuksia, koska niitäkään nykyjärjestelmä ja päättäjämme eivät aio meille antaa, minkä pitäisi olla lapsellekin selvää. En minä ole anarkokommunisti täysin syyttä, minä olen anarkokommunisti siksi että näen että valtaisa osa tästä kansasta on täysin päättäjien hylkäämä ja halveksuma, mukaanlukien minä itse.

Vartiaisen pyrkimys on jatkuvasti leikata, leikata ja leikata lisää valtiontaloudesta, niin että omistava luokka hyötyy siitä ja köyhät voivat sitten käydä hakemassa leipänsä Hurstilta. Ikävä kyllä Hurstilta ei saa rahaa lääkkeisiin, jos sattuu olemaan sairas. Eikä asuntoa, jos ei satu olemaan rahaa maksaa vuokraa, kun valtion asuntopolitiikka keskittyy asuntojen hintojen nostamiseen, jotta sijottajat voivat tehdä enemmän rahaa.

Törkeintä tässä on kuitenkin se, miten työtön ja köyhä saa kuulla olevansa yhteiskunnan loinen eläessään pienillä ja alati pienentyvillä etuuksilla. Millä sitten Vartiainen huutelee näitä kommenttejaan siitä miten köyhien pitäisi ymmärtää kuolla pois sotkemasta kansantaloutta ja miten työttömät on rikkaruohoja? Kyllähän te sen arvaatte: hyväpalkkaisissa julkisissa viroissa ja nyt kansanedustajana. Kumpi sitä on isompi loinen, se joka haluaa töihin ja saa nyt toimeentulotukea, vai se joka nostaa kansanedustajan palkkiota täysin ilman minkäänlaisia ansioita?

Ja siksi minä inhoan sinua, Juhana Vartiainen.

 

 

 

 

 

 

 

Miksi sinua vihataan, Juhana Vartiainen?

Pulp kirjoitti tästä joskus biisin, mutta joku halusi mun kirjoittavan tästä taas: lisää köyhyyttä

Sisältövaroitus: tässä tekstissä käsitellään itsetuhoisuutta ja itsemurhaa.

Olen hieman vähentänyt näiden asioiden käsittelyfrekvenssiä blogissa, koska no, jo näiden ajatteleminen edes kriittisessä mielessä on hirveän kuluttavaa ja masentavaa. Eli mennään taas köyhyyden pariin.

Aika usein kuulee jopa köyhyystutkijoilta (tosin kai iso osa köyhyystutkijoista on lähinnä paternalistisia oikeistolaisia jotka eivät pidä köyhiä lainkaan ihmisinä) sanan kokeminen. Kun puhutaan kokemisesta, voidaan kätkeä sen taakse se että ihminen kykenee tekemään arvioita objektiivisesti omasta tilastaan. Siellä piilee nimittäin sellaisia asioita, joiden kanssa meidän yhteiskunnallinen narratiivi ei pelaa kovinkaan hyvin yhteen.

Yksi yleisimmistä asioista mitä köyhien sanotaan kokevan, on tunne siitä ettei omasta sosioekonomisesta tilasta ole ulospääsyä. Se ei ole tunne, se ei ole kokemista: se on objektiivinen arvio hyvin monille. Jos olet ollut yli puoli vuotta työttömänä, työnsaantimahdollisuutesi huonontuvat olennaisesti. Jos olet sellaisessa tilanteessa kuin minä, missä pitäisi opiskella valmiiksi että saisi töitä mutta ei ole varaa opiskella ennenkuin saa töitä, voi todella huolellisesti pohtia sitä matematiikkaa, että kun tässä maassa on 350 tuhatta työnhakijaa ja noin 20 tuhatta työpaikkaa auki, saanko minä ikinä töitä koska minulla ei ole tutkintoa valmiina.

En nimittäin saa sitä työpaikkaa. Niin se menee joka kerta: jos samaa paikkaa hakee ihminen jolla on tutkinto ja ihminen jolla ei ole tutkintoa, se jolla on tutkinto valitaan joka ainoa kerta.

Siksi minä olen monesti vihannut ja inhonnut ihmisiä jotka yrittävät hyvää hyvyyttään väittää että ei se aina mene niin. Se on joka kerta mennyt niin. Kyllä minä tiedän että on olemassa jokin pieni mahdollisuus sille että käykin joskus toisin, ehkä toinen työnhakija kuolee kesken haastattelun aivohalvaukseen ja haastattelijaa laiskottaa tai jotain.

Mutta kun  mahdollisuudet sellaiselle on niin olemattoman pienet.

Sitä istuu pienessä ja epämiellyttävässä huoneessa, johon niin monesti oma elinpiiri kaventuu koska rahaa mihinkään vaan ei ole, miettii sitä että miten paljon tilillä nyt on rahaa, paljonko sitä tarvitsisi loppukuuksi ja tajuaa ettei se mitenkään riitä. Ja mitään ulospääsyä ei ole.

On täysin sen armoilla, että sattuuko joskus jotain hyvää. Ja todennäköisesti sitä ei koskaan satu. Laskut kertyy pinoon, jossain kohtaa tajuaa että ihan sama vaikkei enää koskaan maksaisi mitään koska varaa ei ole kuitenkaan. Joka ainoa kerta kun joku sanoo kyllä sinulle vielä joskus jotain löytyy, olethan fiksu, mulla menee kokonaan usko tähän maahan jos sä et löydä töitä, tekee vain mieli huutaa ja lyödä sitä ihmistä koska se ei kerta kaikkiaan ymmärrä sitä miten asiat on.

Ja jos tekee niinkuin minä ja puhuu tästä julkisesti: tiedättekö miten paljon hyvin toimeentulevat halveksuu köyhiä? Minä nimittäin tiedän. Ei mene sellaista päivää etteikö joku yrittäisi halventaa minua siksi että puhun tästä julkisesti.

Kyllähän minä sen tiesin että tästä julkisesti puhuminen on huono idea. Se ei ole koskaan parantanut työmahdollisuuksiani, päinvastoin. Erityisesti tahot jotka työskentelevät itsekin köyhien parissa tuntuvat olevan sitä mieltä että köyhät ja työttömät eivät kelpaa mihinkään, sellaisinkiin olen hakenut . Ehkä ongelma on se että joku joka ymmärtää köyhyyden tajuaisi myös sen että nämä järjestöt niin harvoin saavat mitään aikaan?

Mitä väliä? Voin kirjoittaa tästä vaikka kirjan. Sekään ei muuta yhtään mitään. Niinkuin tykkään tai siis en tykkää sanoa, TÄÄLTÄ EI OLE ULOSPÄÄSYÄ. Eniten harmittaa se, ettei minulla ole edes fyysistä rohkeutta kuolla.

Monilla muilla on ollut. Se oli todennäköisesti heille parempi kuin jäädä tänne elämään rahatta ja ilman minkäänlaista tulevaisuutta. Minkälaista roskaa onkaan olla nuori tässä yhteiskunnassa, koska nuoret eivät ole tyhmiä ja kyllä moni nuori sen näkee ettei mitään tulevaisuutta ole.

Piste tähän, savuke palamaan. Kun on ollut työttömänä valovuosia, ei ole edes keuhkosyövän pelkoa.

 

 

 

Pulp kirjoitti tästä joskus biisin, mutta joku halusi mun kirjoittavan tästä taas: lisää köyhyyttä

Miltä köyhyys maistuu?

Tämäkin viikko alkoi sillä millä tavallisesti: “kiitos hakemuksesta mutta ei kiitos”-sähköpostilla työpaikasta mitä hain. As usual. En muuten jaksa tällä kertaa panostaa erityisemmin joten tästä tulee ehkä enemmän tajunnanvirtaista tekstiä kuin yleensä. Ja toistan vanhoja teemoja joten skipatkaa vapaasti, jos skippauttaa.

Rahat loppu, taas kerran

On kuun viimeinen päivä ja rahat on toki loppu niinkuin yleensä. Ellette ole koskaan kokeneet sitä iloa kun kuun lopussa huomaakin poikkeuksellisesti että on rahaa ruokaan, suosittelen miettimään asiaa.

Rahat on oikeastaan olleet loppu nyt noin viikon. Ei ehdottoman loppu aiemmin, se tuli vastaan vasta tänään. On ollut rahaa ostaa jonkinlaista ruokaa: ei mitään hyvää ruokaa mutta jotain ruokaa joka välttää ja jota jaksaa valmistaa. Tulisi toki halvemmaksi jos jaksaisi aina valmistaa jotain, mutta yllättäen aliravittuna ja köyhänä jaksaminen on välillä hieman vaikeaa, koska tulee venytettyä aikaa syömisen välissä mahdollisimman pitkään.

Mutta nyt rahat on ehdottoman loppu. Siitä seuraa sellainen ongelmakohta mitä hyvä lukija, olettaen että hyvällä lukijalla on jonkinlaiset tulot, voi miettiä. Pitäisi tänään käydä ystävän luona auttamassa yhdessä jutussa mutta no. En oikein jaksaisi, koska en ole syönyt mitään ja ruokaa kotona on ehkä kaksi kananmunaa ja noin kolme palaa leipää. Mikä on oikeastaan aika hyvä tilanne koska joskus olen ollut ilman tuloja puoli vuotta eikä ruokaa ollut silloin ollenkaan.

Koska sinä olet viimeksi perunut sovittuja menoja siksi että on nälkä jolle et voi tehdä mitään? Koska olet viimeksi miettinyt että sinulla on juuri tarpeeksi syötävää, että jaksat istua kotona mutta et tehdä mitään muuta? Kertoisitko jollekulle ystävällesi että tämä on se oikea syy miksi perut menot?

Silloin kun tämäntyyppisiä juttuja kertomalla saa ihmisistä reaktioita irti, yleensä joku kysyy että etkö voisi pyytää joltakulta ruokarahaa tai vastaavaa. Se on toki ihan inhimillinen reaktio sinänsä, mutta paljastaa kysyjästä jotain. Kysyjä ei ymmärrä köyhyyden luonnetta lainkaan.

Ei ole kyse siitä ettenkö tänään, 31.7.2017 voisi jostain löytää ihmistä joka heittäisi kympin tai kaksikymppiä. On ennen kaikkea kyse siitä että aina ei jaksa pyytää ihmisiltä tilapäistä apua kun tietää että oma tilanne ei todellakaan ole tilapäinen. Minä kyllä todellakin arvostan ihmisiä jotka auttaa kun on vaikeaa, mutta en näe enää syytä pyytää apua jotta saisi hetken helpotuksen. Edessä on joka tapauksessa aina seuraava kuukausi ja seuraava vuosi, jonka aikana pitää miettiä miten ruokkii itsensä, miten vaatettaa itsensä ja miten välttää asunnottomuuden. Mitään pidemmän aikavälin taloudellista apua ei mistään voi saada. Ei ystäväpiirissäni ole niin rikkaita ihmisiä, tai sellaisia jolla olisi vaikutusvaltaa hoitaa jostain työpaikka.

Hyväosaiset hyvät ihmiset

Miksi ihmiset puhuu näistä asioista niin vähän? Minäpä tiedän. Siksi että näistä puhumalla tavalla joka ei sovellu keskiluokkaisen journalismin luomaan köyhyysnarratiiviin, saa kohdata todella paljon vihamielisyyttä. Tein meemikuvan havainnollistaakseni tämän.

1tc9qu.jpg

 

Luonnollisesti, tämä on sellainen asia jota melko harva kehtaa sanoa omalla nimellään suoraan, mutta sitäkin tapahtuu aina vähän väliä. Anonyymit kehtaa usein sanoa sen suoraan. Motivaationahan toimii yleensä se, että alaluokkien pitäisi olla kohteliaita ja tyytyä asemaansa, ja sen ajatuksen rikkominen on sanoinkuvaamaton rikos vallitsevaa järjestelmää kohtaan. Varmaan yleisin asia jonka saan muodossa tai toisessa kuulla että en edes ansaitsisi työpaikkaa.

Se Mr Lotharin näköinen kansanedustaja pilkkasi minua koska poltan tupakkaa (toki olin silloin jo lopettanut mutta mitäpä väliä). Ah-a, käytät rahaa johonkin turhaan joten et voi olla oikeasti köyhä! Asia vilpitön, hyvätuloiset ihmisethän käyttävät aina rahansa pelkästään fiksusti ja siksihän he ovat hyvätuloisia. Tai sitten ei.

Köyhän pitäisi olla nöyrä ja täydellinen jotta sopisi keskiluokkaiseen köyhyysnarratiiviin. Jos ei elä täydellistä Niksipirkkaelämää jossa säästää kaikesta, ei käytä rahaa mihinkään turhanpäiväiseen ja keskittyy vain ja ainoastaan työnsaantiin, on huono köyhä joka ansaitsee asemansa. Ja silloin hyväosaisella on oikeus kohdella tätä huonosti koska hänellähän ei ole oikeutta olla olemassa lainkaan. Joku pari viikkoa sitten joku hönö jota en edes tunne kirjoitti Facebookiin pitkän avautumisen siitä miten minä olen hirveä ihminen joka haluaa määritellä köyhyyden kaikkien puolesta. Minä en oikeasti usko sanovani mitään erityisen vallankumouksellista köyhyydestä mutta sanon jotain pohjaten omaan kokemukseeni.

Mitä jos oletkin realisti?

Tässä viime päivien aikana olen taas tehnyt nipun työhakemuksia ties minne, ja tiedän ettei niistä mitään tule, koska ei ole koulutusta ja työnhakijoita joilla on pätevyyttä johonkin on jokaiseen tehtävään niin paljon. Jokainen työhakemus antaa noin kaksikymmentä minuuttia aikaa unelmoida siitä että miten elämä muuttuisi jos yhtäkkiä olisikin riittävät tulot, mutta samanaikaisesti jokainen kiitos-mutta-ei-sinua-tarvita -tyylinen sähköposti luo noin päivän verran kestävän pettymyksen tunteen.

Tavallaan siksi se tuntuukin hassulta kun puhutaan siitä että lisääntyvä työttömien valvonta aiheuttaa turhien työhakemuksien tekemistä. Sitähän me kaikki teemme, koska hyvin merkittävä osa meistä ei tule koskaan pääsemään töihin. Ei tässä kerta kaikkiaan ole mitään järkeä.

Tietenkin individualismi on hieno tapa saada ihmisiä sumutetuksi. Jos kokee itsensä erityiseksi yksilöksi niiden 350 000:n työnhakijan joukosta, voi sivuuttaa sen että avoimia työpaikkoja on alle 20 000. Siinä on kuulkaa aika monta kymmentä tuhatta ihmistä joita tämä yhteiskunta ei tarvitse yhtään mihinkään. Silti meille kerrotaan että me olemme tärkeitä yksilöitä. Emmekä ole. Yksikään päättäjä tai elinkeinoelämän johtaja ei pidä köyhiä tai työttömiä yhtään minään.

Voi olla että joskus oli helpompi sivuuttaa se miten tarpeetonta ja merkityksetöntä köyhän elämä on, mutta sosiaalinen media tekee siitä olennaisesti vaikeampaa. Kun voi lukea tuttujen kuulumiset lomamatkoista, uusista asunnoista, perheen perustamisista ja sunnuntaibrunsseista, alkaa sisäistää sen miten sitä on todellakin ulkona siitä mikä on tässä yhteiskunnassa tavoiteltavaa. Sattuuko se että tietää ettei koskaan tule kokemaan niitä asioita, mitä melkein kaikki tuntemani ihmiset ovat päässeet kokemaan? Todellakin.

Mutta niin se menee eikä siihen ole mitään muutosta tulossa.

Sen sijaan jatkan mekaanisesti toistamista: haen töitä, yritän kaikkea mahdollista, revin itsestäni irti jokaisen tempun että voisi päästä ulos köyhyydestä vaikka täysin tiedän sen ettei mikään näistä keinosta tule toimimaan.

Mutta niinkuin Sartren Suljetut ovet päättyy: “Eh bien, continuons

 

Miltä köyhyys maistuu?