Johannes Yrttiaho ja hävittäjäkaupat, osa 2

Jatkoa eiliselle tekstilleni samasta aiheesta, koska Yrttiaho on Facebookissa julkaissut toisen kirjoituksen aiheesta.

rauha
Niin hyvä kuva että piti käyttää uudestaan

Yrttiahon tarkoitus oli ehkä siloitella vastareaktiota aiempaan tekstiinsä, mutta tekstin vaikutus on hyvin suurilta osin päinvastainen, jos sitä lukee kriittisesti. Teen tässä muutamia poimintoja, jotka ovat omasta mielestäni kenties olennaisempia virhearvioita.

Hävittäjähankinta ja sen perusteiden hyväksyminen tarkoittaa käytännössä nykyisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan jatkamista ja tuon linjan hyväksymistä. Tämä tarkoittaa Yhdysvaltojen politiikan tukemista. Seurauksena tästä on myös mm. Suomen täysjäsenyys Natossa. Vaihtoehtoja olisi tietenkin olemassa. Nyt kun keskustelu hävittäjähankinnasta alkaa kiihtyä, on mahdollista vahvistaa liikettä, joka vaatii irtautumista Suomessa 90-luvun alusta sakka otettaan kiristäneestä militaristisesta politiikasta, kirjoittaa Yrttiaho FB-statuksessaan.

Totta, eräillä poliitikoilla, kuten esimerkiksi Paavo Lipposella aikoinaan, oli merkittäviäkin haluja tukea Yhdysvaltojen politiikkaa. Pääosin kuitenkin Suomi on pysynyt omilla linjoillaan ja ennenkaikkea EU:n yhteisillä linjoilla. Voidaan toki kysyä että onko Suomella ollut erityistä syytä osallistua esim. YK:n mandaatilla kriisinhallintaoperaatioon Afganistanissa tai muihin kansainvälisiin operaatioihin, mutta on kyseenalaista leimata nämä kaikki Yhdysvaltojen politiikan tukemiseksi.

Yrttiaho myös käy keskustelua Natosta niinkuin olisi yhä 1990-luku. Vuoden 2016 Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen vaikuttaa siltä, että Yhdysvaltojen hallinto presidentteineen olisi vähemmän kiinnostunut Natosta kuin aiemmin, ja pitää Eurooppaa vapaamatkustajana liittoutumassa. Olemmekin päätyneet sellaiseen tilanteeseen, missä reaalipoliitikko pohtiikin, että voiko Natoon edes luottaa, ja siihen on osittain herättykin muualla maailmassa. Suomessa tosin Nato-keskustelu jatkuu samoilla linjoilla kuin viimeiset 20 vuotta, syystä tai toisesta.

Tämän jälkeen Yrttiaho alkaa taas puhua siitä miten hävittäjät ovat Suomelle heikosti sopiva asejärjestelmä, mutta siitä puhuin jo aiemmassa tekstissäni.

“Uskottavan puolustuksen” nimissä tehokkaampaa olisi minun ymmärtääkseni turvata maavoimiin, ilmatorjuntaan ja aluepuolustukseen. Ne tekevät maasta raskaasti valloitettavan ja ehkäisevät myös sen käyttämisen läpikulkuun (tosin isäntämaasopimuksella on kauttakulkuoikeus käytännössä jo Yhdysvalloille annettu…). Puolustuksellisessa mielessä tätä on pidetty parhaana ratkaisuna.

Ymmärtääkseni ja on pidetty parhaana ratkaisuna ovat taas ilmaisuja jotka paljastavat sen ettei kirjoittaja tarkalleen tiedä mistä puhuu. Mihinkään näistä panostaminen ei olisi toki huono idea sinänsä, mutta yhäkin tästä puuttuu substanssi.

Karkeasti yleistäen voidaan sanoa niin, että uskottava puolustus vaatii ilmavoimia ja hävittäjätoimintaa siksi, että pelkkä maasta-ilmaan-ilmatorjunta on reaktiivista toimintaa, jolla on rajattu liikkumavara. Persianlahden sodassa 1991 havaittiin, että ilmatorjunta voidaan lamauttaa ilmasta käsin varsin ongelmitta, jos vihollisella ei ole omia koneita ilmassa. Kun aloite ilmassa on luovutettu viholliselle, vihollinen voi suunnitella oman ilmatoimintansa niinkuin parhaaksi näkee ja iskeä miten haluaa.

Maavoimien toiminta vaikeutuu olennaisesti, jos vihollinen pystyy käyttämään omia rynnäkkökoneitaan silloin kun parhaaksi näkee. Esimerkiksi Irakin armeija oli käytännössä immobilisoitu 1991, ja ei kyennyt merkittävään vastarintaan liittoutuman maajoukkoja vastaan.

Mikä sitten kykenee toimimaan ilmauhan alla, maavoimien ja alueellisen puolustuksen piirissä? Vastaus on sissijoukot. Suomessa on jo kylmän sodan aikana käyty keskustelua siitä tulisiko Puolustusvoimat rakentaa nimenomaan siltä pohjalta, että panostettaisiin sissisodankäyntiin ylivoimaista vihollista vastaan (mitä Neuvostoliitto oli huomattavasti enemmän kuin mitä Venäjä on vuonna 2018), ja se lopputulos mihin silloin tultiin oli ei. Syy on pohjimmiltaan yksinkertainen: sissijoukot kyllä voivat jatkaa sotaa hyvin pitkään ja tehdä miehityksen raskaaksi, kyllä. Se mitä sissijoukot eivät voi tehdä on suojata yhteiskuntajärjestystä tai estää miehitystä. Se tarkoittaa pahimmillaan hirvittävää määrää kuolonuhreja. Kannattaa muistaa, miten Itä-Euroopan sissiliikkeille kävi kylmän sodan aikaan: ne kaikki tuhottiin ja yksikään niistä ei saavuttanut tavoitteitaan.

Ja mitä isäntämaasopimukseen tulee, niin Yrttiaho tuntuu tässä toistavan salaliittoteorioita siihen että se olisi jotenkin velvoittava sopimus.

Jonkinlaisena näennäisvaihtoehtona on tarjoiltu sotilaallista yhteistyötä Ruotsin kanssa ja siis miljardien eurojen käyttämistä ruotsalaisvalmisteisiin lentokoneisiin. Se ei kuitenkaan edellä sanotusta johtuen muuta oikeastaan mitään olennaista. JAS on sekin Nato-yhteensopiva kone ja Ruotsihan on jo pitkään lennellyt kansainvälisissä tehtävissä ja toiminut tiiviissä yhteistyössä USA:n ja Nato:n kanssa.

Kun puhutaan “Nato-yhteensopivuudesta”, puhutaan yleisesti Link 16-tiedonsiirtojärjestelmästä, mikä ei merkkaa loppujen lopuksi muuta kuin sitä että Gripen osaa keskustella muidenkin koneiden kuin Ruotsin omien kanssa ja siirtää sekä vastaanottaa tietoa niille ja niiltä. Itse en osaa nähdä tätä valtavan ongelmallisena.

Sillä, mitä Ruotsi on omilla koneillaan tehnyt, ei taida olla relevanssia sen kannalta mitä Suomi omillaan tekisi. Ja mitä Ruotsi teki: Ruotsi osallistui 2011 YK:n mandaatilla Operation Unified Protectoriin muutamalla koneella. Käytännön tasolla tässä valvottiin lentokieltoa Muammar Gaddafin käytettyä ilmavoimiaan sisällissodassa siviilikohteisiin.

Vasemmiston ei tietenkään tule juuttua mihinkään aselaji- tai asejärjestelmäkeskusteluun, vaan tähdätä ulkopoliittisen suunnan muuttamiseen, sotilaallisen voiman keventämiseen ja armeijan poliittisen vallan suitsimiseen. Pitäisi tuomita militarismi sen kaikissa muodoissaan ja olla aktiivisesti mukana organisoimassa rauhanliikettä.

Ongelma tässä lienee se että Yrttiaho on koko ajan käynyt aselaji- ja asejärjestelmäkeskustelua ilman substanssiargumentteja sen tueksi, ja vetäytyy rauhanaatteen taakse kun häntä haastetaan sen suhteen. Tuntuu jopa siltä että hän ei erityisen hyvin edes tunne oman puolueensa nykylinjauksia, jotka tuntuvat menevän kaikkein eniten siihen suuntaan, että nimenomaan ulkopoliittista suuntaa halutaan viedä tiukemmin sotilaallisen liittoutumattomuuden suuntaan, ja sen hinta on uskottava puolustus, minkä Vasemmistoliitto on hyväksynyt viime aikoina.

Ylipäätään vaatimuksissa että pitää tuomita militarismi ja organisoida rauhanliike, laitetaan hirvittävästi vastuuta niiden niskaan, jotka ovat suurvaltapelin pelinappuloita. Kansainvälinen tilanne on kiristynyt 2010-luvulla olennaisesti, ja siitä kantaa vastuun suurvallat. Emme me. Suomessa organisoitava rauhanliike ei voi vaikuttaa suurvaltojen imperialismiin.

 

Advertisements
Johannes Yrttiaho ja hävittäjäkaupat, osa 2

Johannes Yrttiaho ja hävittäjäkaupat

Turkulainen kaupunginvaltuutettu Johannes Yrttiaho otti kantaa hävittäjäkauppoihin. Ajattelin lyhyesti käsitellä Yrttiahon väitteet tässä, ihan vain siksi että jouduin kuulemaan useammalta vasemmistoliittolaiselta tutulta miten karseaa tuubaa tämä keskustelu on. Vasemmistoliittohan ei ole varsinaisesti ollut aiemmin tunnettu erikoisen asiantuntevista puolustus- ja turvallisuuspolitiikkakannoistaan, vaikka toki nykyisen puheenjohtajan kautena Vasemmistoliitto on saanut aikaan pääosin erinomaisen turvallisuuspoliittisen ohjelman.

rauha.png
Highway to the Vasemmistoliitto Zone

Ohitan ilmeisen puolueen sisäiset poliittiset implikaatiot tässä kirjoittelussa, ja keskityn lähinnä substanssiargumentteihin.

Ensinnäkin valtavat summat olisivat väistämättä pois sosiaaliturvan ja palveluiden järjestämisestä, myös vaikka tie- ja ratahankkeista, kirjoittaa Yrttiaho.

Tämä on hyvin helppo: se ei ole totta. Valtion budjettiprosessi ei nyt vaan toimi niin, että vapahtuva raha kaadettaisiin automaattisesti johonkin hyvään ja produktiiviseen. Vaikka 7-10 miljardia on toki aika iso siivu valtion budjetista, se ei ole myöskään sellainen kustannus joka tulee kerralla maksettavaksi. Hävittäjät ei ole nakkeja, joita ostetaan kaupasta paketti kerrallaan, niiden toimitukset vie aina vuosia.

Toiseksi, hävittäjähankinta kytkisi Suomen entistäkin tiiviimmin Naton aseteknologiaan ja syventäisi tosiasiallista liittosuhdetta. 

Natosta puhuminen yksittäisenä toimijana tässä on fuulaa. Käytännön tasolla aseteknologiaa tulisi, jos valittaisiin ei-yhdysvaltalainen hävittäjä, useammasta maasta. Tiettyjen aseteknologioiden osalta valinnanvaraa ei juuri ole: jos halutaan ostaa esimerkiksi ilmasta-ilmaan-ohjuksia, jotka ovat hävittäjien tärkeimmät asejärjestelmät, lista maista jotka sellaisia osaavat valmistaa on hyvin lyhyt. Jo nyt Suomen ilmavoimat käyttää yhdysvaltalaisia ohjuksia, joten mitään konkreettista muutosta tilanteeseen ei monessakaan skenaariossa tulisi. Jos vaikka ruotsalainen Gripen E valittaisiin, Ilmavoimat jatkaisi pääosin samojen järjestelmien käyttöä.

Huomioitakoon että Yrttiaho ei selkeästi tunne aihepiiriä tarpeeksi hyvin, koska hän ei mainitse sitä skenaariota mikä. jos F-35 valitaan ostettavaksi hävittäjäksi, toteutuisi. Silloin Suomi olisi riippuvainen Nato-maihin rakennetusta huoltoverkostosta, koska F-35 ei sisältäisi tarvittavia teknologiasiirtoja, jotta huollot voitaisiin tehdä kotimaisin voimin. Muun muassa moottorihuoltoa on kaavailtu tehtäväksi Turkissa, mikä on melko epäilyttävää, jos otetaan huomioon Turkin ihmisoikeustilanne.

Kolmas näkökohta on puolustuksellinen. Tiedetään, että Suomen puolustuksen näkökulmasta tällaiset aseet ovat täysin turhia. Kyse on hyökkäysaseista, joilla ilmassa (ja muutenkin) ylivoimaista vihollista vastaan ei ole mitään käyttöä. Tehokkaan puolustuksen järjestämiseksi olisi järkevää panostaa alueelliseen puolustukseen, maavoimiin ja ilmatorjuntaan.

Tässä kohtaa pitää kysyä: miten “tiedetään?” Pikemminkin modernin sodankäynnin historia näyttää sen, että ilman omia ilmavoimia muukin puolustus ja sotatoimet vaikeutuvat huomattavasti. Esimerkkejä löytyy huomattavan paljon, alkaen Korean sodasta, Vietnamin sodasta, Israelin käymistä sodista, Iranin-Irakin sodasta, ensimmäisestä ja toisesta Persianlahden sodasta ja kenties tuoreimpana esimerkkinä Georgian sodasta.

“Hyökkäysaseista” puhuminen niinkuin asejärjestelmiä voitaisiin yksiselitteisesti luokitella hyökkäyksellisiksi tai puolustuksellisiksi on ennen kaikkea poliittinen lähtökohta, jolla ei ole käytännön sodankäyntitilanteiden kannalta suurtakaan merkitystä. Suihkuhävittäjä voi toimia hyökkäyksellisesti tai puolustuksellisesti.

Lisäksi kun puhutaan suurpiirteisesti että “olisi järkevää panostaa alueelliseen puolustukseen, maavoimiin ja ilmatorjuntaan”, niin se unohtaa kokonaan sen, että näihin osa-alueisiin on viime vuonna tehty merkittäviäkin panostuksia. On hankittu mm. uusia ilmatorjuntajärjestelmiä, telatykistöä, raketinheittimiä ja lisää panssarivaunuja. Ongelmallisempana tässä on listattu kolme osa-aluetta ilman minkäännäköisiä perusteluja sille miksi näihin pitäisi panostaa ja millä tavoin.

Haluan vielä mainita erikseen tämän ajatuksen siitä että hävittäjillä varustetut ilmavoimat voisi korvata ilmatorjunnalla, mihin törmää satunnaisesti, ja siitä voi osittain syyttää eläköitynyttä eversti Ahti Lappea, joka on päässyt nostamaan omia ajatuksiaan esiin aiheesta. Osittain se lienee ymmärrettävää: Lappi kuitenkin oli ilmatorjunnan tarkastaja aikoinaan.

Käytännön tasolla kuitenkin ilmatorjunta on aina luonteeltaan reaktiivista, sen kyky reagoida muuttuviin tapahtumiin on rajallista käytännön syistä (ilmatorjunta toimii siellä missä se on kantamansa rajoissa, ja se siirtyy pääosin maanpinnalla) ja ilmatorjunta harvemmin kykenee ottamaan ilmasodan aloitetta haltuun. Ilmatorjunta on tärkeää, mutta ei ole täysin sattumaa, että jokainen maa joka siihen kykenee, rakentaa myös itselleen ilmavoimat ja niihin hävittäjät.

Loppujen lopuksi ei voi muuta oikein todeta, kuin että Yrttiaho yksinkertaistaa tilannetta hävittäjäkauppojen suhteen tavalla mikä ei ole produktiivinen lähestymistapa, ja kruunaa sen puhumalla asejärjestelmistä tavalla mikä näyttää että hänellä ei ole asiantuntemusta tai edes amatööritason tietämystä aiheesta.

 

Johannes Yrttiaho ja hävittäjäkaupat

Kaasua, liittokansleri Merkel

Kaasuputket ja Venäjän energiavienti, niistä ei vakavat turvallisuuspoliittiset ajattelijat lakkaa lausumasta mielipiteitään. Mutta onko ne ajatukset monestikaan kovinkaan syviä?

Turvallisuuspolitiikassa vaikuttaa olevan kovastikin sen suuntaista ajattelua, että asiat esitetään, niinkuin niiden toivottaisiin olevan. Mitä Venäjän uuteen uhkaan tulee, niin se on kovin ilmeistä. Ei haluta ajatella että olisi olemassa konkreettisia syitä, miksi Venäjä kehittyy niinkuin se kehittyy, tai miksi tietyt rakenteet on olemassa.

Energiatuonnin historia ulottuu jo aikaan ennen Neuvostoliiton hajoamista. Saksassa vaikutti kaksi vahvaa tekijää silloin: saksalainen metalliteollisuus, joka halusi mahdollisimman halpaa energiaa, ilmiselvistä syistä. Samaan aikaan Länsi-Saksan hallitus halusi sitoa Neuvostoliiton länsimaiseen talousjärjestelmään erinäisistä syistä. Luonnollisesti DDR:n suuntaan oli jo kaasuputket olemassa, koska DDR toi energiansa nimenomaan Neuvostoliitosta.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, fukuyamalaisen ajattelun huippukaudella, Venäjällä oli paljon sen suuntaista ajattelua että Venäjä voisikin olla Euroopan Brasilia, ja energiavientiä kehitettiin sen mukaan. Nämä projektit oli siis jo tietyiltä osin olemassa ennen Putinin aikaa, eikä niitä nähty lainkaan ongelmallisina siinä vaiheessa. Bonnin hallituksen ajatteluhan vaikutti yhä: nämä nähtiin tasapainoa luovina asioina. Sitten, Georgian sodan, Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sodan myötä näkemys Venäjästä muuttui.

Nyt kaasuputket olikin ongelmallisia. Mutta onko ne edes sitä?

Katsotaan jotain lähteitä jotka on jokseenkin uskottavampia kuin Yhdysvaltain presidentti.

Käytännön luvut on monilla tavoin suhteellisen pieniä, erityisesti kun puhutaan maakaasusta. Clean Energy Wiren fact sheet kertoo (omat lähteensä ilmoittaen) että paljonko Saksa tuo Venäjältä. Vuonna 2016 22,6% Saksan energiantuotannosta nojasi maakaasuun. Ja tästä maakaasusta, 35% tuli Venäjältä. Mikä sitten kertoo meille että Saksan energiantuotannosta noin kahdeksan prosenttia nojaa venäläiseen kaasutuontiin.

Öljyn osalta Saksassa ei tuoteta paljoakaan energiaa suoraan, vaan öljyä käytetään pääosin liikenteeseen ja kuljetukseen. Siitä noin 40% tulee suoraan Venäjältä. Huomattavasti merkityksellisempi luku.

Mutta: mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

No, yllättävän vähän. Bonnin suunnitelma sitoa NL länsimaiseen talouteen toimii niiltä osin, vaikka NL hajosikin.

Katsotaan mitä Gazprom itse sanoo tilastoissaan. Saksa on Gazpromin ylivoimaisesti merkittävin asiakas mitä Euroopan-vientiin tulee, ja vastaa yli neljänneksestä Gazpromin Euroopan-viennistä. Gazpromin vientituotot taas on suurinpiirtein 20% Venäjän kokonaistaloudesta.

Saksa on huomattavasti kehittyneempi taloudellisesti kuin Venäjä, ja on yksinään maailman neljänneksi suurin talousalue. Venäjä on olennaisesti pienempi, ja huomattavan riippuvainen raaka-aineviennistä.

Venäjällä ei ole kovinkaan merkittäviä mahdollisuuksia lopettaa energianvientiä Saksaan tai muuhun Eurooppaan millään pidemmällä aikavälillä, ellei Venäjä sitten ole valmis laajaan talouskriisiin ja esim. asevarustelunsa kokonaisvaltaiseen lopettamiseen. Saksalla on toki luvassa vaikeuksia jos energiantuonti lakkaa, mutta ne ovat vielä sen kokoisia että niihin on olemassa keinoja ratkaista tilanne, jos poliittista tahtoa löytyy. Saksalla olisi esimerkiksi mahdollisuuksia lisätä maakaasun tuontia uusilla LNG-terminaaleilla, jos poliittinen tahto löytyy, taas kerran.

Silti, Itä-Euroopan tilanteen kiristyessä, miten menee? Ehkä tilanne on niin yksinkertainen kuin että Naton rakoillessa liitoksissaan, Saksan pitää katsoa tilanne niin että onko siellä poliittista tahtoa nykyistä laajempiin toimenpiteisiin Venäjän aggressiivista politiikkaa vastaan, kun pääliittolainen Yhdysvallat on epäluotettava ja epävarma toimija. Ja oma veikkaukseni on että ei ole: Keski- ja Länsi-Euroopalla ei ole juuri mitään saavutettavaa siinä. Siinä suuremmassa pelissä energiantuonti alkaa olla marginaliaa.

 

 

Kaasua, liittokansleri Merkel

Yksiulotteinen turvallisuuspoliittinen keskustelu ja Nato

Aloittaisin tämän sillä Paasikiven jutulla tosiasioiden myöntämisestä, mutta se haisee kokoomusnuori-tyyppiseltä blogitekstiltä. Anarkistina positioni turvallisuuspolitiikan ja puolustuspolitiikan suhteen on se, että vaikken usko valtioon, valtiot on olemassa ja niissä on eroja. Siksi niin kauan kuin valtioita on, pitää olla turvallisuuspolitiikkaa ja puolustuspolitiikkaa. Rojava todistaa hyvin sen, että jopa demokraattisen konfederalismin kontekstissa pitää olla kyky käydä sotaa. Suomalainen konteksti taas on erilainen, ja siksi toistaiseksi puhumme olemassaolevien rakenteiden pohjalta.

Suomessa turvallisuuspolitiikka on julkisessa keskustelussa monesti yksiulotteista ja suoraan sanottuna rasittavaa. Yhteiskuntatieteiden, historian ja sotatieteiden hallitseminen edes jollain tasolla on huomattavasti parempi pohja turvallisuuspoliittiselle keskustelulle kuin se että on suorittanut asevelvollisuuden joskus 30-40 vuotta sitten.

Esimerkki tästä: ukkoutuneet oikeistolaiset monesti puhuvat Venäjästä niinkuin Neuvostoliitto ei olisi lakannut olemasta ja Suomea kriisitilanteessa olisi yhä vastassa Neuvostoliiton sotilaallinen kapasiteetti eikä se mikä Venäjällä todellisuudessa on. Totta kai siellä on sotilaita ja kalustoa (erityisesti kalustoa) paljon enemmän kuin mitä Suomella on tai tulee koskaan olemaan, mutta Venäjän kyky käydä sotaa Neuvostoliittoon verrattuna on olennaisesti vähäisempi. Tästä seuraa se, että Suomen sotilaallisen kapasiteetin merkitys on huomattavasti korostunut sitten vuoden 1991 ja uskottava puolustus on mahdollistakin.

zizek pooh.jpg

Puuttuu myös ymmärrys ideologiasta ja puuttuu ennen kaikkea kyky dekonstruoida omaa ideologiaansa. Minun on siinä kontekstissa, missä liittoutumajärjestelmät johtivat suoraan ensimmäiseen maailmansotaan ja epäsuorasti sen kautta toiseen, vaikea ymmärtää miksi vuonna 2017 sotilaallinen liittoutuminen on ongelmatonta jos se ei sitä 1800-luvun loppupuolelta vuoteen 1914 ollut, erityisesti kun ydinaseet ovat lisänneet potentiaalisten konfliktien potentiaalista tuhoisuutta huomattavasti.

Taustalla on tietenkin sellainen oikeistolainen ideologia, jossa Venäjän imperialismi on vaarallista, käsittämätöntä ja yksinkertaisesti pahaa, mutta länsimainen imperialismi on rationaalista ja ymmärrettävää eikä siitä tehdä eettisiä arvioita. Totuus on taas se että Venäjä on täysin käsitettävissä ja ymmärrettävissä, silloinkin kun Krimin ja itä-Ukrainan suhteen Venäjä käyttäytyy imperialistisesti, tai kun Venäjä antagonisoi Baltian maita. Ymmärtäminen ei tarvitse hyväksyntää, mutta valtioiden toimintatapoja määrittää historia sekä (arvasitte) ideologia, aivan kuten Yhdysvaltoja. Siinä missä Venäjällä on ainakin jonkinkaltainen pyrkimys saada takaisin alueita jotka Venäjä on kokenut menettäneensä Neuvostoliiton hajotessa, Yhdysvalloissa on vahva taipumus interventioihin silloinkin kun interventiot eivät ole millään tasolla Yhdysvaltojen intressien mukaisia. Vilkaistaan sitä mitä Barack Obama on sanonut aiheesta.

obama stupid shit
Lähde: https://www.theatlantic.com/magazine/archive/2016/04/the-obama-doctrine/471525/

Potentiaalinen interventio Syyriassa on hyvä case study ideologiasta ja valtion intresseistä. Presidentti Obama teki reaalipoliittisesti oikean arvion, ettei ole Yhdysvaltojen intressien mukaista sotkeutua Syyrian kriisiin mitenkään laajemmin, huolimatta siitä että Bashar al-Assad käytti kemiallisia aseita siviilejä vastaan. Tämä arvio todennäköisesti on täysin oikea. Silti moni halusi että Obama olisi määrännyt intervention, pelkästään koska se on mahdollista. Tätä interventionistista politiikkaa ei määrää, kuten Obama arvioikin, pelkästään rationaalisuus vaan myös ideologia.

Yhdysvaltojen historia ja tendenssi interventioihin on se mikä on alunperin minulle henkilökohtaisesti tehnyt Nato-jäsenyydestä ei-kannattavan.  Naton sisällä olevat maat ovat aina vaihtelevissa määrin riippuvaisia siitä miten Yhdysvallat johtavana Nato-maana toimii. Ranska, Iso-Britannia ja Saksa voivat toki toimia kokonsa ja vaikutusvaltansa puolesta itsenäisemmin halutessaan, mutta pieni maa kuten Suomi käytännössä Nato-jäsenyydellä kirjoittaa avoimen šekin Yhdysvaltojen ulkopolitiikalle.

Takaisin nykytilanteeseen: Suomessa turvallisuuspolitiikan kulmakivi on aina ollut se miten on pyritty säilyttämään ulkopoliittinen liikkumatila, mikä käytännössä tarkoittaa sitä että Venäjää/Neuvostoliittoa ei antagonisoida, muttei myöskään anneta Venäjän/Neuvostoliiton määrätä täysin sitä mitä Suomi tekee. Kylmän sodan aikana tämä onnistui: Suomi onnistui luomaan toimivat suhteet kylmän sodan molempien osapuolien kanssa, vaikkakin kriisitilanteessa Suomi olisi päätynyt tukevasti ja peruuttamattomasti Neuvostoliiton leiriin. Sillä toki ei olisi ollut väliä, koska kaikki olisivat kuolleet ydinsodassa.

Oikeistossa tämä on jokseenkin unohdettu, koska post-1991 kaikki mikä on länsimaista on puhdasta edistyksellisyyttä ja jotain mihin pitää pyrkiä, mukaanlukien Nato, siitäkin huolimatta että Yhdysvaltojen lukuunottamatta, muilla Nato-mailla ei ole Suomelle ihmeellisesti annettavaa, ihan jo siksi että konflikti joka keskittyy pelkästään Suomeen on epätodennäköinen. Suomessa konfliktin uhka on olemassa ensisijaisesti osana laajempaa konfliktia (aivan kuten 1939-1945), ja tuolloin liittoutuminen ei ole yksiselitteisesti ongelmaton asia.

Ehkä turvallisuuspolitiikan kyyninen tavoite pitäisikin muotoilla näin: kun seuraava sota Euroopassa tapahtuu, jos Suomi onnistuu pysyttelemään sen ulkopuolella, turvallisuuspolitiikka on onnistunutta.

 

Yksiulotteinen turvallisuuspoliittinen keskustelu ja Nato

Valeuutiset, infosota ja demokratian alennustila

Mitä se oikein tarkoittaa, että Venäjän massiivinen innovaatio “kerrotaan sosiaalisessa mediassa asioita jotka ei ole totta” on nyt uusi mörkö, joka uhkaa länsimaista demokratiaa?

Jos on seurannut esim. MH17-lennon alasampumista seurannutta keskustelua, käy nopeasti ilmi se että Venäjän propagandasota on luonteeltaan melkomoisen karkeaa. Siitä huolimatta, jotkut siihen päätyvät uskomaan. Ja jotkut eivät usko eivätkä välitä joka tapauksessa siitä että Venäjä ampui siviilikoneen alas. Suomessakin MV-lehden Venäjä-mielinen (ja kenties Venäjän rahoittama) propaganda uppoaa moniin.

Rysky Riiheläinen toteaakin näin:

” Tavoitteena ei ole niinkään muuttaa mielipiteitä, vaan luoda epäluottamusta ja hämmennystä. Tässä työssä MV-lehti verkostoineen on tehnyt hyvää työtä suomalaisten keskuudessa.

Miksi nämä asiat ovat niin vaikeita käsitellä sitten, jos propaganda on karkeaa ja joku lieksalainen ukko joka karkasi poliisia Andorraan pystyy pistämään koko mediakentän varpailleen itse keksityillä natsiuutisilla? Miksi kelvottomalla propagandalla on niin helppoa luoda epäluottamusta ja hämmennystä?

Jos puhutaan suomalaisesta kontekstista, ongelma lienee siinä miten ihmisten usko politiikkaan ja päättäjiin ylipäätään on rapautunut. Voidaan puhua siitä miten Juha Sipilän rosvoparonin elkeet on syöneet pohjaa ajatuksesta, että tavallisella kansalaisella olisi ylipäätään vaikutusmahdollisuuksia politiikassa. Vasemmistossa monesti halutaan puhua kansalaisyhteiskunnasta, mutta todellisuudessa päättäjät eivät halua kansalaisten olevan aktiivisia. Häkkäsen kommentit tuossa artikkelissa kertovat paljon.

Olen kuullut huolestuttavia puheenvuoroja ihan poliitikkotasolta, että lainsäädäntöä ei tarvitsisi noudattaa, jos se ei ihan omaan moraaliin tai oikeustajuun osu ja uppoa. Jos me ollaan päätetty yhdessä tässä maassa, että perustuslain mukaisesti kansan valitsemat edustajat säätävät lait, niitä täytyy jokaisen noudattaa.

–Muutokset täytyy tehdä demokraattisesti vaalien kautta, ei anarkian kautta. Tässä mielessä oikeusministerinä pikkuisen kannan huolta siitä, että julkisessa keskustelussa on nostettu aika paljon esiin tällaista kansalaistottelemattomuutta.

Näin poliitikko haluaa redusoida kansalaisen poliittisen toiminnan sellaiseksi, että kansalaisella ei ole muuta asemaa kuin käydä äänestämässä. Ja kyllähän me kaikki tiedämme ettei äänestämisellä ole saavutettu juuri mitään, erityisesti kun monet äänesti Soinia, joka uhosi ensin ettei köyhimmiltä saa leikata ja sitten leikattiin köyhimmiltä. Demokratia on huonoissa kantimissa, jos vaalit ovat ainoastaan kumileimasin, jolla valitaan eduskunta, joka on hallituksen kumileimasin ja suurimmat päätökset tekee pari kolme iäkästä miestä yhteistuumin?

“Kansalaisyhteiskunnasta” puhuminen on vähän pönttöä aikana jolloin yhä harvempi kuuluu puolueisiin, joiden sisällä päätetään politiikan suunnat. Tyytymättömyys, voimattomuuden tunne ja disilluusio vaikutusmahdollisuuksiin kasvaa. Olen joskus aiemminkin sanonut, että kun vallan edustaja perustelee vallankäyttöään sillä että hänellä on oikeus käyttää valtaa, niinkuin Häkkänen sanoo, se kielii jo jakkaroiden keikkumisesta.

Takaisin infosotaan ja valeuutisiin. Jos täällä olisi asiat paremmin, ihmiset olisivat taipuvaisempia olemaan kriittisiä kehnon propagandan suhteen. Ongelma on ehkä siinä että koska ei ole (ja Suomi ja Venäjä vaikuttaa päivä päivältä enemmän samanlaisilta patakonservatiivisilta oligarkoilta), suomalainen poliittinen luokka ja mediaestablishmentti ei ole monien silmissä uskottava. Ehkä siksi jonkun Ilja Janitskinin omasta päästään keksimät natsiuutiset uppoaa kansaan niin hyvin.

Valeuutiset, infosota ja demokratian alennustila

SKP ja oikeisto samalla tapaa väärässä turvallisuuspolitiikasta

Joskus politiikassa on outoa symmetriaa. SKP on osallistunut “Euroopan kommunististen puolueiden pohjoisten piirijärjestöjen kalottikokoukseen” hiljattain. Siellä saatiin aikaan tällaisia hauskia julkilausumia.

Kommunistit

No, tietenkin tuossa on laitavasemmistolaisittain hyvinkin tyypillistä kamaa: ollaan esittelemässä Donitsin ja Luhanskin “tasavaltoja” legitiimeinä toimijoina ja ollaan Nato-vastaisia. Ei siinä sinänsä mitään, en minäkään Natoa kannata, mutta ongelman ydin on tämä miten nyt esitetään Venäjä valtiona joka ei ole taaskaan tehnyt mitään pahaa, paitsi mitä nyt hyökännyt naapurimaahansa laittomasti ja ylläpitää konfliktia siellä.

Suomen Kommunistisen Puolueen JP Väisäsen puhe tilaisuudessa vilisee fasismin ja imperialismin vastustamista, paitsi ilmeisesti tämä ei koske Venäjän imperialistisia ambitioita. Se toki lienee tietyissä laitavasemmistolaisissa piireissä aivan tavallinen suhtautumistapa.

Tässä ei ole mitään uutta sinänsä: vanhasta tottumuksesta puolustaa Neuvostoliittoa, laitavasemmisto puolustaa nyt Venäjää, vaikka on ilmiselvää että Venäjä ei ole mikään Neuvostoliitto.

Sille on olemassa omituinen peilikuva oikeistossa, mikä on tavallaan enemmän huolestuttavaa. Suomessa oikeisto käy yhä keskustelua siitä miten Venäjän uhan takia Suomen pitäisi liittyä Natoon, vaikka hyvin suurilta osin Natosta on Trumpin politiikan myötä pudonnut pohja pois.  Artikla 5 ei ole enää mitä oli. Trumpin linjaukset näyttävätkin että Naton rooli Yhdysvaltojen politiikassa tällä hetkellä on ainoastaan tukea Yhdysvaltojen käymää sotaa Lähi-idässä.

Suomessa syystä tai toisesta oikeisto ei ole seurannut tätä poliittista kehitystä lainkaan. Helsingin Sanomat kehottaa käymään Nato-keskustelua, ja ilmeisesti tukee Nato-jäsenyyttä kritiikittömästi. Suomen johtava oikeistolainen Nato-intoilija Charly Salonius-Pasternak varoittaa että Suomi voi jäädä yksin Ruotsin liittyessä Natoon, joten nyt olisi parempi liittyä sitten samantien. Tatu Ahponen sanoikin tätä eräänlaiseksi lapsenuskoksi.

Näitä turvallisuuspoliittisia analyysejä seuratessa käy mielessä se miten sekä SKP että Nato-myönteinen oikeisto ovat kerta kaikkiaan aikaansa jäljessä eivätkä pysty hyväksymään  sitä että maailma on muuttunut. Neuvostoliitto on kaatunut ja enää ei eletä 1990-luvulla.

 

SKP ja oikeisto samalla tapaa väärässä turvallisuuspolitiikasta

Anarkistin mielipiteet puolustuspolitiikasta

Huonoja puolustuspolitiikkamielipiteitä esitetään paljon. Muun muassa Talvisotaan juuttunut ja maamiinoilla överit vetänyt puolustusministeri Niinistö tuntuu jatkuvasti olevan täysin hukassa sen kanssa että mitä sitä nyt oikeastaan pitäisi tehdä.

sakaramiina
Ajatelkaapa että meillä on puolustusministeri jonka mielipiteet on samaa tasoa kuin jollain reunakkuus-t-paidalla.

Ja sitten toisessa päässä on sellaista kuin Ohi On -kampanja joka nyt vaan on uskomattoman sakea ja pönttö siinä että asevelvollisuus pitäisi lakkauttaa nyt samantien. Se toki epäonnistui siinä, koska jotenkin ihmisillä taisi olla sellainen olo että aggressiivisen ja imperialistisen Venäjän rajanaapurilla pitäisi olla jonkinlainen armeija. Palkka-armeijan huonot puolet on monessa paikassa jo käyty läpi joten minä en aio siihen mennä, koska käytännössähän se on se mitä Ohi On -kampanja haluaisi.

enbuske ohi on
Jotenkin Enbuske ei ole uskottava turvallisuuspoliittisena osaajana.

Huonot oikeistobloggaajat usein aloittaa sillä Paasikivi-sitaatilla tekstin ja siitä yleensä tietää että pitäkää jostain kiinni koska nyt on tulossa jotain todella pösilöä kamaa. Eli “Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.” Ajattelin nyt sortua samaan.

Anarkistinahan minä olen ehdottomasti sitä mieltä että olisi naurettava ajatus sotia yhtään minkään valtion puolesta. Tosin: kaikki valtiot eivät ole läheskään yhtä pahoja. Jotkut on pahempia kuin toiset. Suomi ja Ruotsi on rasistisia ja kolonialistisia länsimaita, joilla on ruma historia. Mutta jos otetaan vertailukohteeksi vaikka rasistiset, imperialistiset ja ihmisoikeuksia kunnioittamattomat Venäjä ja Yhdysvallat, niin no.

Joten tehdään se myönnytys että Suomella pitää olla puolustusvoimat, siinä missä Suomella pitää olla jonkinlainen sosiaaliturvajärjestelmäkin. Mutta millaiset niiden pitäisi olla?

Tavallaan Suomessahan on se ongelma tosiaan että puolustuspolitiikkakeskustelu on jätetty oikeistolle, jonka käsitys maanpuolustuksesta on siellä jossain talvisodassa. Vasemmistosta ei ole puolustusosaamista löytynyt, ennenkuin Li Andersson alkoi ottaa puolustuspolitiikkaa haltuun siinä missä muutkin politiikan osa-alueet. Mutta julkisen tolkullisen keskustelun puute on lamaannuttanut asevelvollisuuden uudistamisen suurilta osin. Myönnettäköön että Puolustusvoimat on tehneet sen mitä voivat, esimerkiksi käytännön tasolla tekemällä asevelvollisuusjärjestelmästä valikoivan palveluksen johon ei enää haluta niitä jotka eivät ole motivoineita tekemään mitään. Samaan aikaan muodostuu ongelmia nimenomaan asevelvollisuuden takia: koska upseeriksi johtaa Suomessa hyvin valikoiva polku, se ei tuota erityisen hyviä lopputuloksia. (jos ette tuota jaksa lukea, lukekaa tämä.)

Mihin suuntaan asevelvollisuutta pitäisi kehittää? Karkeasti arvioiden, mitä enemmän viisi-kuusikymppiset ukot valittaa siitä että miten intti on nyt liian helppo, sitä parempi suunta. Tulisi löytää paremmat balanssit sen välillä että miten tehokasta koulutus on ja sen miten paljon se stressaa ja vaikeuttaa palveluksien käyvien elämää. Onko ainoa tapa oppia sotataitoja se, että asutaan kasarmilla 6 kuukautta? Todennäköisesti ei. Olisiko relevantimpaa se että pyrittäisiin järjestämään koulutusta niin että mahdollisimman moni voisi suorittaa merkittävän osan palvelustaan omalla kotipaikkakunnalla, ja kasarmeilla toimittaisiin minimiaika? Omasta mielestäni tätä voisi ainakin kokeilla.

Asevelvollisuus voisi hyvin määrätä sukupuolineutraaliksi ja kutsuntoihin kutsua koko ikäluokka. Siviilipalvelus voitaisiin lakkauttaa koska voitaisiin olla valikoivampia ylipäätään. Sama aseettoman palveluksen kanssa koska se nyt on ylipäätään hassu jäänne jostain menneestä maailmasta.

Puolustuspolitiikkaa voitaisiin myös käyttää työ- ja talouspolitiikan jatkeena. Vaikka se ei olisi halvin vaihtoehto, pitäisi kehittää omaa puolustusteollisuutta ja sen yhteistyötä muiden Pohjoismaiden kanssa. Sen sijaan että tuotetaan roskaa myyntiin maihin jotka polkevat ihmisoikeuksia, meillä pitäisi olla täysin valtiollinen puolustusteollisuus jonka ainoa tarkoitus on valmistaa asioita omaan käyttöön ja toissijaisesti potentiaalisten liittolaisten kuten Ruotsin käyttöön. Mistä puheenollen, pitäisi panostaa puolustusyhteistyöhön Ruotsin kanssa ja ostaa ne hävittäjät Ruotsista, koska Saab on jo nyt tarjonnut diiliä missä saataisiin vähintäänkin osa kokoonpanosta Suomeen. Sillä tavalla voitaisiin tehdä elvyttävää talouspolitiikkaa ostamalla hävittäjiä.

Joo ja ne jalkaväkimiinat voitaisiin unohtaa. Parempiakin ratkaisuja on olemassa.

 

Anarkistin mielipiteet puolustuspolitiikasta