Johannes Yrttiaho ja hävittäjäkaupat, osa 2

Jatkoa eiliselle tekstilleni samasta aiheesta, koska Yrttiaho on Facebookissa julkaissut toisen kirjoituksen aiheesta.

rauha
Niin hyvä kuva että piti käyttää uudestaan

Yrttiahon tarkoitus oli ehkä siloitella vastareaktiota aiempaan tekstiinsä, mutta tekstin vaikutus on hyvin suurilta osin päinvastainen, jos sitä lukee kriittisesti. Teen tässä muutamia poimintoja, jotka ovat omasta mielestäni kenties olennaisempia virhearvioita.

Hävittäjähankinta ja sen perusteiden hyväksyminen tarkoittaa käytännössä nykyisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan jatkamista ja tuon linjan hyväksymistä. Tämä tarkoittaa Yhdysvaltojen politiikan tukemista. Seurauksena tästä on myös mm. Suomen täysjäsenyys Natossa. Vaihtoehtoja olisi tietenkin olemassa. Nyt kun keskustelu hävittäjähankinnasta alkaa kiihtyä, on mahdollista vahvistaa liikettä, joka vaatii irtautumista Suomessa 90-luvun alusta sakka otettaan kiristäneestä militaristisesta politiikasta, kirjoittaa Yrttiaho FB-statuksessaan.

Totta, eräillä poliitikoilla, kuten esimerkiksi Paavo Lipposella aikoinaan, oli merkittäviäkin haluja tukea Yhdysvaltojen politiikkaa. Pääosin kuitenkin Suomi on pysynyt omilla linjoillaan ja ennenkaikkea EU:n yhteisillä linjoilla. Voidaan toki kysyä että onko Suomella ollut erityistä syytä osallistua esim. YK:n mandaatilla kriisinhallintaoperaatioon Afganistanissa tai muihin kansainvälisiin operaatioihin, mutta on kyseenalaista leimata nämä kaikki Yhdysvaltojen politiikan tukemiseksi.

Yrttiaho myös käy keskustelua Natosta niinkuin olisi yhä 1990-luku. Vuoden 2016 Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen vaikuttaa siltä, että Yhdysvaltojen hallinto presidentteineen olisi vähemmän kiinnostunut Natosta kuin aiemmin, ja pitää Eurooppaa vapaamatkustajana liittoutumassa. Olemmekin päätyneet sellaiseen tilanteeseen, missä reaalipoliitikko pohtiikin, että voiko Natoon edes luottaa, ja siihen on osittain herättykin muualla maailmassa. Suomessa tosin Nato-keskustelu jatkuu samoilla linjoilla kuin viimeiset 20 vuotta, syystä tai toisesta.

Tämän jälkeen Yrttiaho alkaa taas puhua siitä miten hävittäjät ovat Suomelle heikosti sopiva asejärjestelmä, mutta siitä puhuin jo aiemmassa tekstissäni.

“Uskottavan puolustuksen” nimissä tehokkaampaa olisi minun ymmärtääkseni turvata maavoimiin, ilmatorjuntaan ja aluepuolustukseen. Ne tekevät maasta raskaasti valloitettavan ja ehkäisevät myös sen käyttämisen läpikulkuun (tosin isäntämaasopimuksella on kauttakulkuoikeus käytännössä jo Yhdysvalloille annettu…). Puolustuksellisessa mielessä tätä on pidetty parhaana ratkaisuna.

Ymmärtääkseni ja on pidetty parhaana ratkaisuna ovat taas ilmaisuja jotka paljastavat sen ettei kirjoittaja tarkalleen tiedä mistä puhuu. Mihinkään näistä panostaminen ei olisi toki huono idea sinänsä, mutta yhäkin tästä puuttuu substanssi.

Karkeasti yleistäen voidaan sanoa niin, että uskottava puolustus vaatii ilmavoimia ja hävittäjätoimintaa siksi, että pelkkä maasta-ilmaan-ilmatorjunta on reaktiivista toimintaa, jolla on rajattu liikkumavara. Persianlahden sodassa 1991 havaittiin, että ilmatorjunta voidaan lamauttaa ilmasta käsin varsin ongelmitta, jos vihollisella ei ole omia koneita ilmassa. Kun aloite ilmassa on luovutettu viholliselle, vihollinen voi suunnitella oman ilmatoimintansa niinkuin parhaaksi näkee ja iskeä miten haluaa.

Maavoimien toiminta vaikeutuu olennaisesti, jos vihollinen pystyy käyttämään omia rynnäkkökoneitaan silloin kun parhaaksi näkee. Esimerkiksi Irakin armeija oli käytännössä immobilisoitu 1991, ja ei kyennyt merkittävään vastarintaan liittoutuman maajoukkoja vastaan.

Mikä sitten kykenee toimimaan ilmauhan alla, maavoimien ja alueellisen puolustuksen piirissä? Vastaus on sissijoukot. Suomessa on jo kylmän sodan aikana käyty keskustelua siitä tulisiko Puolustusvoimat rakentaa nimenomaan siltä pohjalta, että panostettaisiin sissisodankäyntiin ylivoimaista vihollista vastaan (mitä Neuvostoliitto oli huomattavasti enemmän kuin mitä Venäjä on vuonna 2018), ja se lopputulos mihin silloin tultiin oli ei. Syy on pohjimmiltaan yksinkertainen: sissijoukot kyllä voivat jatkaa sotaa hyvin pitkään ja tehdä miehityksen raskaaksi, kyllä. Se mitä sissijoukot eivät voi tehdä on suojata yhteiskuntajärjestystä tai estää miehitystä. Se tarkoittaa pahimmillaan hirvittävää määrää kuolonuhreja. Kannattaa muistaa, miten Itä-Euroopan sissiliikkeille kävi kylmän sodan aikaan: ne kaikki tuhottiin ja yksikään niistä ei saavuttanut tavoitteitaan.

Ja mitä isäntämaasopimukseen tulee, niin Yrttiaho tuntuu tässä toistavan salaliittoteorioita siihen että se olisi jotenkin velvoittava sopimus.

Jonkinlaisena näennäisvaihtoehtona on tarjoiltu sotilaallista yhteistyötä Ruotsin kanssa ja siis miljardien eurojen käyttämistä ruotsalaisvalmisteisiin lentokoneisiin. Se ei kuitenkaan edellä sanotusta johtuen muuta oikeastaan mitään olennaista. JAS on sekin Nato-yhteensopiva kone ja Ruotsihan on jo pitkään lennellyt kansainvälisissä tehtävissä ja toiminut tiiviissä yhteistyössä USA:n ja Nato:n kanssa.

Kun puhutaan “Nato-yhteensopivuudesta”, puhutaan yleisesti Link 16-tiedonsiirtojärjestelmästä, mikä ei merkkaa loppujen lopuksi muuta kuin sitä että Gripen osaa keskustella muidenkin koneiden kuin Ruotsin omien kanssa ja siirtää sekä vastaanottaa tietoa niille ja niiltä. Itse en osaa nähdä tätä valtavan ongelmallisena.

Sillä, mitä Ruotsi on omilla koneillaan tehnyt, ei taida olla relevanssia sen kannalta mitä Suomi omillaan tekisi. Ja mitä Ruotsi teki: Ruotsi osallistui 2011 YK:n mandaatilla Operation Unified Protectoriin muutamalla koneella. Käytännön tasolla tässä valvottiin lentokieltoa Muammar Gaddafin käytettyä ilmavoimiaan sisällissodassa siviilikohteisiin.

Vasemmiston ei tietenkään tule juuttua mihinkään aselaji- tai asejärjestelmäkeskusteluun, vaan tähdätä ulkopoliittisen suunnan muuttamiseen, sotilaallisen voiman keventämiseen ja armeijan poliittisen vallan suitsimiseen. Pitäisi tuomita militarismi sen kaikissa muodoissaan ja olla aktiivisesti mukana organisoimassa rauhanliikettä.

Ongelma tässä lienee se että Yrttiaho on koko ajan käynyt aselaji- ja asejärjestelmäkeskustelua ilman substanssiargumentteja sen tueksi, ja vetäytyy rauhanaatteen taakse kun häntä haastetaan sen suhteen. Tuntuu jopa siltä että hän ei erityisen hyvin edes tunne oman puolueensa nykylinjauksia, jotka tuntuvat menevän kaikkein eniten siihen suuntaan, että nimenomaan ulkopoliittista suuntaa halutaan viedä tiukemmin sotilaallisen liittoutumattomuuden suuntaan, ja sen hinta on uskottava puolustus, minkä Vasemmistoliitto on hyväksynyt viime aikoina.

Ylipäätään vaatimuksissa että pitää tuomita militarismi ja organisoida rauhanliike, laitetaan hirvittävästi vastuuta niiden niskaan, jotka ovat suurvaltapelin pelinappuloita. Kansainvälinen tilanne on kiristynyt 2010-luvulla olennaisesti, ja siitä kantaa vastuun suurvallat. Emme me. Suomessa organisoitava rauhanliike ei voi vaikuttaa suurvaltojen imperialismiin.

 

Advertisements
Johannes Yrttiaho ja hävittäjäkaupat, osa 2

Toinen piirre tiedustelulain puutteessa: kenelle tietoja annetaan?

PV

Koen kysymysten esittämisen aihepiiristä mielenkiintoisena, joten esitän toisenkin kysymyksen: Helsingin Sanomat on kertoneet laajamittaisesta yhteistyöstä ja tietojenvaihdosta ulkomaisten tiedustelupalveluiden kanssa, mitä Puolustusvoimat on harjoittanut nyt vuosikausia, alkaen jo kylmän sodan ajalta.

Katsotaanpas taas mitä lain esityöt sanoo, koska se on oikeastaan melko paljastavaa ja jännittävää.

2.4.11 Tietojen luovuttaminen ja kansainvälinen yhteistyö

Tiedustelutietojen luovuttamisesta viranomaisten välillä on säädettävä lain tasolla. Tällä hetkellä tietojen luovuttamisesta säädetään muun muassa henkilötietolaissa, julkisuuslaissa, SKRTL:ssä ja kansainvälisistä tietoturvavelvoitteista annetussa laissa. Nykytilaa ei kuitenkaan voida pitää riittävänä, sillä lähtökohtaisesti tiedustelua tehdään vakavien uhkien ehkäisemiseksi, jolloin kyse ei ole rikosten torjunnasta. Tilanteissa, joissa tiedustelutoiminnan aikana ilmenisi rikokseksi katsottava tapahtuma, voitaisiin tietyissä tapauksissa asiasta ilmoittaa rikostorjuntaviranomaiselle tai esitutkintaviranomaiselle.
Voimassa olevan lainsäädännön mukaan hankittuja tiedustelutietoja ei voida myöskään luovuttaa yksityisille tahoille. Nykylainsäädännön mukaan sotilastiedustelua koskeva kansainvälinen yhteistyö ei ole mahdollista tarpeelliseksi katsotussa laajuudessa. Ilman nimenomaisia laintasoista säännöstä sotilastiedustelu ei voi suorittaa tiedusteluoperaatiota yhteistyössä kansainvälisten kumppaneiden kanssa, mikäli
sellainen katsottaisiin Suomen kansallisten etujen mukaan tarpeelliseksi.

Hyvin ilmeistä on se että nykymuotoinen kansainvälinen toiminta ei näyttäisi pohjaavaan mihinkään lakiin lainkaan. Lienee tietynkaltainen ongelma, jos hallituksella tai eduskunnalla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä millaista tietojenvaihtoa esim. Yhdysvaltojen kanssa Puolustusvoimat harjoittaa. Silloin käytännön tasolla ulkopoliittista päätösvaltaa on luovutettu Puolustusvoimille, mikä varmasti on no, jollei laitonta niin ainakin syvästi ei-toivottua.

Ja noin yleisesti kai sitä tulee pitää ongelmana, jos viranomaistaho pohjaa kaiken toimintansa ainoastaan löyhään lain tulkintaan ja etabloituneeseen menettelytapaan.

Toinen piirre tiedustelulain puutteessa: kenelle tietoja annetaan?

Tiedustelulain puute on kiinnostavampi kuin tiedustelulaki

PV.jpg

Minua ei ole sen suuremmin kiinnostanut tiedustelulaki tällä hetkellä, koska olen olettanut sen menevän läpi sukkana, niinkuin kaikki lisävaltuudet viranomaisille aina tuntuu menevän. Viestikoelaitos-uutisointi Hesarissa ja poliisin yllättävä kotietsintä toimittaja Laura Halmisen kotiin on kuitenkin melko poikkeuksellista näin Suomen oloissa.

Tänään kuitenkin törmäsin hauskaan kysymykseen: Miten Suomessa voi olla sotilastiedustelua, jos siitä ei ole lailla säädetty? Päätin tehdä niinkuin vastuullinen kansalainen tekee ja luin siis tiedustelulain esitöistä olennaisimmat osat.  Sivusta 31 eteenpäin.

Puolustusvoimista annetun lain 2 §:n yksityiskohtaisissa perusteluissa (HE 264/2006 vp.) todetaan, että sotilasstrategisen tilannekuvan muodostamiseksi ja ylläpitämiseksi tiedustelu- ja valvontajärjestelmä seuraa Suomen turvallisuusympäristön kehitystä, määrittää ympäristön muutokset ja tuottaa tietoa vallitsevasta tilanteesta. Järjestelmä antaa ennakkovaroituksen sotilaallisten uhkien kehittymisestä, jotta voidaan käynnistää tarvittavat vastatoimet. 

Eli lainsäätäjä on kyllä ottanut sotilastiedustelun tarpeen huomioon lakia säätäessä. Ongelmahan kuitenkin on että tämä pykälä ja sen esitöiden mukainen tulkinta on aika lailla sellainen, ettei se rajoita käytännössä mitään.

Ja miksi uuteen tiedustelulakiin haetaan myös oikeuksia tarkkailla Suomen kansalaisten verkkoliikennettä, sillä tavoin että Viestikoekeskus hoitaisi käytännön työn ja luovuttaisi työn tulokset Suojelupoliisille?

Yksi mahdollisuus olisi toki se, että VKK:n holveissa sitä verkkovalvontaa harjoitetaan jo nyt, koska on täysin mahdollista että Puolustusvoimissa on sitä lain toista pykälää tulkittu erittäin löyhästi, koska se on mahdollista. Todellista laillista edellytystä tälle ei olisi, siltikään, mutta entäpä jos tämä on se vallitseva tilanne?

Sen tiedon olemassaolo ja mahdollinen vuotaminen Helsingin Sanomille saattaisi olla se, miksi Puolustusvoimat, puolustusministeri ja tasavallan presidentti kaikki reagoivat niin voimakkaasti lehtijuttuun, joka todellisuudessa ei sisältänyt mitään uutta aiheeseen perehtyneelle.  Itse olen ihan harrastuspohjalta perehtynyt näihin aiheisiin ja lukenut muutaman kirjan ja itseäni ei yllättänyt artikkelin sisällössä juuri mikään.

Kukapa tietää, en minä ainakaan. Yksi asia on kuitenkin varma: yksikään poliitikko eduskunnassa ei myöskään sitä saa tietää, koska sotilastiedustelu on niin systemaattisesti salannut toiminnastaan aivan kaiken.

 

 

 

Tiedustelulain puute on kiinnostavampi kuin tiedustelulaki