Keskiluokan diktatuuri

Helsingin Sanomat, suuressa viisaudessaan, päättää taas pääkirjoitussivuilla puolustella kurjistamispolitiikkaa.

hesari 1.jpg

Ja mitään muutahan suomalaiselta lehdistöltä ei voi odottaa. Kerta toisensa jälkeen taloustoimitusten teknokraatit haluavat kertoa meille että mitä muita mahdollisuuksia ei ole.

Niskakankaan pääpointti on se että työttömien kyykyttäminen jotenkin todistaa sen että hyvinvointivaltio toimii. Koska muuten keskiluokka voi suuttua ja purkaa hyvinvointivaltion. Eli voidaan unohtaa ajatus mistään tasa-arvosta, koska yhteiskunta kuuluu Niskakankaiden mielestä keskiluokalle.

hesari 2.jpg

Niskakankaan ideassa on vain yksi iso vika. Työttömät on jo köyhiä. Ja aika monia työttömiä kiinnostaa hyvin vähän solkotukset hyvinvointivaltiosta, koska hyvinvointivaltiota ei enää ole. Ei ole töitä, sosiaaliturva on alimitoitettu, koulutusmahdollisuuksia ei ole ja jos työttömyys jatkuu yli vuoden, siitä ei pääse todennäköisemmin ulos kuin oman käden kautta.

Minä olen kirjoittanut aika monen monta tekstiä siitä epätoivosta minkä kokee, kun tietää, ei usko, vaan tietää sen että ainoa tie ulos on pamauttaa kuula kalloonsa. Siinä kohtia ihmistä ei erityisemmin kiinnosta hyvin toimeentulevien tunteet siitä että saavatko he verorahoilleen vastinetta.

Minua ei kiinnosta yhtään rakentaa mitään hyvinvointivaltiota. Minä haluan ainoastaan polttaa maan tasalle kaiken sen eriarvoistavan, mitä tässä yhteiskunnassamme on. Minulle yhteiskunta on lakannut jo ajat sitten tarjoamasta yhtään mitään. Minun taloudellisia intressejäni ei puolusta Helsingin Sanomien kolumnistit, ei ministerit eikä etujärjestöt.

Ja jossain kohtaa jotkut muutenkin tajuavat sen ja sitten keskiluokka voikin saada jotain uutta ihmeteltävää.

Advertisements
Keskiluokan diktatuuri

Kuolema vapauttaisi köyhyydestä

SV: kuolema

posseroni.jpeg
mood

Kirjoitan tämän muutaman käymäni keskustelun pohjalta ja viimeaikaisten, sinänsä merkityksettömien, tapahtumien takia. Olen toki monesti aiemminkin kirjoittanut aiheesta, mutta se ei tunnu vieläkään menemään perille, joten jatketaan.

Perjantaina kävi taas niin että jäi ostokset kaupan kassalle, koska tilillä ei ollut katetta. Oma moka toki, koska olin katsonut aiemmin päivällä että rahaa olisi, mutta vilkaisun ja kauppareissun välissä oli tililtä lähtenyt tämän viikon ruokarahat lainanlyhennykseen.

Siinä hetkessä olin kiitollinen muutamasta asiasta: että elämässäni on ihmisiä jotka auttavat näissä tilanteissa, taskussa oli askillinen röökiä stressinhallintaan ja että olin aiemmin ostanut kahvia joten kahvia ainakin olisi.

Päällimmäinen ajatus tosin oli se että voisinpa kuolla viimein pois niin tämä loppuisi. Ei siksi että tähän olisi erityisemmin kaatunut mikään, vaan se että tätä on nyt jatkunut yli kymmenen vuotta: nöyryytyksiä, vastoinkäymisiä ja hankaluuksia joiden kaikkien alkulähde on se yksinkertainen totuus ettei vaan ole rahaa.

Kuten Charles Bukowski kirjoitti osuvasti runossaan The Shoelace:

no, it’s the continuing series of small tragedies
that send a man to the
madhouse…
not the death of his love
but a shoelace that snaps
with no time left …
The dread of life
is that swarm of trivialities
that can kill quicker than cancer

Köyhänä eläminen tuo mukanaan loputtoman virran matalan intensiteetin stressitekijöitä, mitä edes kohtuullisilla tuloilla elävän ei tarvitse kohdata. Pitää miettiä että mokaako taas tukia hakiessa jotain, onko unohtanut ilmoittaa jotain, napsahtaako karenssi päälle, saako palkkakuitin ajoissa työkeikasta, miten kauan kestää saada tuet tilille, miten kauan voi asua samassa paikassa, onko asunnottomuuden uhka akuutti, kauanko kengät vielä kestää koska ei ole varaa uusiin, tarvitseeko matkustaa jonnekin, ja niin edelleen. Ja niiden virta on loputon.

Ja jos on rehellinen itselleen, niin tietää että massatyöttömyyden Suomessa mahdollisuus päästä pois köyhyydestä on huonompi kuin koskaan elinaikanani. Ja kun lähestyy vääjäämättä neljääkymppiä, CV on silkkaa roskaa ja tutkintoa ei ole valmiina, niin ne mahdollisuudet heikkenee entisestään.

Ja sitten ratkaisuksi sille että pohtii että kuolisipa pois ehdotetaan terapiaa. Mitä ihmeen hyötyä terapiasta ihmiselle on, jonka ainoa ongelma on köyhyys? Mitä hyötyä terapiasta on, kun poliittiset päätökset ajaa ihmisen yhä ahtaammalle, ja ulospääsyä ei ole?

Mark Fisher on käsitellyt tätä aihettaa mm. tässä tekstissään. Kulttuurissamme ajatukset kuolemasta ja sen kautta ulospääsystä tulkitaan täysin mielenterveyden ongelmana, eikä sosioekonomisen aseman ongelmana, mitä ne voivat myös aivan hyvin olla. Omien elinolosuhteitteni rappeutuminen ja se että esim. en ole asunut missään mitä olisin pitänyt kotina sitten vuoden 2008, ne on kovia, objektiivisia faktoja. Kuten myös se että ulospääsy tästä tilanteesta on niin vaikeaa ja niin paljon omien vaikutusmahdollisuuksieni ulkopuolella, että voin aivan hyvin todeta ettei ulospääsyä ole.

Siksi minua loukkaa monet liberaalit ajatukset kuten tulot eivät saa määrittää ihmisarvoa. Missä tahansa kapitalistisessa järjestelmässä tulot nimenomaan määrittävät ihmisarvosi. Tulot kertoo siitä mitä ja missä syöt, voitko matkustaa, voitko perustaa perheen, miten voit asua, voitko opiskella, voitko käyttää vapaa-aikaa haluamallasi tavalla, ja niin edelleen. Harvemmassa on ne asiat ihmiselämässä mihin tulot eivät vaikuta.

Mitä arvoa sillä ihmisarvollani on jos elämäni on sellaista, etten haluaisi ylipäätään siten elää? Monet tiedostaa jo sen että vakavasti sairailla pitäisi olla oikeus eutanasiaan, mutta sosioekonominen asema halutaan sivuuttaa, kun tulee puheeksi se onko elämä ylipäätään elämisen arvoista. Pääsen tarpeeksi usein seuraamaan sivusta sitä millaista elämää työssäolevat tutut pääsevät elämään ja tiedän että se on monella tapaa niin paljon helpompaa kuin se arki, jossa joka päivä miettii sitä paljonko rahaa on tilillä ja riittääkö se ensi viikkoon. Arki, missä jokainen pienikin luksus on väistämättä poissa jostain muusta. Arki, missä ei kannata edes haaveilla mistään suuremmasta koska mitään suurempaa ei voi saavuttaa.

Kun elämässä ei ole mitään muuta ongelmaa kuin sosioekonomisen statuksen mukanaan tuomat ongelmat, niin jollekin terapeutille puhuminen ei auta mitään. Paitsi toki terapeuttia se auttaa, joka tienaa rahaa sillä että yhteiskunnallisia ongelmia ei ratkaista.  Tympeintähän tässä on se, että kaikkeen muuhun elämässäni olen tyytyväinen, paitsi siihen massiiviseen osaan elämästä, mihin sosioekonominen asema vaikuttaa.

Ja sitten aina joku tulee ja sanoo että ei pidä lannistua tai kyllä joskus vielä tärppää. Miten pitkään sitä pitää odottaa? Olen jo odottanut kymmenen vuotta, eikä mikään ole mennyt parempaan suuntaan tulorintamalla. Lähinnä päinvastoin. Jaksaisitko itse? Ja jos jaksat, miksi ihmeessä enää edes kuvittelet että mitään tapahtuisi? Onko se hetki, kun putoaa kansaneläkkeelle se hetki, milloin saa todeta että ei tämä elämä ollutkaan elämisen arvoista, kun joutuu pienituloisuuden ohella kohtaamaan myös kaikki ikääntymisen vaivat ja lähestyvän luonnollisen kuoleman?

Ulospääsy toki on olemassa. Se on sen toteaminen, että tämä on tässä ja paremmaksi se ei voi muuttua, koska elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, missä köyhä on pelkkä rikkaruoho ja rasite, jolle ei kuulu edes oikeus ostaa ruokaansa, niinkuin Juhana Vartiainen sanoo. Ja jos protestoit julkisesti, niin kansanedustajat kuten Vartiainen ja muut pilkkaavat sinua köyhäksi juopoksi, joka on köyhä siksi että kehtaa polttaa tupakkaa tai juo kaljaa. Ehkä meidän ei kannata tukea valtiota, joka kasvattaa tuollaisia ihmishirviöitä valtion johtoon.

Ei pidä syrjäytyä, jos sen voi suinkin välttää. Pitää ryhtyä poliittiseksi ja vallankumoukselliseksi, koska ymmärtää sen että mitään iloa tämän yhteiskunnan säännöillä pelaamisesta ei koskaan tule. Juhana Vartiaiset ja vastaavat haluavatkin että jäät nöyrästi odottamaan sitä ulospääsyä köyhyydestä, mitä et tule koskaan samaan. Sen sijaan kannattaa työskennellä rakentaakseen jotain uutta ja parempaa kuin tämä yhteiskunta, ja unohtaa sen pelisäännöt kokonaan.

Sen tilalle pitää rakentaa radikaalin tasa-arvon pohjalle rakennettu yhteiskunta, missä poliitikkoja, miljonäärejä ja riistäjiä ei ole, ja kaikilla on sama oikeus hyvään elämään.

 

 

 

Kuolema vapauttaisi köyhyydestä

Pekka Mattila vs kansan syvät rivit

pekka mattila
Tami aesthetics

Pekka Mattila, Aalto-yliopiston kauppatieteiden puolella vaikuttava professori, päätti avata suunsa aktiivimallista ja perjantaisesta lakosta, otsikolla Itsetuhoisten lakko. Ja kylläpä Mattilalla toki olikin sanottavaa. En nyt sen enempää linkkaa hänen blogiinsa, kiinnostuneet löytävät sen itsekin mutta tässä on se olennainen:

mattila1

Mattila siis ei ymmärtänyt koko ongelmaa aktiivimallin kanssa lainkaan, tai edes sitä miksi ihmiset ovat siitä suuttuneita. Aktiivimallihan on nimeään myötä silkkaa huijausta: se leikkaa tukia vaikka olisi kuinka aktiivinen, jos töitä ei saa tai ei pääse TE-toimiston järjestämään koulutukseen. Siinä on se homman ydin, minkä todella moni on ehtinyt jo sanoa, miltei kyllästymiseen asti.

Niinkuin monesti käy, hyväosaisella ei riitä kiinnostus perehtyä asioihin, jos voi leimata työttömät veltoiksi jotka eivät saa mitään aikaan. Ja tämä asenne on, miksi Mattilalle satoi palautetta muodossa jos toisessakin. Ja sehän loukkasi Mattilan tunteita syvästi, niin paljon että hänen piti blogata uudemman kerran.

mattila2

Yhäkin: Mattilalla ei ole mitään hajua siitä miksi ihmiset suuttuivat. Sen sijaan hän puhuu jotain kahdestakymmenestä minuutista per päivä, millä ei ole mitään tekemistä realiteettien kanssa. Ja Mattila on kovin pöyristynyt siitä että palautteessa oli kommentteja kuten Mitä vittua, kerro osoittees niin tullaan näyttään veltoimpien aktiivisuus? ja Noh, onneksi meitä pesantteja on niin paljon enemmän, että kunhan tietoisuus massassa lisääntyy vielä, niin voi tulla melko tukalat oltavat siellä.

Minä olen tykännyt sanoa että dialogin aika on ohi. Ja niin se todella onkin. Noiden kommentoijien ilmaisut ja sen sellaiset ovat ehkä kieltä mitä en itse näin julkisesti käytä, mutta sitä saa mitä tilaa. Mattila vaan sattuu jotenkin uskomaan, että koska hän on sentään varakas professori, hän saa sanoa mitä tahansa ilman että kukaan saa siitä suuttua. Siitä huolimatta, että hän päätti omien sanojensa mukaan tarkoituksella provosoida työttömiä, eikä viitsinyt edes ottaa selvää siitä että miksi ne työttömät on niin vihaisia tästä.

Miten tämän kanssa pitäisi sitten käydä dialogia? Ei mitenkään. Minä en kirjoita tätä siksi että minua kiinnostaisi keskustella Mattilan kanssa yhtään mistään: Mattila on jo osoittanut että on samanlainen kuin kaikki muutkin oikeistolaiset. Hän ei koe arvolleen sopivaksi ottaa asioista selvää, kuunnella ihmisten huolia tai ylipäätään tehdä yhtään mitään, mitä se keskustelun käyminen vaatisi. Se on se ruma totuus monogrammilla koristellun kauluspaidan ja silkkikrakan takana. Pekka Mattilaa ei kiinnosta yhtään se mitä köyhimmille tapahtuu, kun työttömyyskorvauksesta lähtee viisi prosenttia pois. Ainoa tunne mitä Mattila köyhiä kohtaan kokee on avoin ja peittelemätön halveksunta.

mattila3.PNG

Miksi sitten köyhän pitäisi olla kohtelias ja käydä keskustelua hattu kourassa professorin kanssa? Ei siihen ole mitään syytä. Vastatkaa vain vihaan vihalla ja halveksuntaan halveksunnalla. Se on rehellistä ja suoraselkäistä.

 

 

 

 

 

 

 

Pekka Mattila vs kansan syvät rivit

Kenen etu yhteiskuntarauha on?

Helsingin sanomissa oli taas vaihteeksi huono kolumni edellisviikolla. En kirjoittanut silloin siitä koska no, minua ei oikeastaan kiinnosta kirjoittaa Laura Huhtasaaresta, paitsi ehkä tangentiaalisesti jos Mari K. Niemi on taas analysoinut läpiä päähänsä.

parempiakin tapoja vaikuttaa.jpg
Reminder: tämä oli Kokoomusnuorten mainos. Se ei oikein toiminut koska vähänkö nää tyypit näyttää cooleilta.

Mutta: puhutaan taas koko demokratian suojelemisesta ja sen sellaista. Ilmeisesti Tommi Niemisen mielestä tämä tarkoittaa sitä että pitää nyt asettautua laitaoikeistolaisen Marinol Le Penin turvaksi koska no poliittinen väkivalta ja sen sellainen. Nieminen ei juuri hukkaa sanoja nostaakseen esiin sitä että pääosin poliittinen väkivalta ja poliittiset attentaatit Suomessa kohdistuvat vasemmistolaisiin, turvapaikanhakijoihin ja rodullistettuihin. Muistetaan vaikka Jyväskylän kirjastopuukotus, sen jälkeinen poliisin kieltäytyminen Vasemmistonuorten puhetilaisuuksien suojelusta, vastaanottokeskusten polttamisyritykset ja rasistinen katuväkivalta. Jotenkin Nieminen onnistuu puhumaan äärioikeistosta varsinaisesti sanomatta yhtään mitään nykyisestä äärioikeistosta tai siitä mitä nykyinen äärioikeisto tekee. Äärioikeiston uhka ei nimittäin kohdistu kolumnisteihin vaan rodullistettuihin ja vasemmistolaisiin.

Kun Huhtasaari itse kannattaa äärioikeistolaista väkivaltaa, niin mitä ihmeen syytä kellään, joka voi joutua äärioikeistolaisen väkivallan kohteeksi on osoittaa sympatiaa Huhtasaarta kohtaan? Miksi ihmeessä joku, jonka omaa kotirauhaa uhataan Huhtasaarten aatteen jakajien joukosta, välittäisi Huhtasaaren kotirauhasta pätkääkään?

Laajemmalti katsoen näyttää siltä että yhteiskuntarauha ja nämä demokraattiset arvot tuntuvat palvelevan lähinnä valtaapitäviä ja rikkaita. Suomi on niiltä osin harvinainen maa, että täällä rikkaat ja köyhät elävät monilta osin rinta rinnan, ilman muureja ja henkivartijoita. Mutta onko tämä sellainen asia joka pitäisi kokea tavoittelemisen arvoiseksi asiaksi kaikissa olosuhteissa?

Itse sanoisin että ei. Sitten 1990-luvun laman eriarvoisuus on kasvanut ja köyhyys on lisääntynyt jatkuvasti. Jos yhteiskuntarauha johtaa siihen että köyhimmiltä voidaan jatkuvasti leikata ja marginalisoituja kohdella huonosti, yhteiskuntarauha joutaa mennä.

Ongelma on siinä että jopa Jari Lindströmin kaltainen epäkelpo ministeri näkee yhteiskuntarauhan heikentymisen mutta mitään ei tehdä tilanteen korjaamiseksi. Lindström jatkaakin leikkausten ja piiskalinjan ylistämistä niinkuin se parantaisi kenenkään asemaa. Työttömiä rikkaruohoihin verrannut Juhana Vartiainen vitsailee leipäjonoista ja samoin kannattaa piiskalinjaa. Valtionvarainministeriön Martti Hetemäki tekee samoin, perustellen sillä että vaihtoehtoiset suunnitelmat olisivat olleet vielä kovempia. Kelan pääjohtaja Elli Aaltonen, joka mokasi täysin toimeentulotuen siirtämisen Kelan hoidettavaksi, jauhaa samaa. Pääministeri Sipilä puhuu siitä miten ihmisiä on peloteltuAinoa joka tästä ei jauha, on Pirkko Mattila joka oli eduskuntakeskustelun aikaan savusaunassa ja kieltäytyy käymästä julkista keskustelua koko aktiivimallista.

Ja niin edelleen. Se yksinkertainen ja kansantajuinen kritiikki, jonka kaikki tietävät olevan totta, sivuutetaan. Se yksinkertainen totuus on se että tämä on leikkaus sosiaaliturvaan ja leikkauksen kohteena oleva ei pysty leikkaukseen vaikuttamaan. Töitä ei vieläkään ole kaikille, eikä näillä keinoilla niitä tule.

Tilanne, missä päättäjät kokevat voivansa tehdä epäinhimillistä politiikkaa ihmisistä välittämättä, koska yhteiskunnassa vallitsee yhteiskuntarauha joka heitä suojaa, on täysin nurinkurinen, kuten on myös Merja Kyllösen analyysi tilanteesta tässä puheessa jonka hän piti Vasemmistoliiton puoluevaltuustossa.

Yhteiskunta, joka pitää kaikki mukana, sivistää, kouluttaa, hoitaa ja antaa mahdollisuuden elämään, on myös kansalaisilleen puolustamisen arvoinen. Eriarvoistumiskehityksen pysäyttäminen on yksinkertaisesti tärkein keinomme taata yhteiskuntarauha. Väitän, että turvallista yhteiskuntaa rakennetaan edelleen parhaiten poistamalla syrjintää, pienentämällä tuloeroja ja varmistamalla yleisen oikeudenmukaisuuden toteutuminen.

Sen sijaan kävikin niin, että tämä yhteiskuntarauha on mahdollistanut eriarvoistumiskehityksen. Ja jos yhteiskuntarauhan ylläpidossa roikutaan kiinni välittämättä siitä, millaista politiikkaa tehdään, niin palvellaan vallassaolevien etuja, ei kansan.

Kenen etu yhteiskuntarauha on?

Rinteen niskalaukaus-sitaatti ja kolikon kääntöpuoli

Antti Rinne on saanut kansalaiselta viestiä. Eduskunnan yksi pöntöimmistä edustajista, Simon Elo on paheksunut tätä ja Rinteen pitäisi ilmeisesti nyt lähteä kylille ja pyytää kaikilta anteeksi.

Tätä tosiaan lehtijutun perusteella on paheksuneet jotkin muutkin. Niinkuin joku Nordean ekonomisti.

Screenshot 2018-01-06 16.35.18.png

 

Poliittinen retoriikka oppositiossa. Ikävä kyllä ne puheet mitä joku Simon Elo tai Olli Kärkkäinen pitää sopimattomina, eivät ole opposition retoriikkaa. Se on suoraa ja filtteröimätöntä puhetta kansalta. Aktiivimalli oikeasti sattuu tosi pahasti ihmisiin, ja sen pitäisi olla helppoa ymmärtää että miksi.

Se johtuu ihan yksinkertaisesti siitä että täysin perustellusti tosi moni pienituloinen, työtön ja opiskelija näkee tilanteen sellaisena kuin se on: päättäjiä ei oikeasti kiinnosta heidän tilanteensa lainkaan. Jotain sanoja silloin tällöin kuuluu, mutta hups vaan niin leikataan sosiaalietuuksia ja vähennetään lääkekorvauksia, eikä tarjota yhtään minkäänlaista tulevaisuutta.

Siksi joku sanoo sitä niskalaukaukseksi. Ei siksi että kolmenkympin leikkaus olisi kaikille kriittinen, vaan siksi että näille leikkauksille ei näy loppua, eikä töitä ole ja jos on edes sen verran ikää kuin minulla, joku uuteen alaan opiskelukin on täysin mahdotonta. Ei tulevaisuutta, ei toivoa, ei mitään syytä luottaa päättäjiin. Lisätään siihen päälle vielä joku Juhana Vartiainen jonka mielestä köyhällä ei pidä olla oikeutta ostaa ruokaa, niin todellisuus näkyy sieltä imagoviestinnän takaa turhan selkeänä.

Kolikon toinen puoli: Rinne joko ei puhu niistä tai ei saa sen kaliiberin viestejä kuin mitä sitä saattaa kuulla tuolla ulkomaailmassa, pubien tupakkapaikoilla, baaripöydissä ja illanvietoissa.

Siellä on nimittäin usein sellaista ilmapiiriä, että ei puhuta siitä että hallitus antaa niskalaukauksia, vaan vähän niinkuin toisin päin. Ja sitä puhetta ei ole mikään pysäyttämässä, ei vaikka Nordean ekonomisti kävisi paheksumassa sitä. Totta kai jos he olisivat sitä kuulemassa, tulisi tätä samaa paheksuntaa ja jankutusta siitä miten Suomi on demokraattinen yhteiskunta ja väkivalta on aina tuomittavaa ja plaa plaa.

Viittaan tässä käymäni keskusteluun jonkun liberaalin kanssa. Siltä tuli jotain samanlaista jankutusta, ja totesin siihen sitten että “Ei väliä vaikket uskoisi poliittiseen väkivaltaan, poliittinen väkivalta kyllä uskoo sinuun.”  Nimittäin, siinä kohtaa kun usko päättäjien välittämiseen menee perustavalla tavalla, ne tässä yhteiskunnassa joilla ei omasta mielestään ole mitään menetettävää, voivat tehdä aivan mitä haluavat ja yhtään mikään ei sitä estä. 

Jos työtön nähdessään hallituspuolueen kansanedustajan Prisman hedelmäosastolla päättää että nyt lähtee, sitten lähtee. Yhteiskunnassa missä kansanedustaja on sen verran pieni herra, ettei ole aidattua asuinaluetta eikä henkivartijoita, ja ostoksetkin tehdään itse, mikään ei seiso sen suuttuneen työläisen ja päättäjän välillä siinä hetkessä.

Pitäisikö siinä kohtaa sääliä päättäjää ja tuomita tapahtunut? Ei. Päättäjä on ollut sitä yhteiskuntaa luomassa, missä muita vaihtoehtoja työläiselle ei ole.

P.S. Jos joku teistä lukijoista sattuu tuntemaan Antti Rinteen, pistäkääpä tämä hänelle koska olisi mielenkiintoista kuulla mitä Rinne siihen sanoo.

 

 

Rinteen niskalaukaus-sitaatti ja kolikon kääntöpuoli

Valta betoniin valettuna

Yksi suosikkikirjoistani on Loka Laitisen Musta Monopoli, joka on 1980-luvulla kirjoitettu ja käsittelee Suomen politiikkaa siinä ajassa ja paikassa. Se on yhäkin melko relevantti teos jos haluaa ymmärtää sitä miksi asiat ovat niinkuin ovat.

Musta Monopoli 001.jpg

Laitinen ei itse termiä käytä, mutta minä pidän termistä poliittinen luokka. Parempaakaan termiä päättäjille kollektiivisesti ei juuri ole. Sitä kovasti halutaan kuvitella, että ollaan päästy eteenpäin niistä ajoista kun ministerit, ay-pamput ja pankinjohtajat saunoivat yhdessä ja sopivat miten maata hallitaan, mutta käytännön tasolla näin ei ole.

Laitinen nostaa esiin dilemman  siinä miten suomalainen politiikka otti muotonsa toisen maailmansodan jälkeen. Ennen puoluetukea koskevaa lainsäädäntöä, puolueet olivat riippuvaisia sidosryhmistään rahoituksen suhteen, ja siitä tilanteesta haluttiin puoluetuen muodossa päästä eroon. Varsin hyvä pyrkimys monen mielestä, varmastikin. Käytännön tasolla puoluetuki onnistuikin sementoimaan Suomessa valta-asetelmat pysyvästi ja monilla tavoin valta siirtyikin kokonaisuudessaan silloisille puolueille, jotka ovat ne jotka poliittiset ohjelmat ja hallituksien linjat luovat. Kannattaa muistaa että ainoa uusi puolue, joka on millään todellisella tavalla menestynyt suomalaisessa politiikassa viimeisen 50 vuoden aikana on Vihreät. Perussuomalaiset kuitenkin rakennettiin muinaisen SMP:n pohjalle, eikä Perussuomalaisia voi varsinaisesti pitää sinänsä minään uutena puolueena, samaten kuin Vasemmistoliitto lähti liikkeelle SKDL:n ja SKP:n kuvioista.

Puolueet ovat käytännössä ikuisia järjestelmässä, missä valtio jakaa niille rahaa sen perusteella, että niillä on kansanedustajia. Ja kansanedustajia saa vaaleissa läpi rahalla. Tämä luo äärimmäisen epätasa-arvoisen astelman niille, jotka eivät toimi etabloituneissa puolueissa, mutta joilla olisi halu päästä eduskuntaan.

Ja kuka siitä sitten päättää kenellä on todellisuudessa asiaa eduskuntaan? Puolueiden organisaatiot, joissa aktiivien määrät ovat vuosi vuodelta pienempiä (ainoastaan Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat poikkeuksia) ja näin ollen noin parintuhannen ihmisen joukko päättääkin puoluekokouksissa, millaista agendaa vallankahvassa ollessaan puolue tulee ajamaan.

Äänestäjän kannalta tämä tarkoittaa sitä, että todellisuudessa valinta vaaleissa rajoittuu siihen mitä puolueet milloinkin haluavat tarjota. Esimerkiksi vaaleissa 2015 kaikki puolueet Vasemmistoliittoa lukuunottamatta tarjosivat pelkkää leikkauslinjaa, ja sitähän sitten saatiinkin. Ei siksi että sille olisi ollut todellinen tarve (Suomessa ongelma on veropohjan rapautuminen 1990-luvun ja 2000-luvun veroleikkauksien myötä ja kysyntälama) vaan siksi että puolueet puhtaan ideologisista syistä päätyivät näille linjoille.

Sinulta tai minulta ei kysytty mitään.

Puolueiden johto ja kansanedustajiksi/ministereiksi pääsevät ovatkin puhtaimmillaan sitä poliittista luokkaa joka voi hyvin ja ei kärsi nälkää tai vilua koskaan. On aivan sama onko kansanedustaja Vasemmistoliitosta vai Kokoomuksesta, onko hän taustoiltaan kaupan kassa vai asianajaja, silti kansanedustaja tulee maailman tappiin asti olemaan hyvin toimeentuleva. Poliittisen uran päätteeksi on aina luvassa mukava työpaikka joko poliittisen organisaation piiristä tai yksityiseltä sektorilta, jos sattuu esim. ajamaan terveydenhuollon yksityistämistä niinkuin Lasse Männistö teki ja sai siitä palkkion. Astetta vanhemmalla kansanedustajasukupolvella on vieläpä sopeutumiseläkkeet, joita maksetaan maailman tappiin asti, niinkuin Suvi Linden on saanut ilokseen huomata. Ja mitään todellista vastuuta ei ole: riippumatta siitä miten katastrofaalista jälkeä politiikassa tekee, mitään seurauksia siitä ei tule koitumaan.

Meitä hallitsee poliittinen luokka joka on kolluusiossa omistavan luokan kanssa hyvin pitkälti, koska leikkauslinjasta on hyötyneet lähinnä omistava luokka. Siksi minä en äänestä, koska eduskunnassa ei ole yhtään ketään joka haluaisi minkäänlaista perustavanlaatuista muutosta nykytilanteeseen, vaikka sitä tarvittaisiin kipeästi.

Poliittinen luokka palvelee miljardöörejä, jotka maksavat yhteensä kahdeksan miljoonaa euroa veroja omaisuudestaan vuodessa, samalla kun köyhimmät kaksi miljoonaa maksavat veroja yli viisi miljardia. Kyllä, luit oikein.

Poliittinen luokka tulee aina ja ikuisesti pitämään näiden seitsemän ihmisen intressejä tärkeämpänä kuin kenenkään meistä, vaikka nämä seitsemän eivät kontribuoi yhteiskuntaan läheskään yhtä paljon kuin mitä kaksi miljoonaa köyhintä.

Valta betoniin valettuna

Aktiivimalli, Kokoomuksen narratiivi ja poliittinen luokka

“Aktiivimalli” on hieno termi. Se ei tarkoita yhtään mitään, paitsi että se on kautta rantain tehty leikkaus sosiaaliturvaan.

Toistakaamme ensin:

Työttömyysturva on aina ollut vastikkeellista. Työttömyysturvaa ei saa ellei ole valmis töihin. Nykymallissa työttömyysturvaa leikataan, jos ei pääse TE-toimiston turhanpäiväisille kursseille tai saa töitä. Mitä ei kaikkialla ole, ja kaikki eivät ylipäätään voi ottaa työtä vastaan (koska jos on käynyt töissä, työttömyyskorvaukset menee manuaaliseen käsittelyyn ja rahat saa sitten kun joskus saa, olettaen että työnantaja osaa toimittaa palkkakuitin jotenkin järkevästi).

sasi zysse.jpg
Tiesittekö muuten että Ben Zyskowicz ei ole koskaan ollut töissä? Sasikin oli elämäntapakansanedustaja yli 30 vuotta.

Miksi kaiken maailman Kimmo “Ajeletkos muuten vielä autolla” Sasit ja Juhana Vartiaiset sitten kannattaa “aktiivimallia” niinkuin se olisi jotenkin hyödyllinen asia? Koska se ei ole, mutta se vahvistaa yhteiskuntanäkemystä joka on kokoomuslaisen ideologian ytimessä: kunnon kansalaiset ja veltot työttömät jotka eivät edes töihin halua. Tietenkään minkäänlaiset faktat eivät tue että näin olisi, koska käytännössä kaikki jotka siihen kykenevät, haluavat töihin, ja siksi oikeistolaisen median pitää mustamaalata nyt kansalaisaloitteen tehnyttä Martin-Éric Racinea ja silloin tällöin kaivaa esiin joku yksittäinen hemmo joka haluaa elää pelkästään tukien varassa.

Nyt tässä hommassa meni kuitenkin pahasti jotain pieleen, ja se on se että kansalaisaloite saikin laajan kansansuosion. Se rikkoo pahasti kokoomuslaista narratiivia, ja lisäksi se nosti “aktiivimallin” totaalisen kelvottomuuden tapetille. Tähän asti Kokoomus on voinut, kuten journalisti Dimitri Gurbanov totesi, esittää itsensä järkipuolueena joka kannattaa rationaalisia toimenpiteitä. Harmi vaan että koko mallin tueksi ei ole yhtään rationaalista argumenttia, ainoastaan ideologisia ja aiheen sivuun meneviä.

Veltto-Vartiainen tahollaan totesi että onko nykytilanne sitten hyvä? Ei ole, suurtyöttömyys ja köyhyys eivät ole hyvä asia. Mutta aktiivisesti köyhien ihmisten elämää haittaava toimenpide joka ei tee yhtään mitään tilanteen parantamiseksi, on vielä huonompi. Ja kiitos mm. Saku Timosen, joka on aktiivisesti nostanut aihetta esiin, se alkaa olla hyvin ilmeistä sekä oikealla että vasemmalla laidalla politiikassa.

Narratiivi on lipsunut Kokoomuksen poliittisen johdon käsistä kansalle, ja se pelottaa Kokoomusta. Miksi muuten olisi pitänyt aloittaa harkittu mediakampanja kansalaisaloitetta vastaan?

Ja mikä pahinta: kansalaisaloite onnistui. Nyt Kokoomuksella ei ole enää kuin huonoja vaihtoehtoja. Joko pitää kaataa “aktiivimalli” sen seurauksena, mikä saa Vartiaisen et al näyttämään impotenteilta toopeilta, pitää kaataa se valiokunnissa ennen eduskuntakäsittelyä tai jättää se käsittelemättä ennen seuraavia vaaleja. Mikään näistä ei ole sellainen, jolla on hyvä lopputulema Kokoomuksen kannatuksen kannalta.

Miten meidän pitäisi sitten suhtautua näihin kokoomuslaisiin jotka nyt “aktiivimallia” puolustavat?

Ensinnäkin niin Kimmo Sasilta pitäisi ottaa ajokortti pois. Toiseksi: Juhana Vartiainen voisi kokeilla hakea oikeita töitä.

Juhana_Vartiainen_2017_15.jpg
Tästä jätkästä näkee päältä ettei se ole koskaan joutunut oikeasti hakemaan töitä, koska demarien jäsenkirjalla saa ja kokoomukseen loikkaamalla pääsee.

Ja mikä tärkeintä: meidän tulisi tajuta se, että Suomen edustuksellinen demokratia, niinkuin Loka Laitinen jo 1980-luvulla Mustassa Monopolissa kirjoitteli, on todellisuudessa puolueoligarkkien järjestelmä, joka on luonut maahan poliittisen luokan mikä toimii politiikan portinvartijoina. Sinulla tai minulla ei ole asiaa eduskuntaan. Sinne pääsee ainoastaan Vartiaisen ja Sasin kaltaiset korruptiomöykyt. Nämä ihmiset eivät ole koskaan edustaneet sinua, vaan omia intressejään. Poliittinen järjestelmä on politiikan huipulla ainoastaan keino, millä muuten toistaitoiset ja kelvottomat Vartiaisen kaltaiset yksilöt pääsevät lihapatojen ääreen. Vai luuletteko että nämä ihmiset olisivat koskaan ilman politiikkaa päässeet yhtään mihinkään?

Aktiivimalli, Kokoomuksen narratiivi ja poliittinen luokka