Kaasua, liittokansleri Merkel

Kaasuputket ja Venäjän energiavienti, niistä ei vakavat turvallisuuspoliittiset ajattelijat lakkaa lausumasta mielipiteitään. Mutta onko ne ajatukset monestikaan kovinkaan syviä?

Turvallisuuspolitiikassa vaikuttaa olevan kovastikin sen suuntaista ajattelua, että asiat esitetään, niinkuin niiden toivottaisiin olevan. Mitä Venäjän uuteen uhkaan tulee, niin se on kovin ilmeistä. Ei haluta ajatella että olisi olemassa konkreettisia syitä, miksi Venäjä kehittyy niinkuin se kehittyy, tai miksi tietyt rakenteet on olemassa.

Energiatuonnin historia ulottuu jo aikaan ennen Neuvostoliiton hajoamista. Saksassa vaikutti kaksi vahvaa tekijää silloin: saksalainen metalliteollisuus, joka halusi mahdollisimman halpaa energiaa, ilmiselvistä syistä. Samaan aikaan Länsi-Saksan hallitus halusi sitoa Neuvostoliiton länsimaiseen talousjärjestelmään erinäisistä syistä. Luonnollisesti DDR:n suuntaan oli jo kaasuputket olemassa, koska DDR toi energiansa nimenomaan Neuvostoliitosta.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, fukuyamalaisen ajattelun huippukaudella, Venäjällä oli paljon sen suuntaista ajattelua että Venäjä voisikin olla Euroopan Brasilia, ja energiavientiä kehitettiin sen mukaan. Nämä projektit oli siis jo tietyiltä osin olemassa ennen Putinin aikaa, eikä niitä nähty lainkaan ongelmallisina siinä vaiheessa. Bonnin hallituksen ajatteluhan vaikutti yhä: nämä nähtiin tasapainoa luovina asioina. Sitten, Georgian sodan, Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sodan myötä näkemys Venäjästä muuttui.

Nyt kaasuputket olikin ongelmallisia. Mutta onko ne edes sitä?

Katsotaan jotain lähteitä jotka on jokseenkin uskottavampia kuin Yhdysvaltain presidentti.

Käytännön luvut on monilla tavoin suhteellisen pieniä, erityisesti kun puhutaan maakaasusta. Clean Energy Wiren fact sheet kertoo (omat lähteensä ilmoittaen) että paljonko Saksa tuo Venäjältä. Vuonna 2016 22,6% Saksan energiantuotannosta nojasi maakaasuun. Ja tästä maakaasusta, 35% tuli Venäjältä. Mikä sitten kertoo meille että Saksan energiantuotannosta noin kahdeksan prosenttia nojaa venäläiseen kaasutuontiin.

Öljyn osalta Saksassa ei tuoteta paljoakaan energiaa suoraan, vaan öljyä käytetään pääosin liikenteeseen ja kuljetukseen. Siitä noin 40% tulee suoraan Venäjältä. Huomattavasti merkityksellisempi luku.

Mutta: mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

No, yllättävän vähän. Bonnin suunnitelma sitoa NL länsimaiseen talouteen toimii niiltä osin, vaikka NL hajosikin.

Katsotaan mitä Gazprom itse sanoo tilastoissaan. Saksa on Gazpromin ylivoimaisesti merkittävin asiakas mitä Euroopan-vientiin tulee, ja vastaa yli neljänneksestä Gazpromin Euroopan-viennistä. Gazpromin vientituotot taas on suurinpiirtein 20% Venäjän kokonaistaloudesta.

Saksa on huomattavasti kehittyneempi taloudellisesti kuin Venäjä, ja on yksinään maailman neljänneksi suurin talousalue. Venäjä on olennaisesti pienempi, ja huomattavan riippuvainen raaka-aineviennistä.

Venäjällä ei ole kovinkaan merkittäviä mahdollisuuksia lopettaa energianvientiä Saksaan tai muuhun Eurooppaan millään pidemmällä aikavälillä, ellei Venäjä sitten ole valmis laajaan talouskriisiin ja esim. asevarustelunsa kokonaisvaltaiseen lopettamiseen. Saksalla on toki luvassa vaikeuksia jos energiantuonti lakkaa, mutta ne ovat vielä sen kokoisia että niihin on olemassa keinoja ratkaista tilanne, jos poliittista tahtoa löytyy. Saksalla olisi esimerkiksi mahdollisuuksia lisätä maakaasun tuontia uusilla LNG-terminaaleilla, jos poliittinen tahto löytyy, taas kerran.

Silti, Itä-Euroopan tilanteen kiristyessä, miten menee? Ehkä tilanne on niin yksinkertainen kuin että Naton rakoillessa liitoksissaan, Saksan pitää katsoa tilanne niin että onko siellä poliittista tahtoa nykyistä laajempiin toimenpiteisiin Venäjän aggressiivista politiikkaa vastaan, kun pääliittolainen Yhdysvallat on epäluotettava ja epävarma toimija. Ja oma veikkaukseni on että ei ole: Keski- ja Länsi-Euroopalla ei ole juuri mitään saavutettavaa siinä. Siinä suuremmassa pelissä energiantuonti alkaa olla marginaliaa.

 

 

Advertisements
Kaasua, liittokansleri Merkel

Yksiulotteinen turvallisuuspoliittinen keskustelu ja Nato

Aloittaisin tämän sillä Paasikiven jutulla tosiasioiden myöntämisestä, mutta se haisee kokoomusnuori-tyyppiseltä blogitekstiltä. Anarkistina positioni turvallisuuspolitiikan ja puolustuspolitiikan suhteen on se, että vaikken usko valtioon, valtiot on olemassa ja niissä on eroja. Siksi niin kauan kuin valtioita on, pitää olla turvallisuuspolitiikkaa ja puolustuspolitiikkaa. Rojava todistaa hyvin sen, että jopa demokraattisen konfederalismin kontekstissa pitää olla kyky käydä sotaa. Suomalainen konteksti taas on erilainen, ja siksi toistaiseksi puhumme olemassaolevien rakenteiden pohjalta.

Suomessa turvallisuuspolitiikka on julkisessa keskustelussa monesti yksiulotteista ja suoraan sanottuna rasittavaa. Yhteiskuntatieteiden, historian ja sotatieteiden hallitseminen edes jollain tasolla on huomattavasti parempi pohja turvallisuuspoliittiselle keskustelulle kuin se että on suorittanut asevelvollisuuden joskus 30-40 vuotta sitten.

Esimerkki tästä: ukkoutuneet oikeistolaiset monesti puhuvat Venäjästä niinkuin Neuvostoliitto ei olisi lakannut olemasta ja Suomea kriisitilanteessa olisi yhä vastassa Neuvostoliiton sotilaallinen kapasiteetti eikä se mikä Venäjällä todellisuudessa on. Totta kai siellä on sotilaita ja kalustoa (erityisesti kalustoa) paljon enemmän kuin mitä Suomella on tai tulee koskaan olemaan, mutta Venäjän kyky käydä sotaa Neuvostoliittoon verrattuna on olennaisesti vähäisempi. Tästä seuraa se, että Suomen sotilaallisen kapasiteetin merkitys on huomattavasti korostunut sitten vuoden 1991 ja uskottava puolustus on mahdollistakin.

zizek pooh.jpg

Puuttuu myös ymmärrys ideologiasta ja puuttuu ennen kaikkea kyky dekonstruoida omaa ideologiaansa. Minun on siinä kontekstissa, missä liittoutumajärjestelmät johtivat suoraan ensimmäiseen maailmansotaan ja epäsuorasti sen kautta toiseen, vaikea ymmärtää miksi vuonna 2017 sotilaallinen liittoutuminen on ongelmatonta jos se ei sitä 1800-luvun loppupuolelta vuoteen 1914 ollut, erityisesti kun ydinaseet ovat lisänneet potentiaalisten konfliktien potentiaalista tuhoisuutta huomattavasti.

Taustalla on tietenkin sellainen oikeistolainen ideologia, jossa Venäjän imperialismi on vaarallista, käsittämätöntä ja yksinkertaisesti pahaa, mutta länsimainen imperialismi on rationaalista ja ymmärrettävää eikä siitä tehdä eettisiä arvioita. Totuus on taas se että Venäjä on täysin käsitettävissä ja ymmärrettävissä, silloinkin kun Krimin ja itä-Ukrainan suhteen Venäjä käyttäytyy imperialistisesti, tai kun Venäjä antagonisoi Baltian maita. Ymmärtäminen ei tarvitse hyväksyntää, mutta valtioiden toimintatapoja määrittää historia sekä (arvasitte) ideologia, aivan kuten Yhdysvaltoja. Siinä missä Venäjällä on ainakin jonkinkaltainen pyrkimys saada takaisin alueita jotka Venäjä on kokenut menettäneensä Neuvostoliiton hajotessa, Yhdysvalloissa on vahva taipumus interventioihin silloinkin kun interventiot eivät ole millään tasolla Yhdysvaltojen intressien mukaisia. Vilkaistaan sitä mitä Barack Obama on sanonut aiheesta.

obama stupid shit
Lähde: https://www.theatlantic.com/magazine/archive/2016/04/the-obama-doctrine/471525/

Potentiaalinen interventio Syyriassa on hyvä case study ideologiasta ja valtion intresseistä. Presidentti Obama teki reaalipoliittisesti oikean arvion, ettei ole Yhdysvaltojen intressien mukaista sotkeutua Syyrian kriisiin mitenkään laajemmin, huolimatta siitä että Bashar al-Assad käytti kemiallisia aseita siviilejä vastaan. Tämä arvio todennäköisesti on täysin oikea. Silti moni halusi että Obama olisi määrännyt intervention, pelkästään koska se on mahdollista. Tätä interventionistista politiikkaa ei määrää, kuten Obama arvioikin, pelkästään rationaalisuus vaan myös ideologia.

Yhdysvaltojen historia ja tendenssi interventioihin on se mikä on alunperin minulle henkilökohtaisesti tehnyt Nato-jäsenyydestä ei-kannattavan.  Naton sisällä olevat maat ovat aina vaihtelevissa määrin riippuvaisia siitä miten Yhdysvallat johtavana Nato-maana toimii. Ranska, Iso-Britannia ja Saksa voivat toki toimia kokonsa ja vaikutusvaltansa puolesta itsenäisemmin halutessaan, mutta pieni maa kuten Suomi käytännössä Nato-jäsenyydellä kirjoittaa avoimen šekin Yhdysvaltojen ulkopolitiikalle.

Takaisin nykytilanteeseen: Suomessa turvallisuuspolitiikan kulmakivi on aina ollut se miten on pyritty säilyttämään ulkopoliittinen liikkumatila, mikä käytännössä tarkoittaa sitä että Venäjää/Neuvostoliittoa ei antagonisoida, muttei myöskään anneta Venäjän/Neuvostoliiton määrätä täysin sitä mitä Suomi tekee. Kylmän sodan aikana tämä onnistui: Suomi onnistui luomaan toimivat suhteet kylmän sodan molempien osapuolien kanssa, vaikkakin kriisitilanteessa Suomi olisi päätynyt tukevasti ja peruuttamattomasti Neuvostoliiton leiriin. Sillä toki ei olisi ollut väliä, koska kaikki olisivat kuolleet ydinsodassa.

Oikeistossa tämä on jokseenkin unohdettu, koska post-1991 kaikki mikä on länsimaista on puhdasta edistyksellisyyttä ja jotain mihin pitää pyrkiä, mukaanlukien Nato, siitäkin huolimatta että Yhdysvaltojen lukuunottamatta, muilla Nato-mailla ei ole Suomelle ihmeellisesti annettavaa, ihan jo siksi että konflikti joka keskittyy pelkästään Suomeen on epätodennäköinen. Suomessa konfliktin uhka on olemassa ensisijaisesti osana laajempaa konfliktia (aivan kuten 1939-1945), ja tuolloin liittoutuminen ei ole yksiselitteisesti ongelmaton asia.

Ehkä turvallisuuspolitiikan kyyninen tavoite pitäisikin muotoilla näin: kun seuraava sota Euroopassa tapahtuu, jos Suomi onnistuu pysyttelemään sen ulkopuolella, turvallisuuspolitiikka on onnistunutta.

 

Yksiulotteinen turvallisuuspoliittinen keskustelu ja Nato

Valeuutiset, infosota ja demokratian alennustila

Mitä se oikein tarkoittaa, että Venäjän massiivinen innovaatio “kerrotaan sosiaalisessa mediassa asioita jotka ei ole totta” on nyt uusi mörkö, joka uhkaa länsimaista demokratiaa?

Jos on seurannut esim. MH17-lennon alasampumista seurannutta keskustelua, käy nopeasti ilmi se että Venäjän propagandasota on luonteeltaan melkomoisen karkeaa. Siitä huolimatta, jotkut siihen päätyvät uskomaan. Ja jotkut eivät usko eivätkä välitä joka tapauksessa siitä että Venäjä ampui siviilikoneen alas. Suomessakin MV-lehden Venäjä-mielinen (ja kenties Venäjän rahoittama) propaganda uppoaa moniin.

Rysky Riiheläinen toteaakin näin:

” Tavoitteena ei ole niinkään muuttaa mielipiteitä, vaan luoda epäluottamusta ja hämmennystä. Tässä työssä MV-lehti verkostoineen on tehnyt hyvää työtä suomalaisten keskuudessa.

Miksi nämä asiat ovat niin vaikeita käsitellä sitten, jos propaganda on karkeaa ja joku lieksalainen ukko joka karkasi poliisia Andorraan pystyy pistämään koko mediakentän varpailleen itse keksityillä natsiuutisilla? Miksi kelvottomalla propagandalla on niin helppoa luoda epäluottamusta ja hämmennystä?

Jos puhutaan suomalaisesta kontekstista, ongelma lienee siinä miten ihmisten usko politiikkaan ja päättäjiin ylipäätään on rapautunut. Voidaan puhua siitä miten Juha Sipilän rosvoparonin elkeet on syöneet pohjaa ajatuksesta, että tavallisella kansalaisella olisi ylipäätään vaikutusmahdollisuuksia politiikassa. Vasemmistossa monesti halutaan puhua kansalaisyhteiskunnasta, mutta todellisuudessa päättäjät eivät halua kansalaisten olevan aktiivisia. Häkkäsen kommentit tuossa artikkelissa kertovat paljon.

Olen kuullut huolestuttavia puheenvuoroja ihan poliitikkotasolta, että lainsäädäntöä ei tarvitsisi noudattaa, jos se ei ihan omaan moraaliin tai oikeustajuun osu ja uppoa. Jos me ollaan päätetty yhdessä tässä maassa, että perustuslain mukaisesti kansan valitsemat edustajat säätävät lait, niitä täytyy jokaisen noudattaa.

–Muutokset täytyy tehdä demokraattisesti vaalien kautta, ei anarkian kautta. Tässä mielessä oikeusministerinä pikkuisen kannan huolta siitä, että julkisessa keskustelussa on nostettu aika paljon esiin tällaista kansalaistottelemattomuutta.

Näin poliitikko haluaa redusoida kansalaisen poliittisen toiminnan sellaiseksi, että kansalaisella ei ole muuta asemaa kuin käydä äänestämässä. Ja kyllähän me kaikki tiedämme ettei äänestämisellä ole saavutettu juuri mitään, erityisesti kun monet äänesti Soinia, joka uhosi ensin ettei köyhimmiltä saa leikata ja sitten leikattiin köyhimmiltä. Demokratia on huonoissa kantimissa, jos vaalit ovat ainoastaan kumileimasin, jolla valitaan eduskunta, joka on hallituksen kumileimasin ja suurimmat päätökset tekee pari kolme iäkästä miestä yhteistuumin?

“Kansalaisyhteiskunnasta” puhuminen on vähän pönttöä aikana jolloin yhä harvempi kuuluu puolueisiin, joiden sisällä päätetään politiikan suunnat. Tyytymättömyys, voimattomuuden tunne ja disilluusio vaikutusmahdollisuuksiin kasvaa. Olen joskus aiemminkin sanonut, että kun vallan edustaja perustelee vallankäyttöään sillä että hänellä on oikeus käyttää valtaa, niinkuin Häkkänen sanoo, se kielii jo jakkaroiden keikkumisesta.

Takaisin infosotaan ja valeuutisiin. Jos täällä olisi asiat paremmin, ihmiset olisivat taipuvaisempia olemaan kriittisiä kehnon propagandan suhteen. Ongelma on ehkä siinä että koska ei ole (ja Suomi ja Venäjä vaikuttaa päivä päivältä enemmän samanlaisilta patakonservatiivisilta oligarkoilta), suomalainen poliittinen luokka ja mediaestablishmentti ei ole monien silmissä uskottava. Ehkä siksi jonkun Ilja Janitskinin omasta päästään keksimät natsiuutiset uppoaa kansaan niin hyvin.

Valeuutiset, infosota ja demokratian alennustila

SKP ja oikeisto samalla tapaa väärässä turvallisuuspolitiikasta

Joskus politiikassa on outoa symmetriaa. SKP on osallistunut “Euroopan kommunististen puolueiden pohjoisten piirijärjestöjen kalottikokoukseen” hiljattain. Siellä saatiin aikaan tällaisia hauskia julkilausumia.

Kommunistit

No, tietenkin tuossa on laitavasemmistolaisittain hyvinkin tyypillistä kamaa: ollaan esittelemässä Donitsin ja Luhanskin “tasavaltoja” legitiimeinä toimijoina ja ollaan Nato-vastaisia. Ei siinä sinänsä mitään, en minäkään Natoa kannata, mutta ongelman ydin on tämä miten nyt esitetään Venäjä valtiona joka ei ole taaskaan tehnyt mitään pahaa, paitsi mitä nyt hyökännyt naapurimaahansa laittomasti ja ylläpitää konfliktia siellä.

Suomen Kommunistisen Puolueen JP Väisäsen puhe tilaisuudessa vilisee fasismin ja imperialismin vastustamista, paitsi ilmeisesti tämä ei koske Venäjän imperialistisia ambitioita. Se toki lienee tietyissä laitavasemmistolaisissa piireissä aivan tavallinen suhtautumistapa.

Tässä ei ole mitään uutta sinänsä: vanhasta tottumuksesta puolustaa Neuvostoliittoa, laitavasemmisto puolustaa nyt Venäjää, vaikka on ilmiselvää että Venäjä ei ole mikään Neuvostoliitto.

Sille on olemassa omituinen peilikuva oikeistossa, mikä on tavallaan enemmän huolestuttavaa. Suomessa oikeisto käy yhä keskustelua siitä miten Venäjän uhan takia Suomen pitäisi liittyä Natoon, vaikka hyvin suurilta osin Natosta on Trumpin politiikan myötä pudonnut pohja pois.  Artikla 5 ei ole enää mitä oli. Trumpin linjaukset näyttävätkin että Naton rooli Yhdysvaltojen politiikassa tällä hetkellä on ainoastaan tukea Yhdysvaltojen käymää sotaa Lähi-idässä.

Suomessa syystä tai toisesta oikeisto ei ole seurannut tätä poliittista kehitystä lainkaan. Helsingin Sanomat kehottaa käymään Nato-keskustelua, ja ilmeisesti tukee Nato-jäsenyyttä kritiikittömästi. Suomen johtava oikeistolainen Nato-intoilija Charly Salonius-Pasternak varoittaa että Suomi voi jäädä yksin Ruotsin liittyessä Natoon, joten nyt olisi parempi liittyä sitten samantien. Tatu Ahponen sanoikin tätä eräänlaiseksi lapsenuskoksi.

Näitä turvallisuuspoliittisia analyysejä seuratessa käy mielessä se miten sekä SKP että Nato-myönteinen oikeisto ovat kerta kaikkiaan aikaansa jäljessä eivätkä pysty hyväksymään  sitä että maailma on muuttunut. Neuvostoliitto on kaatunut ja enää ei eletä 1990-luvulla.

 

SKP ja oikeisto samalla tapaa väärässä turvallisuuspolitiikasta

Anarkistin mielipiteet puolustuspolitiikasta

Huonoja puolustuspolitiikkamielipiteitä esitetään paljon. Muun muassa Talvisotaan juuttunut ja maamiinoilla överit vetänyt puolustusministeri Niinistö tuntuu jatkuvasti olevan täysin hukassa sen kanssa että mitä sitä nyt oikeastaan pitäisi tehdä.

sakaramiina
Ajatelkaapa että meillä on puolustusministeri jonka mielipiteet on samaa tasoa kuin jollain reunakkuus-t-paidalla.

Ja sitten toisessa päässä on sellaista kuin Ohi On -kampanja joka nyt vaan on uskomattoman sakea ja pönttö siinä että asevelvollisuus pitäisi lakkauttaa nyt samantien. Se toki epäonnistui siinä, koska jotenkin ihmisillä taisi olla sellainen olo että aggressiivisen ja imperialistisen Venäjän rajanaapurilla pitäisi olla jonkinlainen armeija. Palkka-armeijan huonot puolet on monessa paikassa jo käyty läpi joten minä en aio siihen mennä, koska käytännössähän se on se mitä Ohi On -kampanja haluaisi.

enbuske ohi on
Jotenkin Enbuske ei ole uskottava turvallisuuspoliittisena osaajana.

Huonot oikeistobloggaajat usein aloittaa sillä Paasikivi-sitaatilla tekstin ja siitä yleensä tietää että pitäkää jostain kiinni koska nyt on tulossa jotain todella pösilöä kamaa. Eli “Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.” Ajattelin nyt sortua samaan.

Anarkistinahan minä olen ehdottomasti sitä mieltä että olisi naurettava ajatus sotia yhtään minkään valtion puolesta. Tosin: kaikki valtiot eivät ole läheskään yhtä pahoja. Jotkut on pahempia kuin toiset. Suomi ja Ruotsi on rasistisia ja kolonialistisia länsimaita, joilla on ruma historia. Mutta jos otetaan vertailukohteeksi vaikka rasistiset, imperialistiset ja ihmisoikeuksia kunnioittamattomat Venäjä ja Yhdysvallat, niin no.

Joten tehdään se myönnytys että Suomella pitää olla puolustusvoimat, siinä missä Suomella pitää olla jonkinlainen sosiaaliturvajärjestelmäkin. Mutta millaiset niiden pitäisi olla?

Tavallaan Suomessahan on se ongelma tosiaan että puolustuspolitiikkakeskustelu on jätetty oikeistolle, jonka käsitys maanpuolustuksesta on siellä jossain talvisodassa. Vasemmistosta ei ole puolustusosaamista löytynyt, ennenkuin Li Andersson alkoi ottaa puolustuspolitiikkaa haltuun siinä missä muutkin politiikan osa-alueet. Mutta julkisen tolkullisen keskustelun puute on lamaannuttanut asevelvollisuuden uudistamisen suurilta osin. Myönnettäköön että Puolustusvoimat on tehneet sen mitä voivat, esimerkiksi käytännön tasolla tekemällä asevelvollisuusjärjestelmästä valikoivan palveluksen johon ei enää haluta niitä jotka eivät ole motivoineita tekemään mitään. Samaan aikaan muodostuu ongelmia nimenomaan asevelvollisuuden takia: koska upseeriksi johtaa Suomessa hyvin valikoiva polku, se ei tuota erityisen hyviä lopputuloksia. (jos ette tuota jaksa lukea, lukekaa tämä.)

Mihin suuntaan asevelvollisuutta pitäisi kehittää? Karkeasti arvioiden, mitä enemmän viisi-kuusikymppiset ukot valittaa siitä että miten intti on nyt liian helppo, sitä parempi suunta. Tulisi löytää paremmat balanssit sen välillä että miten tehokasta koulutus on ja sen miten paljon se stressaa ja vaikeuttaa palveluksien käyvien elämää. Onko ainoa tapa oppia sotataitoja se, että asutaan kasarmilla 6 kuukautta? Todennäköisesti ei. Olisiko relevantimpaa se että pyrittäisiin järjestämään koulutusta niin että mahdollisimman moni voisi suorittaa merkittävän osan palvelustaan omalla kotipaikkakunnalla, ja kasarmeilla toimittaisiin minimiaika? Omasta mielestäni tätä voisi ainakin kokeilla.

Asevelvollisuus voisi hyvin määrätä sukupuolineutraaliksi ja kutsuntoihin kutsua koko ikäluokka. Siviilipalvelus voitaisiin lakkauttaa koska voitaisiin olla valikoivampia ylipäätään. Sama aseettoman palveluksen kanssa koska se nyt on ylipäätään hassu jäänne jostain menneestä maailmasta.

Puolustuspolitiikkaa voitaisiin myös käyttää työ- ja talouspolitiikan jatkeena. Vaikka se ei olisi halvin vaihtoehto, pitäisi kehittää omaa puolustusteollisuutta ja sen yhteistyötä muiden Pohjoismaiden kanssa. Sen sijaan että tuotetaan roskaa myyntiin maihin jotka polkevat ihmisoikeuksia, meillä pitäisi olla täysin valtiollinen puolustusteollisuus jonka ainoa tarkoitus on valmistaa asioita omaan käyttöön ja toissijaisesti potentiaalisten liittolaisten kuten Ruotsin käyttöön. Mistä puheenollen, pitäisi panostaa puolustusyhteistyöhön Ruotsin kanssa ja ostaa ne hävittäjät Ruotsista, koska Saab on jo nyt tarjonnut diiliä missä saataisiin vähintäänkin osa kokoonpanosta Suomeen. Sillä tavalla voitaisiin tehdä elvyttävää talouspolitiikkaa ostamalla hävittäjiä.

Joo ja ne jalkaväkimiinat voitaisiin unohtaa. Parempiakin ratkaisuja on olemassa.

 

Anarkistin mielipiteet puolustuspolitiikasta