Johannes Yrttiaho ja hävittäjäkaupat, osa 2

Jatkoa eiliselle tekstilleni samasta aiheesta, koska Yrttiaho on Facebookissa julkaissut toisen kirjoituksen aiheesta.

rauha
Niin hyvä kuva että piti käyttää uudestaan

Yrttiahon tarkoitus oli ehkä siloitella vastareaktiota aiempaan tekstiinsä, mutta tekstin vaikutus on hyvin suurilta osin päinvastainen, jos sitä lukee kriittisesti. Teen tässä muutamia poimintoja, jotka ovat omasta mielestäni kenties olennaisempia virhearvioita.

Hävittäjähankinta ja sen perusteiden hyväksyminen tarkoittaa käytännössä nykyisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan jatkamista ja tuon linjan hyväksymistä. Tämä tarkoittaa Yhdysvaltojen politiikan tukemista. Seurauksena tästä on myös mm. Suomen täysjäsenyys Natossa. Vaihtoehtoja olisi tietenkin olemassa. Nyt kun keskustelu hävittäjähankinnasta alkaa kiihtyä, on mahdollista vahvistaa liikettä, joka vaatii irtautumista Suomessa 90-luvun alusta sakka otettaan kiristäneestä militaristisesta politiikasta, kirjoittaa Yrttiaho FB-statuksessaan.

Totta, eräillä poliitikoilla, kuten esimerkiksi Paavo Lipposella aikoinaan, oli merkittäviäkin haluja tukea Yhdysvaltojen politiikkaa. Pääosin kuitenkin Suomi on pysynyt omilla linjoillaan ja ennenkaikkea EU:n yhteisillä linjoilla. Voidaan toki kysyä että onko Suomella ollut erityistä syytä osallistua esim. YK:n mandaatilla kriisinhallintaoperaatioon Afganistanissa tai muihin kansainvälisiin operaatioihin, mutta on kyseenalaista leimata nämä kaikki Yhdysvaltojen politiikan tukemiseksi.

Yrttiaho myös käy keskustelua Natosta niinkuin olisi yhä 1990-luku. Vuoden 2016 Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen vaikuttaa siltä, että Yhdysvaltojen hallinto presidentteineen olisi vähemmän kiinnostunut Natosta kuin aiemmin, ja pitää Eurooppaa vapaamatkustajana liittoutumassa. Olemmekin päätyneet sellaiseen tilanteeseen, missä reaalipoliitikko pohtiikin, että voiko Natoon edes luottaa, ja siihen on osittain herättykin muualla maailmassa. Suomessa tosin Nato-keskustelu jatkuu samoilla linjoilla kuin viimeiset 20 vuotta, syystä tai toisesta.

Tämän jälkeen Yrttiaho alkaa taas puhua siitä miten hävittäjät ovat Suomelle heikosti sopiva asejärjestelmä, mutta siitä puhuin jo aiemmassa tekstissäni.

“Uskottavan puolustuksen” nimissä tehokkaampaa olisi minun ymmärtääkseni turvata maavoimiin, ilmatorjuntaan ja aluepuolustukseen. Ne tekevät maasta raskaasti valloitettavan ja ehkäisevät myös sen käyttämisen läpikulkuun (tosin isäntämaasopimuksella on kauttakulkuoikeus käytännössä jo Yhdysvalloille annettu…). Puolustuksellisessa mielessä tätä on pidetty parhaana ratkaisuna.

Ymmärtääkseni ja on pidetty parhaana ratkaisuna ovat taas ilmaisuja jotka paljastavat sen ettei kirjoittaja tarkalleen tiedä mistä puhuu. Mihinkään näistä panostaminen ei olisi toki huono idea sinänsä, mutta yhäkin tästä puuttuu substanssi.

Karkeasti yleistäen voidaan sanoa niin, että uskottava puolustus vaatii ilmavoimia ja hävittäjätoimintaa siksi, että pelkkä maasta-ilmaan-ilmatorjunta on reaktiivista toimintaa, jolla on rajattu liikkumavara. Persianlahden sodassa 1991 havaittiin, että ilmatorjunta voidaan lamauttaa ilmasta käsin varsin ongelmitta, jos vihollisella ei ole omia koneita ilmassa. Kun aloite ilmassa on luovutettu viholliselle, vihollinen voi suunnitella oman ilmatoimintansa niinkuin parhaaksi näkee ja iskeä miten haluaa.

Maavoimien toiminta vaikeutuu olennaisesti, jos vihollinen pystyy käyttämään omia rynnäkkökoneitaan silloin kun parhaaksi näkee. Esimerkiksi Irakin armeija oli käytännössä immobilisoitu 1991, ja ei kyennyt merkittävään vastarintaan liittoutuman maajoukkoja vastaan.

Mikä sitten kykenee toimimaan ilmauhan alla, maavoimien ja alueellisen puolustuksen piirissä? Vastaus on sissijoukot. Suomessa on jo kylmän sodan aikana käyty keskustelua siitä tulisiko Puolustusvoimat rakentaa nimenomaan siltä pohjalta, että panostettaisiin sissisodankäyntiin ylivoimaista vihollista vastaan (mitä Neuvostoliitto oli huomattavasti enemmän kuin mitä Venäjä on vuonna 2018), ja se lopputulos mihin silloin tultiin oli ei. Syy on pohjimmiltaan yksinkertainen: sissijoukot kyllä voivat jatkaa sotaa hyvin pitkään ja tehdä miehityksen raskaaksi, kyllä. Se mitä sissijoukot eivät voi tehdä on suojata yhteiskuntajärjestystä tai estää miehitystä. Se tarkoittaa pahimmillaan hirvittävää määrää kuolonuhreja. Kannattaa muistaa, miten Itä-Euroopan sissiliikkeille kävi kylmän sodan aikaan: ne kaikki tuhottiin ja yksikään niistä ei saavuttanut tavoitteitaan.

Ja mitä isäntämaasopimukseen tulee, niin Yrttiaho tuntuu tässä toistavan salaliittoteorioita siihen että se olisi jotenkin velvoittava sopimus.

Jonkinlaisena näennäisvaihtoehtona on tarjoiltu sotilaallista yhteistyötä Ruotsin kanssa ja siis miljardien eurojen käyttämistä ruotsalaisvalmisteisiin lentokoneisiin. Se ei kuitenkaan edellä sanotusta johtuen muuta oikeastaan mitään olennaista. JAS on sekin Nato-yhteensopiva kone ja Ruotsihan on jo pitkään lennellyt kansainvälisissä tehtävissä ja toiminut tiiviissä yhteistyössä USA:n ja Nato:n kanssa.

Kun puhutaan “Nato-yhteensopivuudesta”, puhutaan yleisesti Link 16-tiedonsiirtojärjestelmästä, mikä ei merkkaa loppujen lopuksi muuta kuin sitä että Gripen osaa keskustella muidenkin koneiden kuin Ruotsin omien kanssa ja siirtää sekä vastaanottaa tietoa niille ja niiltä. Itse en osaa nähdä tätä valtavan ongelmallisena.

Sillä, mitä Ruotsi on omilla koneillaan tehnyt, ei taida olla relevanssia sen kannalta mitä Suomi omillaan tekisi. Ja mitä Ruotsi teki: Ruotsi osallistui 2011 YK:n mandaatilla Operation Unified Protectoriin muutamalla koneella. Käytännön tasolla tässä valvottiin lentokieltoa Muammar Gaddafin käytettyä ilmavoimiaan sisällissodassa siviilikohteisiin.

Vasemmiston ei tietenkään tule juuttua mihinkään aselaji- tai asejärjestelmäkeskusteluun, vaan tähdätä ulkopoliittisen suunnan muuttamiseen, sotilaallisen voiman keventämiseen ja armeijan poliittisen vallan suitsimiseen. Pitäisi tuomita militarismi sen kaikissa muodoissaan ja olla aktiivisesti mukana organisoimassa rauhanliikettä.

Ongelma tässä lienee se että Yrttiaho on koko ajan käynyt aselaji- ja asejärjestelmäkeskustelua ilman substanssiargumentteja sen tueksi, ja vetäytyy rauhanaatteen taakse kun häntä haastetaan sen suhteen. Tuntuu jopa siltä että hän ei erityisen hyvin edes tunne oman puolueensa nykylinjauksia, jotka tuntuvat menevän kaikkein eniten siihen suuntaan, että nimenomaan ulkopoliittista suuntaa halutaan viedä tiukemmin sotilaallisen liittoutumattomuuden suuntaan, ja sen hinta on uskottava puolustus, minkä Vasemmistoliitto on hyväksynyt viime aikoina.

Ylipäätään vaatimuksissa että pitää tuomita militarismi ja organisoida rauhanliike, laitetaan hirvittävästi vastuuta niiden niskaan, jotka ovat suurvaltapelin pelinappuloita. Kansainvälinen tilanne on kiristynyt 2010-luvulla olennaisesti, ja siitä kantaa vastuun suurvallat. Emme me. Suomessa organisoitava rauhanliike ei voi vaikuttaa suurvaltojen imperialismiin.

 

Advertisements
Johannes Yrttiaho ja hävittäjäkaupat, osa 2

Yksiulotteinen turvallisuuspoliittinen keskustelu ja Nato

Aloittaisin tämän sillä Paasikiven jutulla tosiasioiden myöntämisestä, mutta se haisee kokoomusnuori-tyyppiseltä blogitekstiltä. Anarkistina positioni turvallisuuspolitiikan ja puolustuspolitiikan suhteen on se, että vaikken usko valtioon, valtiot on olemassa ja niissä on eroja. Siksi niin kauan kuin valtioita on, pitää olla turvallisuuspolitiikkaa ja puolustuspolitiikkaa. Rojava todistaa hyvin sen, että jopa demokraattisen konfederalismin kontekstissa pitää olla kyky käydä sotaa. Suomalainen konteksti taas on erilainen, ja siksi toistaiseksi puhumme olemassaolevien rakenteiden pohjalta.

Suomessa turvallisuuspolitiikka on julkisessa keskustelussa monesti yksiulotteista ja suoraan sanottuna rasittavaa. Yhteiskuntatieteiden, historian ja sotatieteiden hallitseminen edes jollain tasolla on huomattavasti parempi pohja turvallisuuspoliittiselle keskustelulle kuin se että on suorittanut asevelvollisuuden joskus 30-40 vuotta sitten.

Esimerkki tästä: ukkoutuneet oikeistolaiset monesti puhuvat Venäjästä niinkuin Neuvostoliitto ei olisi lakannut olemasta ja Suomea kriisitilanteessa olisi yhä vastassa Neuvostoliiton sotilaallinen kapasiteetti eikä se mikä Venäjällä todellisuudessa on. Totta kai siellä on sotilaita ja kalustoa (erityisesti kalustoa) paljon enemmän kuin mitä Suomella on tai tulee koskaan olemaan, mutta Venäjän kyky käydä sotaa Neuvostoliittoon verrattuna on olennaisesti vähäisempi. Tästä seuraa se, että Suomen sotilaallisen kapasiteetin merkitys on huomattavasti korostunut sitten vuoden 1991 ja uskottava puolustus on mahdollistakin.

zizek pooh.jpg

Puuttuu myös ymmärrys ideologiasta ja puuttuu ennen kaikkea kyky dekonstruoida omaa ideologiaansa. Minun on siinä kontekstissa, missä liittoutumajärjestelmät johtivat suoraan ensimmäiseen maailmansotaan ja epäsuorasti sen kautta toiseen, vaikea ymmärtää miksi vuonna 2017 sotilaallinen liittoutuminen on ongelmatonta jos se ei sitä 1800-luvun loppupuolelta vuoteen 1914 ollut, erityisesti kun ydinaseet ovat lisänneet potentiaalisten konfliktien potentiaalista tuhoisuutta huomattavasti.

Taustalla on tietenkin sellainen oikeistolainen ideologia, jossa Venäjän imperialismi on vaarallista, käsittämätöntä ja yksinkertaisesti pahaa, mutta länsimainen imperialismi on rationaalista ja ymmärrettävää eikä siitä tehdä eettisiä arvioita. Totuus on taas se että Venäjä on täysin käsitettävissä ja ymmärrettävissä, silloinkin kun Krimin ja itä-Ukrainan suhteen Venäjä käyttäytyy imperialistisesti, tai kun Venäjä antagonisoi Baltian maita. Ymmärtäminen ei tarvitse hyväksyntää, mutta valtioiden toimintatapoja määrittää historia sekä (arvasitte) ideologia, aivan kuten Yhdysvaltoja. Siinä missä Venäjällä on ainakin jonkinkaltainen pyrkimys saada takaisin alueita jotka Venäjä on kokenut menettäneensä Neuvostoliiton hajotessa, Yhdysvalloissa on vahva taipumus interventioihin silloinkin kun interventiot eivät ole millään tasolla Yhdysvaltojen intressien mukaisia. Vilkaistaan sitä mitä Barack Obama on sanonut aiheesta.

obama stupid shit
Lähde: https://www.theatlantic.com/magazine/archive/2016/04/the-obama-doctrine/471525/

Potentiaalinen interventio Syyriassa on hyvä case study ideologiasta ja valtion intresseistä. Presidentti Obama teki reaalipoliittisesti oikean arvion, ettei ole Yhdysvaltojen intressien mukaista sotkeutua Syyrian kriisiin mitenkään laajemmin, huolimatta siitä että Bashar al-Assad käytti kemiallisia aseita siviilejä vastaan. Tämä arvio todennäköisesti on täysin oikea. Silti moni halusi että Obama olisi määrännyt intervention, pelkästään koska se on mahdollista. Tätä interventionistista politiikkaa ei määrää, kuten Obama arvioikin, pelkästään rationaalisuus vaan myös ideologia.

Yhdysvaltojen historia ja tendenssi interventioihin on se mikä on alunperin minulle henkilökohtaisesti tehnyt Nato-jäsenyydestä ei-kannattavan.  Naton sisällä olevat maat ovat aina vaihtelevissa määrin riippuvaisia siitä miten Yhdysvallat johtavana Nato-maana toimii. Ranska, Iso-Britannia ja Saksa voivat toki toimia kokonsa ja vaikutusvaltansa puolesta itsenäisemmin halutessaan, mutta pieni maa kuten Suomi käytännössä Nato-jäsenyydellä kirjoittaa avoimen šekin Yhdysvaltojen ulkopolitiikalle.

Takaisin nykytilanteeseen: Suomessa turvallisuuspolitiikan kulmakivi on aina ollut se miten on pyritty säilyttämään ulkopoliittinen liikkumatila, mikä käytännössä tarkoittaa sitä että Venäjää/Neuvostoliittoa ei antagonisoida, muttei myöskään anneta Venäjän/Neuvostoliiton määrätä täysin sitä mitä Suomi tekee. Kylmän sodan aikana tämä onnistui: Suomi onnistui luomaan toimivat suhteet kylmän sodan molempien osapuolien kanssa, vaikkakin kriisitilanteessa Suomi olisi päätynyt tukevasti ja peruuttamattomasti Neuvostoliiton leiriin. Sillä toki ei olisi ollut väliä, koska kaikki olisivat kuolleet ydinsodassa.

Oikeistossa tämä on jokseenkin unohdettu, koska post-1991 kaikki mikä on länsimaista on puhdasta edistyksellisyyttä ja jotain mihin pitää pyrkiä, mukaanlukien Nato, siitäkin huolimatta että Yhdysvaltojen lukuunottamatta, muilla Nato-mailla ei ole Suomelle ihmeellisesti annettavaa, ihan jo siksi että konflikti joka keskittyy pelkästään Suomeen on epätodennäköinen. Suomessa konfliktin uhka on olemassa ensisijaisesti osana laajempaa konfliktia (aivan kuten 1939-1945), ja tuolloin liittoutuminen ei ole yksiselitteisesti ongelmaton asia.

Ehkä turvallisuuspolitiikan kyyninen tavoite pitäisikin muotoilla näin: kun seuraava sota Euroopassa tapahtuu, jos Suomi onnistuu pysyttelemään sen ulkopuolella, turvallisuuspolitiikka on onnistunutta.

 

Yksiulotteinen turvallisuuspoliittinen keskustelu ja Nato