Kaasua, liittokansleri Merkel

Kaasuputket ja Venäjän energiavienti, niistä ei vakavat turvallisuuspoliittiset ajattelijat lakkaa lausumasta mielipiteitään. Mutta onko ne ajatukset monestikaan kovinkaan syviä?

Turvallisuuspolitiikassa vaikuttaa olevan kovastikin sen suuntaista ajattelua, että asiat esitetään, niinkuin niiden toivottaisiin olevan. Mitä Venäjän uuteen uhkaan tulee, niin se on kovin ilmeistä. Ei haluta ajatella että olisi olemassa konkreettisia syitä, miksi Venäjä kehittyy niinkuin se kehittyy, tai miksi tietyt rakenteet on olemassa.

Energiatuonnin historia ulottuu jo aikaan ennen Neuvostoliiton hajoamista. Saksassa vaikutti kaksi vahvaa tekijää silloin: saksalainen metalliteollisuus, joka halusi mahdollisimman halpaa energiaa, ilmiselvistä syistä. Samaan aikaan Länsi-Saksan hallitus halusi sitoa Neuvostoliiton länsimaiseen talousjärjestelmään erinäisistä syistä. Luonnollisesti DDR:n suuntaan oli jo kaasuputket olemassa, koska DDR toi energiansa nimenomaan Neuvostoliitosta.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, fukuyamalaisen ajattelun huippukaudella, Venäjällä oli paljon sen suuntaista ajattelua että Venäjä voisikin olla Euroopan Brasilia, ja energiavientiä kehitettiin sen mukaan. Nämä projektit oli siis jo tietyiltä osin olemassa ennen Putinin aikaa, eikä niitä nähty lainkaan ongelmallisina siinä vaiheessa. Bonnin hallituksen ajatteluhan vaikutti yhä: nämä nähtiin tasapainoa luovina asioina. Sitten, Georgian sodan, Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sodan myötä näkemys Venäjästä muuttui.

Nyt kaasuputket olikin ongelmallisia. Mutta onko ne edes sitä?

Katsotaan jotain lähteitä jotka on jokseenkin uskottavampia kuin Yhdysvaltain presidentti.

Käytännön luvut on monilla tavoin suhteellisen pieniä, erityisesti kun puhutaan maakaasusta. Clean Energy Wiren fact sheet kertoo (omat lähteensä ilmoittaen) että paljonko Saksa tuo Venäjältä. Vuonna 2016 22,6% Saksan energiantuotannosta nojasi maakaasuun. Ja tästä maakaasusta, 35% tuli Venäjältä. Mikä sitten kertoo meille että Saksan energiantuotannosta noin kahdeksan prosenttia nojaa venäläiseen kaasutuontiin.

Öljyn osalta Saksassa ei tuoteta paljoakaan energiaa suoraan, vaan öljyä käytetään pääosin liikenteeseen ja kuljetukseen. Siitä noin 40% tulee suoraan Venäjältä. Huomattavasti merkityksellisempi luku.

Mutta: mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

No, yllättävän vähän. Bonnin suunnitelma sitoa NL länsimaiseen talouteen toimii niiltä osin, vaikka NL hajosikin.

Katsotaan mitä Gazprom itse sanoo tilastoissaan. Saksa on Gazpromin ylivoimaisesti merkittävin asiakas mitä Euroopan-vientiin tulee, ja vastaa yli neljänneksestä Gazpromin Euroopan-viennistä. Gazpromin vientituotot taas on suurinpiirtein 20% Venäjän kokonaistaloudesta.

Saksa on huomattavasti kehittyneempi taloudellisesti kuin Venäjä, ja on yksinään maailman neljänneksi suurin talousalue. Venäjä on olennaisesti pienempi, ja huomattavan riippuvainen raaka-aineviennistä.

Venäjällä ei ole kovinkaan merkittäviä mahdollisuuksia lopettaa energianvientiä Saksaan tai muuhun Eurooppaan millään pidemmällä aikavälillä, ellei Venäjä sitten ole valmis laajaan talouskriisiin ja esim. asevarustelunsa kokonaisvaltaiseen lopettamiseen. Saksalla on toki luvassa vaikeuksia jos energiantuonti lakkaa, mutta ne ovat vielä sen kokoisia että niihin on olemassa keinoja ratkaista tilanne, jos poliittista tahtoa löytyy. Saksalla olisi esimerkiksi mahdollisuuksia lisätä maakaasun tuontia uusilla LNG-terminaaleilla, jos poliittinen tahto löytyy, taas kerran.

Silti, Itä-Euroopan tilanteen kiristyessä, miten menee? Ehkä tilanne on niin yksinkertainen kuin että Naton rakoillessa liitoksissaan, Saksan pitää katsoa tilanne niin että onko siellä poliittista tahtoa nykyistä laajempiin toimenpiteisiin Venäjän aggressiivista politiikkaa vastaan, kun pääliittolainen Yhdysvallat on epäluotettava ja epävarma toimija. Ja oma veikkaukseni on että ei ole: Keski- ja Länsi-Euroopalla ei ole juuri mitään saavutettavaa siinä. Siinä suuremmassa pelissä energiantuonti alkaa olla marginaliaa.

 

 

Advertisements
Kaasua, liittokansleri Merkel