Täällä ei ole ulospääsyä

no-exit-les-cunliffe.jpg

Viimeisin köyhyyskirjoitukseni sai taas osakseen näitä “rahaa voi säästää keittämällä viikoksi vaikka soppaa”-kommenteja. Olisi mukava jos ihmiset joskus lukisivat niitä tekstejä ennen tätä kommentointia. Olen ennenkin sivunnut sitä miten köyhyys tarkoittaa totaalista toimijuuden puutetta omassa elämässään. Ei ole todellisia päätöksiä tehtäväksi eikä valtaa yli oman elämän. Voit tehdä asioita, mutta sinulla ei ole valtaa yli sen onnistutko vai etkö.

Se että keittää samaa soppaa viikkokaupalla säästääkseen rahaa tai se että hankkiutuu turhanpäiväiseen työtoimintaan mistä jää muutama ylimääräinen euro käteen ei ratkaise sitä ydinongelmaa: ihminen pysyy silti köyhänä. Täällä ei ole ulospääsyä.

Hyväntahtoiset aina on toivoa –tyyppiset kommentit tuntuu lähinnä avoimen pilkallisilta silloin kun tietää ettei toivoa oikeasti ole. Ei ole töitä, ja opiskelemaankaan ei voi enää mennä koska ei ole varaa. Täällä ei ole ulospääsyä.

Ihmisarvo ei oikeasti perustu siihen mitä ihminen omistaa. Tyhjempiä sanoja ei ole koskaan lausuttukaan. Olen kirjoittanut siitä miten köyhyys eristää ihmisen. Useasti ei ole varaa tavata ketään. Jos joku sattuu muuttamaan toiselle paikkakunnalle, sitä ei tule näkemään koska ei ole varaa matkata sinne.

Kehtaatko koskaan kutsua ketään kotiisi, jos joudut jakamaan asuntosi muiden ihmisten kanssa ja koko elämäsi on tungettu pieneen nuhjuiseen kymmenen neliön huoneeseen? Kaikki mitä omistat on rumaa koska sinulla ei ole varaa mihinkään muuhun. Mutta minkäs teet, jos joku sattuu näkemään miten asut, joudut pyytelemään anteeksi sitä miten rumaa kaikki on.

Mietit jonkun käydessä kylässä, että onko sinulla varaa ostaa lisää kahvia, jos kyläilijä haluaa juoda kahvisi. Joudut kieltäytymään baariinlähtemisestä koska sinulla ei ole edes varaa bussilippuun. Jäät yksin siihen huoneeseen ja tajuat että elämäsi on oikeasti tässä eikä se ole muuttumassa paremmaksi. Joka ainoa ajanhetki niin kauan kuin tulet olemaan elossa, joudut miettimään sitä että koska rahasi tällä kertaa loppuvat.

Missä on se suuri henkistyminen jota vailla minä ilmeisesti olen, koska olen niin rahvaanomainen että minusta materiaalinen hyvinvointi on olennainen osa ihmisen onnellisuutta? Ehkä se onkin vain valehtelua hyvin toimeentulevilta köyhemmille? Tämä on se mitä kysyn uudestaan ja uudestaan, ja silti ihmiset tarjoaa jatkuvasti ratkaisuksi sitä henkistymistä.

Esimerkkinä tähän lopuksi. Sain kivan summan ylimääräistä rahaa ja ehdin ostaa muutaman kirjan. Sitten tililtä lähti lainan lyhennykset ja summa summarum: minulla ei ollut taaskaan yhtään ylimääräistä rahaa jonka olisin voinut käyttää yhtään mihinkään. Oliko se hyvä asia että rahaa tuli ylipäätään? Oli. Mutta silti se tuntuu taas siltä että oikeasti mitään ei tapahtunutkaan. Pienien vastoinkäymisten virta vie pienetkin ilot mukanaan. Kun tietää että kaikki tämä on tässä, ja ei ole valtaa vaikuttaa siihen miten oma elämä menee, ei ole syytä iloita mistään.

Eh bien, continuons.

Advertisements
Täällä ei ole ulospääsyä

Miltä köyhyys maistuu?

Tämäkin viikko alkoi sillä millä tavallisesti: “kiitos hakemuksesta mutta ei kiitos”-sähköpostilla työpaikasta mitä hain. As usual. En muuten jaksa tällä kertaa panostaa erityisemmin joten tästä tulee ehkä enemmän tajunnanvirtaista tekstiä kuin yleensä. Ja toistan vanhoja teemoja joten skipatkaa vapaasti, jos skippauttaa.

Rahat loppu, taas kerran

On kuun viimeinen päivä ja rahat on toki loppu niinkuin yleensä. Ellette ole koskaan kokeneet sitä iloa kun kuun lopussa huomaakin poikkeuksellisesti että on rahaa ruokaan, suosittelen miettimään asiaa.

Rahat on oikeastaan olleet loppu nyt noin viikon. Ei ehdottoman loppu aiemmin, se tuli vastaan vasta tänään. On ollut rahaa ostaa jonkinlaista ruokaa: ei mitään hyvää ruokaa mutta jotain ruokaa joka välttää ja jota jaksaa valmistaa. Tulisi toki halvemmaksi jos jaksaisi aina valmistaa jotain, mutta yllättäen aliravittuna ja köyhänä jaksaminen on välillä hieman vaikeaa, koska tulee venytettyä aikaa syömisen välissä mahdollisimman pitkään.

Mutta nyt rahat on ehdottoman loppu. Siitä seuraa sellainen ongelmakohta mitä hyvä lukija, olettaen että hyvällä lukijalla on jonkinlaiset tulot, voi miettiä. Pitäisi tänään käydä ystävän luona auttamassa yhdessä jutussa mutta no. En oikein jaksaisi, koska en ole syönyt mitään ja ruokaa kotona on ehkä kaksi kananmunaa ja noin kolme palaa leipää. Mikä on oikeastaan aika hyvä tilanne koska joskus olen ollut ilman tuloja puoli vuotta eikä ruokaa ollut silloin ollenkaan.

Koska sinä olet viimeksi perunut sovittuja menoja siksi että on nälkä jolle et voi tehdä mitään? Koska olet viimeksi miettinyt että sinulla on juuri tarpeeksi syötävää, että jaksat istua kotona mutta et tehdä mitään muuta? Kertoisitko jollekulle ystävällesi että tämä on se oikea syy miksi perut menot?

Silloin kun tämäntyyppisiä juttuja kertomalla saa ihmisistä reaktioita irti, yleensä joku kysyy että etkö voisi pyytää joltakulta ruokarahaa tai vastaavaa. Se on toki ihan inhimillinen reaktio sinänsä, mutta paljastaa kysyjästä jotain. Kysyjä ei ymmärrä köyhyyden luonnetta lainkaan.

Ei ole kyse siitä ettenkö tänään, 31.7.2017 voisi jostain löytää ihmistä joka heittäisi kympin tai kaksikymppiä. On ennen kaikkea kyse siitä että aina ei jaksa pyytää ihmisiltä tilapäistä apua kun tietää että oma tilanne ei todellakaan ole tilapäinen. Minä kyllä todellakin arvostan ihmisiä jotka auttaa kun on vaikeaa, mutta en näe enää syytä pyytää apua jotta saisi hetken helpotuksen. Edessä on joka tapauksessa aina seuraava kuukausi ja seuraava vuosi, jonka aikana pitää miettiä miten ruokkii itsensä, miten vaatettaa itsensä ja miten välttää asunnottomuuden. Mitään pidemmän aikavälin taloudellista apua ei mistään voi saada. Ei ystäväpiirissäni ole niin rikkaita ihmisiä, tai sellaisia jolla olisi vaikutusvaltaa hoitaa jostain työpaikka.

Hyväosaiset hyvät ihmiset

Miksi ihmiset puhuu näistä asioista niin vähän? Minäpä tiedän. Siksi että näistä puhumalla tavalla joka ei sovellu keskiluokkaisen journalismin luomaan köyhyysnarratiiviin, saa kohdata todella paljon vihamielisyyttä. Tein meemikuvan havainnollistaakseni tämän.

1tc9qu.jpg

 

Luonnollisesti, tämä on sellainen asia jota melko harva kehtaa sanoa omalla nimellään suoraan, mutta sitäkin tapahtuu aina vähän väliä. Anonyymit kehtaa usein sanoa sen suoraan. Motivaationahan toimii yleensä se, että alaluokkien pitäisi olla kohteliaita ja tyytyä asemaansa, ja sen ajatuksen rikkominen on sanoinkuvaamaton rikos vallitsevaa järjestelmää kohtaan. Varmaan yleisin asia jonka saan muodossa tai toisessa kuulla että en edes ansaitsisi työpaikkaa.

Se Mr Lotharin näköinen kansanedustaja pilkkasi minua koska poltan tupakkaa (toki olin silloin jo lopettanut mutta mitäpä väliä). Ah-a, käytät rahaa johonkin turhaan joten et voi olla oikeasti köyhä! Asia vilpitön, hyvätuloiset ihmisethän käyttävät aina rahansa pelkästään fiksusti ja siksihän he ovat hyvätuloisia. Tai sitten ei.

Köyhän pitäisi olla nöyrä ja täydellinen jotta sopisi keskiluokkaiseen köyhyysnarratiiviin. Jos ei elä täydellistä Niksipirkkaelämää jossa säästää kaikesta, ei käytä rahaa mihinkään turhanpäiväiseen ja keskittyy vain ja ainoastaan työnsaantiin, on huono köyhä joka ansaitsee asemansa. Ja silloin hyväosaisella on oikeus kohdella tätä huonosti koska hänellähän ei ole oikeutta olla olemassa lainkaan. Joku pari viikkoa sitten joku hönö jota en edes tunne kirjoitti Facebookiin pitkän avautumisen siitä miten minä olen hirveä ihminen joka haluaa määritellä köyhyyden kaikkien puolesta. Minä en oikeasti usko sanovani mitään erityisen vallankumouksellista köyhyydestä mutta sanon jotain pohjaten omaan kokemukseeni.

Mitä jos oletkin realisti?

Tässä viime päivien aikana olen taas tehnyt nipun työhakemuksia ties minne, ja tiedän ettei niistä mitään tule, koska ei ole koulutusta ja työnhakijoita joilla on pätevyyttä johonkin on jokaiseen tehtävään niin paljon. Jokainen työhakemus antaa noin kaksikymmentä minuuttia aikaa unelmoida siitä että miten elämä muuttuisi jos yhtäkkiä olisikin riittävät tulot, mutta samanaikaisesti jokainen kiitos-mutta-ei-sinua-tarvita -tyylinen sähköposti luo noin päivän verran kestävän pettymyksen tunteen.

Tavallaan siksi se tuntuukin hassulta kun puhutaan siitä että lisääntyvä työttömien valvonta aiheuttaa turhien työhakemuksien tekemistä. Sitähän me kaikki teemme, koska hyvin merkittävä osa meistä ei tule koskaan pääsemään töihin. Ei tässä kerta kaikkiaan ole mitään järkeä.

Tietenkin individualismi on hieno tapa saada ihmisiä sumutetuksi. Jos kokee itsensä erityiseksi yksilöksi niiden 350 000:n työnhakijan joukosta, voi sivuuttaa sen että avoimia työpaikkoja on alle 20 000. Siinä on kuulkaa aika monta kymmentä tuhatta ihmistä joita tämä yhteiskunta ei tarvitse yhtään mihinkään. Silti meille kerrotaan että me olemme tärkeitä yksilöitä. Emmekä ole. Yksikään päättäjä tai elinkeinoelämän johtaja ei pidä köyhiä tai työttömiä yhtään minään.

Voi olla että joskus oli helpompi sivuuttaa se miten tarpeetonta ja merkityksetöntä köyhän elämä on, mutta sosiaalinen media tekee siitä olennaisesti vaikeampaa. Kun voi lukea tuttujen kuulumiset lomamatkoista, uusista asunnoista, perheen perustamisista ja sunnuntaibrunsseista, alkaa sisäistää sen miten sitä on todellakin ulkona siitä mikä on tässä yhteiskunnassa tavoiteltavaa. Sattuuko se että tietää ettei koskaan tule kokemaan niitä asioita, mitä melkein kaikki tuntemani ihmiset ovat päässeet kokemaan? Todellakin.

Mutta niin se menee eikä siihen ole mitään muutosta tulossa.

Sen sijaan jatkan mekaanisesti toistamista: haen töitä, yritän kaikkea mahdollista, revin itsestäni irti jokaisen tempun että voisi päästä ulos köyhyydestä vaikka täysin tiedän sen ettei mikään näistä keinosta tule toimimaan.

Mutta niinkuin Sartren Suljetut ovet päättyy: “Eh bien, continuons

 

Miltä köyhyys maistuu?

Opiskelijat, raha, moralismi ja dialogi

Teknisesti ottaen minäkin olisin opiskelija yhä, jos sosiaaliturva ei olisi niin tolkuttomasti järjestetty että minulla ei ole mahdollisuuksia viimeistellä tutkintoani. Se tietty edistäisi työllistymistäni mutta minkäs tekee, pitää löytää töitä ennenkuin lähtee takaisin opiskelemaan. Paitsi että niitä ei löydy mutta anyway, ei minun pitänyt puhua itsestäni vaan opiskelijoiden asemasta yleensä.

Opiskelijoiden asema, kuten muidenkin pienituloisten asema, on jatkuvasti huonontunut. Tänä vuonna opintotuki putoaa reilusta kolmestahuntista kahteen ja puoleen hunttiin kuussa, ja sehän nyt on kaikille ihan selvä ettei sellaisella summalla kukaan elä.

Tietenkin kaikki internetin neropatit huomauttaa että opintoraha on itse asiassa noussut.

dorka

Tämä on näitä hienoja retorisia temppuja mitä näkee. Teknisesti ottaenhan se on toki totta, mutta sattuneista syistä kovinkaan moni ei halua rahoittaa neljän tai viiden vuoden elämistään lainalle ellei ole pakko.

Opintolainan ottaminen on sellainen mihin kaiken maailman suurten ikäluokkien pullamössöt pöhisee aina että kyllä minäkin silloin 1970-luvulla lainaa otin ja hyvin meni. Mitä nyt silloin korkeakoulututkinnon arvo oli moninkertainen työmarkkinoilla nykyiseen tilanteeseen nähden ja inflaatio söi lainan tehokkaasti.

Kuullaan myös usein moralisointia siitä että kyllä omaan tulevaisuuteensa pitää satsata. Miten käy jos opinnon keskeytyy, niinkuin itselläni kävi? Sitten on velkaa muttei tutkintoa jolla työllistyä.

Tein kevyen katsauksen siihen mitä opiskelijoiden hyvinvoinnista kirjoitetaan. Löysin tekemättä erityisesti töitä viisi eri artikkelia aiheesta. Vain muutamassa vaivaudutaan edes mainitsemaan taloudellisen tilanteen painoarvo opiskelijoiden hyvinvoinnin osalta.

Ja kuten Mark Fisher sanoo:

fisher

Mikä tuo meidät varsinaiseen ongelmaan: opiskelijoiden köyhyys on ongelma, jonka ratkaisemiseen ei ole poliittista tahtoa. Päinvastoin, poliitikkojen mielestä opiskelijoiden köyhyys on hyvä tilanne ja moraalisesti oikein. Siksi halutaan puhua opiskelijoiden hyvinvoinnista, väännellä käsiä että onpas kamalaa kun on noin paljon mielenterveysongelmia ja olla hoitamatta sekä mielenterveysongelmat että köyhyyden ongelmat. Tämä kaikki palautuu siihen yhteiskunnallisen keskustelun käsitteeseen mikä tuntuu olevan vallitseva usko liberaalien parissa: asioista keskustelu itsessään on hyvä asia ja parantaa yhteiskunnan ongelmat.

Paitsi ettei ne kymmenet jutut opiskelijoiden köyhyydestä mediassa ole vaikuttaneet mihinkään. Sen sijaan koulutuksesta on taas leikattu ja opiskelijat ovat entistä köyhempiä. Ylipäätään opintotuen leikkaukset on vain osa suurempaa halua leikata koulutuksesta ja lopulta tehdä koulutuksesta maksullista.

koulutuskusetus.jpg
Kuva itsessään on klise, mutta kuka oikeasti uskoi tuohon lainkaan?

Ehkä opiskelijoiden ongelma onkin se että opiskelijoiden poliittinen aktivismi on laimennettu mekaaniseen mielenosoittamiseen ja poliitikkoihin vetoamiseen, vaikka sillä ei ole juurikaan saatu tuloksia aikaan.

Ehdotus: jos opiskelijat haluavat parantaa asemaansa, tarvitaan huomattavasti hankalampaa toimintaa, sellaista joka parhaimmillaan pysäyttää yliopistojen toiminnan. Pitäisi ottaa kohteeksi muun muassa leikkaukset ja heikennykset hyväksyneet yliopistojen rehtorit, ja tehdä heidän työstään mahdotonta. Pitää estää poliitikkojen esiintyminen yliopistoissa ja irtisanoutua puoluepoliittisesta toiminnasta, koska jokainen puolue (Vasemmistoliitto poikkeuksena, yllättäen) hyväksyi aikoinaan yliopistolain joka vaikeutti yliopistojen rahoitusta ja on ollut merkittävä osa suomalaisen koulutuksen heikentymisestä. Jos joku opiskelijapoliitikko tukee leikkauksia, hänet pitää ajaa pois yliopistolta häntä koipien välissä.

Ennen kaikkea pitää vaatia parannuksia nyt ja heti eikä tyytyä julkiseen keskusteluun, koska julkisesta keskustelusta ei ole koskaan ollut mitään hyötyä kenellekään.

 

 

Opiskelijat, raha, moralismi ja dialogi

Kerta kiellon päälle köyhyydestä

palkkatuki
vohoi

Teen mielelläni (tai no en koska mitään hyvää mieltä ei tästä koskaan saa) katsauksia siihen että miten asiat edistyy noin niinkuin köyhyyshommien ja muun suhteen. Tajusin että olen nyt puhunut sen kolme vuotta köyhyydestä, jonka aikana olen onnistunut työllistymään noin puoleksi vuodeksi ja sopimuksen loppuminen johti vielä suurempaan taloudelliseen ahdinkoon kuin missä olin aiemmin. Nyt olen taas hakenut yli vuoden töitä ja päässyt yhteen haastatteluun jossa minua ei valittu töihin.

Minä, mediavaikuttaja

Joku pösilövasemmistolainen päätti tuossa viime viikon puolella suuttua minulle siitä että minä monopolisoin köyhyyden kokemuksen tai jotain (laittaisin linkin tähän mutta oikeasti unohdin jo että kuka oli kyseessä). Olen ilmeisesti todella tärkeä mielipidevaikuttaja koska pystyn yksin hallitsemaan koko maan julkista keskustelua köyhyydestä antamatta muille tilaa puhua omista kokemuksistaan. Tulee hyvä mieli siitä että voin käyttää tällaista valtaa.

Poliitikoista

Tuntuu siltä että olen sanonut tämän aika monta kertaa jo, mutta tästä köyhyydestä puhumisesta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Joku voisi kertoa sen Maria Ohisalolle, joka on puhunut aiheesta Suomiareenassa juuri tänään, koska yksikään menestyvä ihminen ei ole kiinnostunut köyhien asemasta mitenkään. Jostain kumman syystä liberaalit ja vasemmistolaiset suomalaispoliitikot kuvittelevat että kunhan köyhien asioista puhutaan niin tilanteet paranee. Ei parane, koska teillä ei ole koskaan mitään muuta tarjota kuin sitä puhetta. Se on poliitikoille ihan fine että miljoona suomalaista elää köyhänä. Ei minulla ole mitään syytä luottaa teihin tai kuunnella teitä.

“Mutta minäkin olen ollut köyhä”

Suurinpiirtein näin totesi minulle Jari Parantainen, joka on tällä hetkellä kovapalkkainen markkinointikonsultti tai jotain siihen suuntaan. Summaisin sellaiset kommentit näin: ratkaiseva sana on se ollut. 

Moni jaksaa elää pienituloisena tai jopa köyhänä jonkin aikaa vaikka opiskelijana tai työuransa alussa. Sitten kun se tilanne on jatkunut käytännössä koko aikuisiän, jossain kohtaa tajuaa sen väistämättömän totuuden ettei se lopu koskaan. Ei ole yhtään mitään sellaista mitä minä voisin tehdä päästäkseni pois köyhyydestä. Kyllä kyllä, voin hakea töitä ja teoriassa opiskellakin (tosin siihen minulla ei ole taloudellista mahdollisuutta) mutta mikään näistä ei takaa poispääsyä. Ainoa asia joka on aina varma on se että jossain kohtaa kuuta loppuu aina rahat ja sitten pitää miettiä että millä sen kuun viimeisen viikon syö.

Epätoivo ja medikalisaatio 

On kovin ilmiselvää ettei tässä elämässä tällä tavalla mitään mieltä ole, koska oikeastaan mitään ei voi tehdä. Olen 35-vuotias ja tiedän etten koskaan tule omistamaan asuntoa tai autoa, perustamaan perhettä tai lähtemään lomalle ulkomaille. Sen sijaan joka kuukausi jossain kohtaa loppuu rahat ja istun viikon tai puolitoista neljän seinän sisällä miettien että miten saisi jostain ruokaa.

Ja tietty joku sanoo että no, voisit elää alkukuun vähemmillä rahoilla. Varmaan voisinkin. Voisin olla ostamatta kirjaa tai uutta paitaa. Voisin joka päivä syödä kotona sen sijaan että pari kertaa kuussa syön jossain muualla kuin kotona. Kaikkea mahdollista voisi kyllä tehdä. Sen sijaan en oikeastaan näkisi tässäkään mitään järkeä koska nauttisin elämästäni vielä vähemmän kuin mitä nyt, ja omien laskujeni mukaan minulla on suurinpiirtein kaksi tai kolme päivää per kuukausi jolloin millään tasolla nautin oikeasti olemassaolostani.

Joka kerta kun joku kertoo että saattaisi tietää työpaikasta tai kehottaa hakemaan johonkin, herää sellainen kuluttava ja syövyttävä toivo että elämä voisi muuttua, mutta ei se muutu, koska joka kerta kun olen näitä viimeisen 10 vuoden aikana yrittänyt, tulokset on olleet olemattomia. Siltikään ei saa sanoa että haluaa pois täältä koska tässä elämässä ei kerta kaikkiaan ole yhtään mitään järkeä eikä tästä saa mitään iloa.

Silloin ihmiset sanoo että ehkä sun pitäisi käydä terapiassa tai miettiä jotain lääkitystä. En minä oikein usko että se että syvästi vituttaa köyhyys ja työttömyys ole mikään mielenterveysongelma, se on materiaalinen asia. Ei sellaista lääkettä ole jonka ottamalla muuttuu vähemmän köyhäksi.

Olisi varsin kohtuullista olla medikalisoimatta ihmisten taloudellista tilannetta ja siitä seuraavia tunnelmia. Tietenkin medikalisoimalla voidaan välttyä arvostelematta taloudellista epätasa-arvoa koska se herättäisi kaiken maailman kysymyksiä, kuten esimerkiksi että miksi ihmeessä pitää maksaa useita tuhansia euroja ihmiselle joka tekee tarpeettomia kännykkäpelejä.

Loppukaneetti

Eihän tämänkään kirjoittamisesta mitään hyötyä ole. Kirjoitin silti koska toistan tiettyjä kuvioita siinä toivossa että asiat, jotka eivät muutu koskaan, muuttuisivat. Kirjoitan ja haen töitä ja jatkan elämistä vaikka mitään tulosta ei tule.

Kerta kiellon päälle köyhyydestä

Huono onni voi kohdata kenet tahansa. Paitsi niitä joita se ei kohtaa.

Pelastusarmeijalla on taas käynnissä keräyskampanja, jonka puitteissa mm. Tarja Halonen ja Peter Vesterbacka on kuvattu niinkuin he olisivat kodittomia kadulla asujia.

yolonen.PNG

Itse useamman kerran asunnottomuuden uhan alla eläneenä niin koen tämän jokseenkin loukkaavaksi monellakin tavalla, jo kampanjasloganista alkaen.

Huono onni voi kohdata kenet tahansa. Hieno slogan, mutta kun se ei ole totta. Meidän yhteiskunnassamme varallisuus, työllisyys ja koulutus on mitä korkeimmissa määrin periytyvää. Luokkien välillä ei juurikaan liikuta. Paitsi mitä nyt nykynuoret tulevat tienaamaan vähemmän ja omistamaan vähemmän kuin aiemmat sukupolvet.

Kun yhteiskunnassa on päässyt tietyn rajapyykin yli, todellisen köyhyyden riskiä ei enää ole. Se siitä huonosta tuurista. Hyvin harva pörssiyritysjohtaja tai kansanedustaja päätyy kadulle vaikka tekisi mitä.

Mutta jos on lähtökohtaisesti köyhä ja omia turvaverkkoja ei ole, kadulle päätyminen on joka kerta noin yhden maksamatta jääneen vuokran päässä, niinkuin ilmeisesti ihmisille kävikin talvella koska Kela ei maksanut toimeentulotukia ajoissa.

hästerbacka

Ylipäätään hyvin toimeentulevien ihmisten nostaminen tällaisten kampanjoiden keskiöön kertoo paljon siitä millä asenteella täällä yhteiskunnassa mitään tehdään. Julkisuudessa voidaan ihastella Hakaniemen kauppahallista sisäfilettä ostavaa ministeriä joka on siellä niinkuin kuka tahansa meistä. Paitsi no, me joilla ei ole varaa sisäfileeseen tai edes jauhelihaan.

Ennen kaikkeahan tässä valehdellaan siitä että tämä yhteiskunta on parempi kuin mitä se on. Saattaa olla että Halonen ja Vesterbacka on oikeasti kiinnostuneita sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, mutta voin taata tämän: hallituksessa kellään ei ole kiinnostusta siihen. Yhdenkään pörssiyhtiön johtaja ei välitä siitä että ihmisillä ei ole varaa edes ruokaan aina. Suomessa ei ole mitään yhtenäistä yhteiskuntaa. On se hyvätuloisten teatteritaso ja meidän köyhien Suomi, jolla ei ole oikeastaan mitään annettavaa kenellekään siinä elävälle ollut aikoihin.

Jos ainoa tapa saada hyvätuloiset reagoimaan asunnottomuuteen ja köyhyyteen on käyttää muita hyvätuloisia mannekiineina, koska oikeasti asunnottomat ei edes rekisteröidy kanssaihmisinä kartalle, ei ole mitään toivoa saavuttaa mitään ymmärrystä mistään.

Huono onni voi kohdata kenet tahansa. Paitsi niitä joita se ei kohtaa.

Menestys, toimijuus ja muut valheet

Melkein jokainen kiittää menestyksestään yleensä tukijoukkoja ja sanoo tehneensä kovaa työtä sen eteen että menestyy. Se on silkkaa roskaa, niinkuin jokainen joka ei ole menestynyt, voisi kertoa.

Mikään ei takaa taloudellista menestymistä nyky-yhteiskunnassa, paitsi rahan periminen. Se on sen sortin valttikortti että sille ei juuri voi kilpailla. Siltikin, omissa tutuissani on melkomoisen paljon niin sanottujen hyvien perheiden kasvatteja joille on tullut pelkkää kakkosseiskaa käteen siinä vaiheessa kun on alettu katsoa aikuisiän menetystä. Hitto, taidanpa itse olla sellainen, kun ei ole perhetaustoissa mitään pahaa, dramaattista tai traagista.

Illuusio siitä että ihmisellä on valtaa yli oman elämänsä seuraa siitä että se vaikuttaa siltä, jos kohtalo on suosinut. Tapasitko töissä joskus jonkun, joka myöhemmin ehdotti että tulet sille töihin ja nyt olet optiomiljonääri? Kumpi vaikuttaa enemmän, se että teit kovasti töitä (tai et) tämän eteen vai se että sinulle ylipäätään tuli tällainen mahdollisuus eteen ja se johtikin johonkin?

Omassa elämässäni olen mokaillut kaikenlaista ja niistä mokista saa jatkuvasti kärsiä. Silti olen tehnyt asioita mihin jatkuvasti yhteiskunnassamme suorastaan kannustetaan: olen perustanut yrityksiä ja olen mennyt töihin kesken opiskelun. Salaisuus piilee siinä että mikään näistä ei johtanut koskaan mihinkään, lähinnä ne söi voimavarani ja vei aikaa. Mitään positiivista ei koskaan näistä seurannut. Se ei johtanut siihen että olisin päässyt koskaan parempiin töihin, ilmaistyön tekeminen startupissa ei johtanut mihinkään paitsi ajanhukkaan.

Meillä ei ole lainkaan kontrollia yli omien elämiemme. Siksi aika usein toteankin etten jaksa enää edes hakea auki olevia työpaikkoja, koska tiedän etten pääse niihin kuitenkaan, riippumatta siitä onko minulla osaamista joka riittäisi. Koska arpa ei joka tapauksessa tule osumaan kohdalle. Ei ole yhtään mitään sellaista vaihtoehtoa jonka voisin valita, joka varmuudella johtaisi siihen että tienaisi edes kaksi tonnia kuussa.

Ehkäpä niiden jotka on saavuttaneet taloudellista menestystä pitäisi enemmän kiittää sattumaa ja vähemmän itseään.

 

Menestys, toimijuus ja muut valheet