Mitä sanot ihmiselle, joka aikoo tappaa itsensä köyhyyden takia?

SV: Kuolema, itsemurha.

Yleisesti en jaksa käydä keskusteluja blogini kommenttien pohjalta (sori, olen siten laiska), mutta koin tämän kommentin maanantaiseen tekstiini sen verran puhuttelevaksi, että käsitellään nyt sitä.

köyhyyskuolema

Alkuperäinen kommentti täällä

Niin, mitäpä tähän pitäisi sanoa? Ei mitään. Siihen ei voi sanoa yhtään mitään. Siihen ei pidäkään sanoa yhtään mitään. Monet haluaa sanoa jotain sellaista kuin voimia sinulle tai pitäisiköhän sun puhua tuosta jollekulle tai varmasti sullekin vielä tapahtuu jotain hyvää. Niin ei pidä tehdä, koska se on täysin epärehellistä ja vastenmielistä.

Köyhyysdiskurssi mediassa pyörii monesti sen ympärillä että köyhyydestä voi nousta. Se on massiivinen valhe. Totta kai joku aina sieltä nousee, en sitä kiellä, koska poikkeustapauksia on aina. Yhteiskunnan laajuutta katsoessa taas trendi on siihen suuntaan, että köyhyys lisääntyy ja sosiaalinen liikkuvuus vähentyy aina enemmän ja enemmän. Hyvin suuri osa niistä jotka on toisen sukupolven työttömien perheistä kotoisin (eli isovanhemmat menetti työnsä 1990-luvun lamassa, vanhemmat eivät koskaan työllistyneet pitkäaikaisesti) eivät tule koskaan tuntemaan mitään muuta kuin jatkuvan ja koko elämän kestävän köyhyyden.

On alhaista ja vastenmielistä antaa ihmisille toivoa jos toivoa ei ihan oikeasti ole. Kun turvaverkot on leikattu minimiin, ei ole varaa kouluttautua, ja koulutetutkin ihmiset jäävät vaille työtä, niin kouluttamaton (tai ne joilla jäi koulutus kesken kuten minä) ei kerta kaikkiaan tule saamaan töitä, ellei olosuhteet muuten ole jotenkin äärimmäisen poikkeukselliset.

Yhteiskunta päätti kuitenkin suuressa viisaudessaan hiljentää ne jotka toteavat, täysin loogisesti ja materiaalisiin olosuhteihin perustuen, ettei heidän elämänsä tästä parane koskaan. Aina löytyy joku sanomaan että auttaisikohan terapia? Mihin sen pitäisi auttaa? Ei se että työtön käyttää rahansa terapiaan luo uusia työpaikkoja. Jos on työkykyinen mutta töitä ei ole, se on yhteiskunnallinen ongelma, ei psykologinen, mutta köyhyys on päätetty medikalisoida. Ratkaiseeko se oikeasti mitään, että psykiatrian ja lääketieteen keinoin saadaan ihmiset ainoastaan pysymään elossa ilman että heidän elämänsä parantuvat muuten lainkaan?

Siteeraan tässä Mark Fisherin kirjaa Capitalist Realism: Is There No Alternative? 

Instead of treating it as incumbent on individuals to resolve their own psychological distress, instead, that is, of accepting the vast privatization of stress that has taken place over the last thirty years, we need to ask: how has it become acceptable that so many people, and especially so many young people, are ill? The ‘mental health plague’ in capitalist societies would suggest that, instead of being the only social system that works, capitalism is inherently dysfunctional, and that the cost of it appearing to work is very high.

Tuleeko asiat koskaan parantumaan? Tuskin. Sen sijaan kontrolli köyhiin ja työttömiin lisääntyy, koska niinkuin 1600-luvulla, meidän päättäjämme pitävät köyhyyttä moraalisena vajeena eikä materiaalisena ongelmana. Jos ainoa muutos mitä elämässä saattaa olla edessä on pääseminen johonkin työpajaan jossa täytetään ristikoita, eikö siinä ole oikeasti ihan hyvä syy miettiä että kantaakohan tuo kurkihirsi ihmisen painon?

Tämäkin kirjoitus on huuto siihen tyhjyyteen mikä meidän yhteiskunta on. Se saa vastauksekseen honotusta siitä miten asiat nyt kuitenkin on enimmäkseen hyvin ja onhan meillä sosiaaliturva. Enimmäkseen hyvin ei kauheasti lohduta, jos on yksi niistä joilla ei mene hyvin ja joilla ei voi mennä koskaan hyvin. Ja mikä on sosiaaliturvan tarkoitus? Onko se jonkinlainen päättäjien sideharso jonka pitää peittää syyllisyydentunnon tekemät haavat? Onko tarkoitus pitää ihmisiä elossa vaikkei kukaan näistä ihmisistä välitäkään? Onko tarkoitus elää, vaikkei elämässä olisikaan enää mitään hyvää?

Tässä oli hiljattain asunnottomien päivä, maanantaina 16.10.2017. Silloin pidettiin konferensseja asunnottomuudesta ja sen sellaisesta ja johtavat köyhyystutkijat pääsivät luennoimaan vertaisilleen. Asunnottomien ääntä ei siellä kuulu. Miksi? Siksi että asunnottomuus olisi äärimmäisen helppo ja halpa ongelma ratkaista, jos siihen olisi poliittista tahtoa. Sitä vaan ei ole ja sitä ei tule. Keskustapuolueella, Kokoomuksella, Sosiaalidemokraateilla, Vihreillä ja Soinin pellejengillä ei ole minkäänlaista intressiä tehdä mitään köyhien eteen koskaan. Sen sijaan voidaan järjestää tällaisia tilaisuuksia vaikka kaikki tietää etteivät ne johda yhtään mihinkään.

Ja ihmiset asuu kaveriensa nurkissa, siltojen alla ja teltoissa. Tällä viikolla Etelä-Suomessakin tulee muuten taas yöpakkaset.

Ei ihme että yhteiskunnan pitää hiljentää köyhät. Se ei ole kovinkaan ylevää Suomi 100 -Suomelle että täällä on valtava määrä ihmisiä joilla ei ole mitään muuta halua kuin kuolla, koska mitään muuta ei ole tehtävissä.

Sen verran häpyä teillä voisi sentään olla ettette oman mukavuudenhalun takia jaarittele latteuksia heille.

Advertisements
Mitä sanot ihmiselle, joka aikoo tappaa itsensä köyhyyden takia?

Köyhyys ei ole toimittajan testattavissa

Sisältövaroitus: tekstissä mainitaan kuolema ja elämänhalun menettäminen.

Anna-lehti oli ilmeisesti päättänyt testata että miten toimittaja pärjää 50 euron ruokabudjetilla. En linkkaa suoraan juttuun koska en sitä itsekään lukenut, mutta voitte lukea Haapalaisen twiitit aiheesta. Voin allekirjoittaa ne itse täysin, ja jos tykkäätte lukea huonoja lehtijuttuja, siellä on myös linkki sinne.

Olen sanonut sen ennenkin, mutta sanon uudestaan: jos halutaan näkemystä köyhyydestä, pitää kysyä köyhiltä. Ei sitä voi testata. En myöskään kysyisi köyhyystutkijoilta mitään.

Jos tiivistän tämän hyvin lyhyesti, kyse on tästä: testaamalla tietää että testi loppuu joskus. Minä olen lyhyitä työllisyysajanjaksoja lukuunottamatta ollut nyt köyhä kymmenen vuotta, ja haluan kuolla siksi etten halua elää loppuelämääni siinä jatkuvassa kriisin tilassa, joka seuraa siitä, että joka ainoa kerta kun tulee yhtään rahaa, joutuu pohtimaan että miten se riittää tällä kertaa. Onko pakollisia menoja, pitääkö maksaa laskuja, tarvitseeko matkustaa toiseen kaupunkiin?

Ja kun tietää että varsinaisesti mitään toivoa köyhyyden päättymisestä ei ole, tietää myös sen että tämä jatkuu siihen asti kunnes olen kuollut. Joku sanoisi sitä näköalattomuudeksi, minä puhuisin realismista. Viimeisen 20 vuoden aikana köyhyys on nelinkertaistunut Suomessa, työpaikkoja on noin yksi per 20 työnhakijaa (ja niihinkin on helpompi päästä jos on jo nyt työllistynyt), on selvää että sosiaaliturvasta leikataan jatkossakin ja mikään ei tule elämässäni parantumaan koskaan. Joskus jostain hommasta voi saada hieman ylimääräistä, mutta useimmiten se on käytetty jo silloin kun sen käteensä saa.

Se toimittaja voi elää viikon viidelläkympillä, syödä kumppaninsa piikkiin ja käydä syömässä työpaikan tilaisuudessa ilmaista ruokaa. Ja viikon jälkeen homma on ohi, ja voi taas olla miettimättä ruokakaupassa että mitä ostaa. Minkä lisäksi toki tämän viikon aikana ei tarvitse miettiä hajoaako kengät, kuluuko housut puhki, pitääkö ostaa lääkkeitä jos sairastuu, onko pakko maksaa lääkärikäynnistä ja niin edelleen.

verkkoon-köyhyys-1200x675.jpg
Leipäjonotkin jää väliin, jos ei ole jaksamista tai varaa kulkea.

Köyhälle taas tulevaisuus ei tarkoita yhtään mitään. Seuraava viikko ei tuo mitään parempaa tullessaan. Se tuo mukanaan vain uutta työhakemusta joka ei johda mihinkään, kotona istuttuja päiviä koska ei ole varaa mennä minnekään, miettimistä voiko käyttää parikymppiä viihteeseen ja jos näin tekee, onko loppukuusta rahaa.

Emme me tarvitse näitä juttuja mihinkään. Me tiedämme jo nyt että emme pärjää, emmekä koskaan tulekaan pärjäämään. Eikä meillä ole rahaa laittaa viittäkymppiä joka viikko ruokaan.

Köyhyys ei ole toimittajan testattavissa

Köyhyys: Ihmisten pahantahtoisuuteen voimme aina luottaa

Hieman jatkoa eiliseltä, koska eilen en jaksanut tähän aspektiin paneutua.

Siihen on syynsä miksi köyhät harvemmin puhuvat köyhyydestä tai työttömät työttömyydestä. Siitä puhuminen voidaan jättää turhanpäiväisille journalisteille, jotka kirjoittavat kauhistelevan artikkelin ja sitten menevät kotiinsa syömään avokadopastaa ja juomaan luomuviiniä.

Tässä parin vuoden aikana kun olen puhunut asioista, omasta tilanteestani ja siitä miten se on vaikuttanut käsitykseeni yhteiskunnasta, olen kohdannut varmaan yli tuhat ihmistä jotka on netissä keskittyneet leimaamaan minut hulluksi, psykoottiseksi tai muuten vaan haukkuneet minua. Se oli täsmälleen se mitä oletinkin tapahtuvan.

Ei ihme, että se köyhä väestönosa (noin 16,7% suomalaisista) on enimmäkseen hiljaa. Pelkoa on paljon, koska julkinen nöyryytys ja julkisten virastojen kostot niille jotka kehtaa niiden toiminnasta puhua pelottaa monia. Päättäjät ovat myös jatkuvasti pyrkineet julkisissa puheissaan ja päätöksissään nöyryyttämään työttömiä ja syyllistämään työttömiä omasta työttömyydestään, vaikka ongelma on siinä että työpaikkoja ei ole eikä niitä tule. Me olemme ikävä ongelma joka pitää lakaista maton alle, koska meidän ei anneta edes kuolla pois.

Tämä on tietty voimauttanut monet oikeistolaiset jotka pystyvät nyt huutamaan avoimesti siitä miten köyhät nyt vaan on heikompaa ainesta ja halveksuttavia.

Ja nekin jotka haluavat sanoa olevansa köyhien puolella, eivät tee yhtään mitään. Vasemmistolta saadaan jotain abstraktia tukea mutta vasemmisto ei koskaan saa mitään aikaan. Sosialidemokraatit taas kannattavat, hyvinvoivien suurten ikäluokkien työläisten puolueena, köyhien rankaisemista ja laajennettua kontrollia. Vihreät? Maria Ohisalo saattaa olla puolueen varapuheenjohtaja ja köyhyystutkija, mutta mitä sillä tekee kun puolue on jatkuvasti kannattanut köyhien aseman huonontamista. Lex Soininvaaraa ei ole unohdettu ja Touko Aalto on niin oikeistoliberaali kuin mitä ihminen voi olla.

Köyhien parhaimmatkin puolustajat onnistuvat lähinnä siinä että saavat itselleen jakkaran eduskunnasta ja pääsyn lihapatojen ääreen. Mitään muuta ei ole koskaan tulossa.

Ihmisten pahantahtoisuuteen voi aina luottaa.

Siksi näin köyhänä onkin kovin helppo sympata muita marginalisoituja ryhmiä, jotka ovat samassa asemassa. Ei päättäjien joukossa todellisuudessa ole ketään joka välittää transihmisten asemasta tai turvapaikanhakijoiden asemasta. Kaikki marginalisoidut päätyy demonisoiduiksi ja sorrettuun asemaan, koska tässä valtiossa heillä ei ole yhtään poliittista tukijaa. Marginalisoidun ei kannata äänestää yhtään ketään koska sillä ei mitään tulla saavuttamaan. Täällä ei ole ulospääsyä.

 

 

 

 

Köyhyys: Ihmisten pahantahtoisuuteen voimme aina luottaa

Pulp kirjoitti tästä joskus biisin, mutta joku halusi mun kirjoittavan tästä taas: lisää köyhyyttä

Sisältövaroitus: tässä tekstissä käsitellään itsetuhoisuutta ja itsemurhaa.

Olen hieman vähentänyt näiden asioiden käsittelyfrekvenssiä blogissa, koska no, jo näiden ajatteleminen edes kriittisessä mielessä on hirveän kuluttavaa ja masentavaa. Eli mennään taas köyhyyden pariin.

Aika usein kuulee jopa köyhyystutkijoilta (tosin kai iso osa köyhyystutkijoista on lähinnä paternalistisia oikeistolaisia jotka eivät pidä köyhiä lainkaan ihmisinä) sanan kokeminen. Kun puhutaan kokemisesta, voidaan kätkeä sen taakse se että ihminen kykenee tekemään arvioita objektiivisesti omasta tilastaan. Siellä piilee nimittäin sellaisia asioita, joiden kanssa meidän yhteiskunnallinen narratiivi ei pelaa kovinkaan hyvin yhteen.

Yksi yleisimmistä asioista mitä köyhien sanotaan kokevan, on tunne siitä ettei omasta sosioekonomisesta tilasta ole ulospääsyä. Se ei ole tunne, se ei ole kokemista: se on objektiivinen arvio hyvin monille. Jos olet ollut yli puoli vuotta työttömänä, työnsaantimahdollisuutesi huonontuvat olennaisesti. Jos olet sellaisessa tilanteessa kuin minä, missä pitäisi opiskella valmiiksi että saisi töitä mutta ei ole varaa opiskella ennenkuin saa töitä, voi todella huolellisesti pohtia sitä matematiikkaa, että kun tässä maassa on 350 tuhatta työnhakijaa ja noin 20 tuhatta työpaikkaa auki, saanko minä ikinä töitä koska minulla ei ole tutkintoa valmiina.

En nimittäin saa sitä työpaikkaa. Niin se menee joka kerta: jos samaa paikkaa hakee ihminen jolla on tutkinto ja ihminen jolla ei ole tutkintoa, se jolla on tutkinto valitaan joka ainoa kerta.

Siksi minä olen monesti vihannut ja inhonnut ihmisiä jotka yrittävät hyvää hyvyyttään väittää että ei se aina mene niin. Se on joka kerta mennyt niin. Kyllä minä tiedän että on olemassa jokin pieni mahdollisuus sille että käykin joskus toisin, ehkä toinen työnhakija kuolee kesken haastattelun aivohalvaukseen ja haastattelijaa laiskottaa tai jotain.

Mutta kun  mahdollisuudet sellaiselle on niin olemattoman pienet.

Sitä istuu pienessä ja epämiellyttävässä huoneessa, johon niin monesti oma elinpiiri kaventuu koska rahaa mihinkään vaan ei ole, miettii sitä että miten paljon tilillä nyt on rahaa, paljonko sitä tarvitsisi loppukuuksi ja tajuaa ettei se mitenkään riitä. Ja mitään ulospääsyä ei ole.

On täysin sen armoilla, että sattuuko joskus jotain hyvää. Ja todennäköisesti sitä ei koskaan satu. Laskut kertyy pinoon, jossain kohtaa tajuaa että ihan sama vaikkei enää koskaan maksaisi mitään koska varaa ei ole kuitenkaan. Joka ainoa kerta kun joku sanoo kyllä sinulle vielä joskus jotain löytyy, olethan fiksu, mulla menee kokonaan usko tähän maahan jos sä et löydä töitä, tekee vain mieli huutaa ja lyödä sitä ihmistä koska se ei kerta kaikkiaan ymmärrä sitä miten asiat on.

Ja jos tekee niinkuin minä ja puhuu tästä julkisesti: tiedättekö miten paljon hyvin toimeentulevat halveksuu köyhiä? Minä nimittäin tiedän. Ei mene sellaista päivää etteikö joku yrittäisi halventaa minua siksi että puhun tästä julkisesti.

Kyllähän minä sen tiesin että tästä julkisesti puhuminen on huono idea. Se ei ole koskaan parantanut työmahdollisuuksiani, päinvastoin. Erityisesti tahot jotka työskentelevät itsekin köyhien parissa tuntuvat olevan sitä mieltä että köyhät ja työttömät eivät kelpaa mihinkään, sellaisinkiin olen hakenut . Ehkä ongelma on se että joku joka ymmärtää köyhyyden tajuaisi myös sen että nämä järjestöt niin harvoin saavat mitään aikaan?

Mitä väliä? Voin kirjoittaa tästä vaikka kirjan. Sekään ei muuta yhtään mitään. Niinkuin tykkään tai siis en tykkää sanoa, TÄÄLTÄ EI OLE ULOSPÄÄSYÄ. Eniten harmittaa se, ettei minulla ole edes fyysistä rohkeutta kuolla.

Monilla muilla on ollut. Se oli todennäköisesti heille parempi kuin jäädä tänne elämään rahatta ja ilman minkäänlaista tulevaisuutta. Minkälaista roskaa onkaan olla nuori tässä yhteiskunnassa, koska nuoret eivät ole tyhmiä ja kyllä moni nuori sen näkee ettei mitään tulevaisuutta ole.

Piste tähän, savuke palamaan. Kun on ollut työttömänä valovuosia, ei ole edes keuhkosyövän pelkoa.

 

 

 

Pulp kirjoitti tästä joskus biisin, mutta joku halusi mun kirjoittavan tästä taas: lisää köyhyyttä

Täällä ei ole ulospääsyä

no-exit-les-cunliffe.jpg

Viimeisin köyhyyskirjoitukseni sai taas osakseen näitä “rahaa voi säästää keittämällä viikoksi vaikka soppaa”-kommenteja. Olisi mukava jos ihmiset joskus lukisivat niitä tekstejä ennen tätä kommentointia. Olen ennenkin sivunnut sitä miten köyhyys tarkoittaa totaalista toimijuuden puutetta omassa elämässään. Ei ole todellisia päätöksiä tehtäväksi eikä valtaa yli oman elämän. Voit tehdä asioita, mutta sinulla ei ole valtaa yli sen onnistutko vai etkö.

Se että keittää samaa soppaa viikkokaupalla säästääkseen rahaa tai se että hankkiutuu turhanpäiväiseen työtoimintaan mistä jää muutama ylimääräinen euro käteen ei ratkaise sitä ydinongelmaa: ihminen pysyy silti köyhänä. Täällä ei ole ulospääsyä.

Hyväntahtoiset aina on toivoa –tyyppiset kommentit tuntuu lähinnä avoimen pilkallisilta silloin kun tietää ettei toivoa oikeasti ole. Ei ole töitä, ja opiskelemaankaan ei voi enää mennä koska ei ole varaa. Täällä ei ole ulospääsyä.

Ihmisarvo ei oikeasti perustu siihen mitä ihminen omistaa. Tyhjempiä sanoja ei ole koskaan lausuttukaan. Olen kirjoittanut siitä miten köyhyys eristää ihmisen. Useasti ei ole varaa tavata ketään. Jos joku sattuu muuttamaan toiselle paikkakunnalle, sitä ei tule näkemään koska ei ole varaa matkata sinne.

Kehtaatko koskaan kutsua ketään kotiisi, jos joudut jakamaan asuntosi muiden ihmisten kanssa ja koko elämäsi on tungettu pieneen nuhjuiseen kymmenen neliön huoneeseen? Kaikki mitä omistat on rumaa koska sinulla ei ole varaa mihinkään muuhun. Mutta minkäs teet, jos joku sattuu näkemään miten asut, joudut pyytelemään anteeksi sitä miten rumaa kaikki on.

Mietit jonkun käydessä kylässä, että onko sinulla varaa ostaa lisää kahvia, jos kyläilijä haluaa juoda kahvisi. Joudut kieltäytymään baariinlähtemisestä koska sinulla ei ole edes varaa bussilippuun. Jäät yksin siihen huoneeseen ja tajuat että elämäsi on oikeasti tässä eikä se ole muuttumassa paremmaksi. Joka ainoa ajanhetki niin kauan kuin tulet olemaan elossa, joudut miettimään sitä että koska rahasi tällä kertaa loppuvat.

Missä on se suuri henkistyminen jota vailla minä ilmeisesti olen, koska olen niin rahvaanomainen että minusta materiaalinen hyvinvointi on olennainen osa ihmisen onnellisuutta? Ehkä se onkin vain valehtelua hyvin toimeentulevilta köyhemmille? Tämä on se mitä kysyn uudestaan ja uudestaan, ja silti ihmiset tarjoaa jatkuvasti ratkaisuksi sitä henkistymistä.

Esimerkkinä tähän lopuksi. Sain kivan summan ylimääräistä rahaa ja ehdin ostaa muutaman kirjan. Sitten tililtä lähti lainan lyhennykset ja summa summarum: minulla ei ollut taaskaan yhtään ylimääräistä rahaa jonka olisin voinut käyttää yhtään mihinkään. Oliko se hyvä asia että rahaa tuli ylipäätään? Oli. Mutta silti se tuntuu taas siltä että oikeasti mitään ei tapahtunutkaan. Pienien vastoinkäymisten virta vie pienetkin ilot mukanaan. Kun tietää että kaikki tämä on tässä, ja ei ole valtaa vaikuttaa siihen miten oma elämä menee, ei ole syytä iloita mistään.

Eh bien, continuons.

Täällä ei ole ulospääsyä

Miltä köyhyys maistuu?

Tämäkin viikko alkoi sillä millä tavallisesti: “kiitos hakemuksesta mutta ei kiitos”-sähköpostilla työpaikasta mitä hain. As usual. En muuten jaksa tällä kertaa panostaa erityisemmin joten tästä tulee ehkä enemmän tajunnanvirtaista tekstiä kuin yleensä. Ja toistan vanhoja teemoja joten skipatkaa vapaasti, jos skippauttaa.

Rahat loppu, taas kerran

On kuun viimeinen päivä ja rahat on toki loppu niinkuin yleensä. Ellette ole koskaan kokeneet sitä iloa kun kuun lopussa huomaakin poikkeuksellisesti että on rahaa ruokaan, suosittelen miettimään asiaa.

Rahat on oikeastaan olleet loppu nyt noin viikon. Ei ehdottoman loppu aiemmin, se tuli vastaan vasta tänään. On ollut rahaa ostaa jonkinlaista ruokaa: ei mitään hyvää ruokaa mutta jotain ruokaa joka välttää ja jota jaksaa valmistaa. Tulisi toki halvemmaksi jos jaksaisi aina valmistaa jotain, mutta yllättäen aliravittuna ja köyhänä jaksaminen on välillä hieman vaikeaa, koska tulee venytettyä aikaa syömisen välissä mahdollisimman pitkään.

Mutta nyt rahat on ehdottoman loppu. Siitä seuraa sellainen ongelmakohta mitä hyvä lukija, olettaen että hyvällä lukijalla on jonkinlaiset tulot, voi miettiä. Pitäisi tänään käydä ystävän luona auttamassa yhdessä jutussa mutta no. En oikein jaksaisi, koska en ole syönyt mitään ja ruokaa kotona on ehkä kaksi kananmunaa ja noin kolme palaa leipää. Mikä on oikeastaan aika hyvä tilanne koska joskus olen ollut ilman tuloja puoli vuotta eikä ruokaa ollut silloin ollenkaan.

Koska sinä olet viimeksi perunut sovittuja menoja siksi että on nälkä jolle et voi tehdä mitään? Koska olet viimeksi miettinyt että sinulla on juuri tarpeeksi syötävää, että jaksat istua kotona mutta et tehdä mitään muuta? Kertoisitko jollekulle ystävällesi että tämä on se oikea syy miksi perut menot?

Silloin kun tämäntyyppisiä juttuja kertomalla saa ihmisistä reaktioita irti, yleensä joku kysyy että etkö voisi pyytää joltakulta ruokarahaa tai vastaavaa. Se on toki ihan inhimillinen reaktio sinänsä, mutta paljastaa kysyjästä jotain. Kysyjä ei ymmärrä köyhyyden luonnetta lainkaan.

Ei ole kyse siitä ettenkö tänään, 31.7.2017 voisi jostain löytää ihmistä joka heittäisi kympin tai kaksikymppiä. On ennen kaikkea kyse siitä että aina ei jaksa pyytää ihmisiltä tilapäistä apua kun tietää että oma tilanne ei todellakaan ole tilapäinen. Minä kyllä todellakin arvostan ihmisiä jotka auttaa kun on vaikeaa, mutta en näe enää syytä pyytää apua jotta saisi hetken helpotuksen. Edessä on joka tapauksessa aina seuraava kuukausi ja seuraava vuosi, jonka aikana pitää miettiä miten ruokkii itsensä, miten vaatettaa itsensä ja miten välttää asunnottomuuden. Mitään pidemmän aikavälin taloudellista apua ei mistään voi saada. Ei ystäväpiirissäni ole niin rikkaita ihmisiä, tai sellaisia jolla olisi vaikutusvaltaa hoitaa jostain työpaikka.

Hyväosaiset hyvät ihmiset

Miksi ihmiset puhuu näistä asioista niin vähän? Minäpä tiedän. Siksi että näistä puhumalla tavalla joka ei sovellu keskiluokkaisen journalismin luomaan köyhyysnarratiiviin, saa kohdata todella paljon vihamielisyyttä. Tein meemikuvan havainnollistaakseni tämän.

1tc9qu.jpg

 

Luonnollisesti, tämä on sellainen asia jota melko harva kehtaa sanoa omalla nimellään suoraan, mutta sitäkin tapahtuu aina vähän väliä. Anonyymit kehtaa usein sanoa sen suoraan. Motivaationahan toimii yleensä se, että alaluokkien pitäisi olla kohteliaita ja tyytyä asemaansa, ja sen ajatuksen rikkominen on sanoinkuvaamaton rikos vallitsevaa järjestelmää kohtaan. Varmaan yleisin asia jonka saan muodossa tai toisessa kuulla että en edes ansaitsisi työpaikkaa.

Se Mr Lotharin näköinen kansanedustaja pilkkasi minua koska poltan tupakkaa (toki olin silloin jo lopettanut mutta mitäpä väliä). Ah-a, käytät rahaa johonkin turhaan joten et voi olla oikeasti köyhä! Asia vilpitön, hyvätuloiset ihmisethän käyttävät aina rahansa pelkästään fiksusti ja siksihän he ovat hyvätuloisia. Tai sitten ei.

Köyhän pitäisi olla nöyrä ja täydellinen jotta sopisi keskiluokkaiseen köyhyysnarratiiviin. Jos ei elä täydellistä Niksipirkkaelämää jossa säästää kaikesta, ei käytä rahaa mihinkään turhanpäiväiseen ja keskittyy vain ja ainoastaan työnsaantiin, on huono köyhä joka ansaitsee asemansa. Ja silloin hyväosaisella on oikeus kohdella tätä huonosti koska hänellähän ei ole oikeutta olla olemassa lainkaan. Joku pari viikkoa sitten joku hönö jota en edes tunne kirjoitti Facebookiin pitkän avautumisen siitä miten minä olen hirveä ihminen joka haluaa määritellä köyhyyden kaikkien puolesta. Minä en oikeasti usko sanovani mitään erityisen vallankumouksellista köyhyydestä mutta sanon jotain pohjaten omaan kokemukseeni.

Mitä jos oletkin realisti?

Tässä viime päivien aikana olen taas tehnyt nipun työhakemuksia ties minne, ja tiedän ettei niistä mitään tule, koska ei ole koulutusta ja työnhakijoita joilla on pätevyyttä johonkin on jokaiseen tehtävään niin paljon. Jokainen työhakemus antaa noin kaksikymmentä minuuttia aikaa unelmoida siitä että miten elämä muuttuisi jos yhtäkkiä olisikin riittävät tulot, mutta samanaikaisesti jokainen kiitos-mutta-ei-sinua-tarvita -tyylinen sähköposti luo noin päivän verran kestävän pettymyksen tunteen.

Tavallaan siksi se tuntuukin hassulta kun puhutaan siitä että lisääntyvä työttömien valvonta aiheuttaa turhien työhakemuksien tekemistä. Sitähän me kaikki teemme, koska hyvin merkittävä osa meistä ei tule koskaan pääsemään töihin. Ei tässä kerta kaikkiaan ole mitään järkeä.

Tietenkin individualismi on hieno tapa saada ihmisiä sumutetuksi. Jos kokee itsensä erityiseksi yksilöksi niiden 350 000:n työnhakijan joukosta, voi sivuuttaa sen että avoimia työpaikkoja on alle 20 000. Siinä on kuulkaa aika monta kymmentä tuhatta ihmistä joita tämä yhteiskunta ei tarvitse yhtään mihinkään. Silti meille kerrotaan että me olemme tärkeitä yksilöitä. Emmekä ole. Yksikään päättäjä tai elinkeinoelämän johtaja ei pidä köyhiä tai työttömiä yhtään minään.

Voi olla että joskus oli helpompi sivuuttaa se miten tarpeetonta ja merkityksetöntä köyhän elämä on, mutta sosiaalinen media tekee siitä olennaisesti vaikeampaa. Kun voi lukea tuttujen kuulumiset lomamatkoista, uusista asunnoista, perheen perustamisista ja sunnuntaibrunsseista, alkaa sisäistää sen miten sitä on todellakin ulkona siitä mikä on tässä yhteiskunnassa tavoiteltavaa. Sattuuko se että tietää ettei koskaan tule kokemaan niitä asioita, mitä melkein kaikki tuntemani ihmiset ovat päässeet kokemaan? Todellakin.

Mutta niin se menee eikä siihen ole mitään muutosta tulossa.

Sen sijaan jatkan mekaanisesti toistamista: haen töitä, yritän kaikkea mahdollista, revin itsestäni irti jokaisen tempun että voisi päästä ulos köyhyydestä vaikka täysin tiedän sen ettei mikään näistä keinosta tule toimimaan.

Mutta niinkuin Sartren Suljetut ovet päättyy: “Eh bien, continuons

 

Miltä köyhyys maistuu?

Opiskelijat, raha, moralismi ja dialogi

Teknisesti ottaen minäkin olisin opiskelija yhä, jos sosiaaliturva ei olisi niin tolkuttomasti järjestetty että minulla ei ole mahdollisuuksia viimeistellä tutkintoani. Se tietty edistäisi työllistymistäni mutta minkäs tekee, pitää löytää töitä ennenkuin lähtee takaisin opiskelemaan. Paitsi että niitä ei löydy mutta anyway, ei minun pitänyt puhua itsestäni vaan opiskelijoiden asemasta yleensä.

Opiskelijoiden asema, kuten muidenkin pienituloisten asema, on jatkuvasti huonontunut. Tänä vuonna opintotuki putoaa reilusta kolmestahuntista kahteen ja puoleen hunttiin kuussa, ja sehän nyt on kaikille ihan selvä ettei sellaisella summalla kukaan elä.

Tietenkin kaikki internetin neropatit huomauttaa että opintoraha on itse asiassa noussut.

dorka

Tämä on näitä hienoja retorisia temppuja mitä näkee. Teknisesti ottaenhan se on toki totta, mutta sattuneista syistä kovinkaan moni ei halua rahoittaa neljän tai viiden vuoden elämistään lainalle ellei ole pakko.

Opintolainan ottaminen on sellainen mihin kaiken maailman suurten ikäluokkien pullamössöt pöhisee aina että kyllä minäkin silloin 1970-luvulla lainaa otin ja hyvin meni. Mitä nyt silloin korkeakoulututkinnon arvo oli moninkertainen työmarkkinoilla nykyiseen tilanteeseen nähden ja inflaatio söi lainan tehokkaasti.

Kuullaan myös usein moralisointia siitä että kyllä omaan tulevaisuuteensa pitää satsata. Miten käy jos opinnon keskeytyy, niinkuin itselläni kävi? Sitten on velkaa muttei tutkintoa jolla työllistyä.

Tein kevyen katsauksen siihen mitä opiskelijoiden hyvinvoinnista kirjoitetaan. Löysin tekemättä erityisesti töitä viisi eri artikkelia aiheesta. Vain muutamassa vaivaudutaan edes mainitsemaan taloudellisen tilanteen painoarvo opiskelijoiden hyvinvoinnin osalta.

Ja kuten Mark Fisher sanoo:

fisher

Mikä tuo meidät varsinaiseen ongelmaan: opiskelijoiden köyhyys on ongelma, jonka ratkaisemiseen ei ole poliittista tahtoa. Päinvastoin, poliitikkojen mielestä opiskelijoiden köyhyys on hyvä tilanne ja moraalisesti oikein. Siksi halutaan puhua opiskelijoiden hyvinvoinnista, väännellä käsiä että onpas kamalaa kun on noin paljon mielenterveysongelmia ja olla hoitamatta sekä mielenterveysongelmat että köyhyyden ongelmat. Tämä kaikki palautuu siihen yhteiskunnallisen keskustelun käsitteeseen mikä tuntuu olevan vallitseva usko liberaalien parissa: asioista keskustelu itsessään on hyvä asia ja parantaa yhteiskunnan ongelmat.

Paitsi ettei ne kymmenet jutut opiskelijoiden köyhyydestä mediassa ole vaikuttaneet mihinkään. Sen sijaan koulutuksesta on taas leikattu ja opiskelijat ovat entistä köyhempiä. Ylipäätään opintotuen leikkaukset on vain osa suurempaa halua leikata koulutuksesta ja lopulta tehdä koulutuksesta maksullista.

koulutuskusetus.jpg
Kuva itsessään on klise, mutta kuka oikeasti uskoi tuohon lainkaan?

Ehkä opiskelijoiden ongelma onkin se että opiskelijoiden poliittinen aktivismi on laimennettu mekaaniseen mielenosoittamiseen ja poliitikkoihin vetoamiseen, vaikka sillä ei ole juurikaan saatu tuloksia aikaan.

Ehdotus: jos opiskelijat haluavat parantaa asemaansa, tarvitaan huomattavasti hankalampaa toimintaa, sellaista joka parhaimmillaan pysäyttää yliopistojen toiminnan. Pitäisi ottaa kohteeksi muun muassa leikkaukset ja heikennykset hyväksyneet yliopistojen rehtorit, ja tehdä heidän työstään mahdotonta. Pitää estää poliitikkojen esiintyminen yliopistoissa ja irtisanoutua puoluepoliittisesta toiminnasta, koska jokainen puolue (Vasemmistoliitto poikkeuksena, yllättäen) hyväksyi aikoinaan yliopistolain joka vaikeutti yliopistojen rahoitusta ja on ollut merkittävä osa suomalaisen koulutuksen heikentymisestä. Jos joku opiskelijapoliitikko tukee leikkauksia, hänet pitää ajaa pois yliopistolta häntä koipien välissä.

Ennen kaikkea pitää vaatia parannuksia nyt ja heti eikä tyytyä julkiseen keskusteluun, koska julkisesta keskustelusta ei ole koskaan ollut mitään hyötyä kenellekään.

 

 

Opiskelijat, raha, moralismi ja dialogi