Mediakritiikkiä ilman kyyneleitä tai kirosanoja: Median rasismista

Long Playn toimituspäällikkö Anu Silfverberg kirjoitti viime perjantaina Long Playn perjantaikirjeeseen joukkotuhonnasta, ja mikä siihen johtaa. Erittäin hyvin ja humaanisti kirjoitettu, ei siinä mitään. Ongelma onkin siinä Silfverberg puhuu kansanmurhatutkimuksesta puhumatta siitä miten yhteiskunnallista vastakkainasettelua tehdään.

Ruandassa Radio Télévision Libre des Mille Collines. Natsi-Saksassa Völkischer Beobachter ja Der Stürmer. Ja nämä on vain räikeimmät esimerkit. Median rooli nykyisessä rasismin ja äärioikeiston nousussa on ollut enemmän kuin merkittävä.

Näin Iso-Britanniassa, miten Suomessa?

 

Joku saattaa todeta että no mutta nuohan on vain iltapäivälehtiä. Mutta, myös Yle on käyttänyt ilmaisuja kuten “turvapaikanhakijoiden tulva” ja “turvapaikanhakijoiden vyöry” täysin ongelmitta, vaikka juuri tämä on sitä dehumanisoivaa kielenkäyttöä, minkä tarkoitus on saada lukija ajattelemaan turvapaikanhakijoita vellovana ihmismassana, eikä yksilöinä.

Toimitaanko tietoisesti rasistisesti? Monesti kyllä. Mitä rasistisempi otsikko, sitä enemmän lehti myy tai sitä enemmän linkkiä klikataan. Joku sanoo toki tässä kohtaa että kyllähän lehdet julkaisevat myös positiivisia juttuja turvapaikanhakijoista, mutta niissäkin on omat ongelmansa. Perustason juttu on luonteeltaan “tämä turvapaikanhakija sai töitä ja naapurit tykkää joten hän on tervetullut.” Turvapaikan saamisen kriteereinä ei kuitenkaan pitäisi olla se että saako joku töitä tai pidetäänkö hänestä.

Tai miten käsitellään avoimen rasistisia poliitikkoja. Me Naiset voi kirjoittaa herttaisen parisuhdejutun Jussi Halla-ahosta välittämättä lainkaan siitä mitä tämä edustaa (kysykääpä sitä mitä Halla-aho totesi Rosa Meriläisestä). Tai Laura Huhtasaaresta. Tai kerta toisensa jälkeen kirjoittaa maisterisjätkä-tyyppisiä juttuja Timo Soinista piittaamatta siitä että Soinin hokema kulttuurimarxilaisuus on suoraan Natsi-Saksan kulttuuribolševismistä tuleva termi.

Siksi onkin jotenkin niin hämmentävää se, miten Silfverberg kirjoittaa vastakkainasettelusta ja vihapuheesta puhumatta lainkaan siitä että miten se mahdollistetaan, tai ilman kontekstualisaatiota. Jos jollakulla siitä on vastuu, niin medialla. Kun puhutaan median rasistisuudesta, monesti sitä kuitenkin kuulee toimittajilta, monesti sellaisilta jotka henkilökohtaisesti tunnen, että eihän media ole mikään monoliitti kuitenkaan ja toimittajia on erilaisia.

Ei se ole monoliitti, ei tietenkään. Ylellä ja Persujen rasistisella propagandatuutilla Suomen Uutisilla on eroja. Mutta media on silti kokoelma hierarkisia rakenteita, joilla on läheiset suhteet toistensa kanssa. Ansaintamallit ja uutisoinnin logiikka on sellaisia käsitteitä mitä jaetaan mediassa. Jos rahaa ja näkyvyyttä tulee rasismilla tai rasismin tukemisella, jokaisella erillisellä medialla on paineita siihen suuntaan. Ikävä kyllä jopa Ylellä, jota halutaan pyörittää kuin yritystä.

Siinä se ongelma Silfverbergin perjantaikirjeen suhteen. Se on kirjoitettu niinkuin kirjoittaja olisi täysin ulkopuolinen siitä kontekstista, missä rasistista ideologiaa nostetaan esille, mutta kukaan median edustaja ei ole. Vastakkainasettelu on todellista, ja puoltaan ei voi olla valitsematta. Voi joko puolustaa ihmisarvoa tai mennä fasistien kelkkaan.

 

 

 

Advertisements
Mediakritiikkiä ilman kyyneleitä tai kirosanoja: Median rasismista

Journalistien tulehtuneet egot

 

appelsiini1.png
Approps

 

Ulla Appelsin oli kiskonut ruokarakeita nenään siitä että hänen kirjoituksiaan mm. turvapaikanhakijoiden käännytyksistä on kritisoitu. En linkkaa niihin koska en halua antaa turhanpäiväistä liikennettä Ilta-Sanomille, joten saatte itse googlailla. Ullaa pänni sen verran että sanoin häntä ihmishirviöksi että hän jopa twiittasi paheksuntansa minulle. Ulla, se ei vaan koskaan kannata. Olet niin etuoikeutetussa asemassa ettei sinun kannattaisi noteerata kritiikkiä yhtään mitenkään. Ilmainen vinkki!

Journalismissa ylipäätään on se ongelma, että kovin moni journalisti tuntuu elävän jossain sellaisessa sekavassa harhakuvassa missä hän on joku sankaritoimittaja niinkuin Watergate-skandaalin paljastaneet Woodward ja Bernstein. Sen sijaan suomalainen journalisti on yleensä joku sellainen kuin Siltamäki, joka lähinnä keskittyy paheksumaan sitä että kaikki eivät käyttäydy keinotekoisen keskiluokkaisesti, tai joku Mäntymaa joka suuttuu mistä tahansa mediaan kohdistuvasta kritiikistä. Tai voi olla se Vihreän Langan toimittaja jonka mielestä turvapaikanhakijoita ei pitäisi hyysätä. Ei ihme että ego tulehtuu jos joku satunnainen turkulainen huomauttaa että teidän jutut on aivan skeidaa.

Muistan yhden toimittajatutun kanssa käyneeni joskus keskustelun jossa minulle intettiin että journalistit tekevät tärkeää työtä koska neljännen valtakunnan neljäs valtiomahti tai jotain. Ongelmahan on lähinnä siinä että journalistien työtä pitävät tärkeänä lähinnä journalistit itse. Tällaiset “miten köyhät oikein pärjäävät“-tyyliset artikkelit alleviivaavat sitä hyvin. Peruspäivärahalla pärjäämisestä voisi kysyä joltakulta joka joutuu sillä pärjäämään, ei joltakulta joka kokeilee sitä noin niinkuin kuukauden verran, jolloin sen mukanaan tuomat ongelmat eivät vielä edes lyö naamalle.

Journalisteilla on myös tendenssiä keskittyä siihen että kaikessa on aina kaksi puolta ja molemmat puolet pitää nostaa esiin, eikä kykyä arvioida että onko se “toinen puoli” edes oikeasti olemassa. Esimerkkinä vaikkapa nyt tämä miten lehdistössä on alettu puhumaan “suvakeista” jonain olemassaolevana ryhmänä. Lähtökohtaisesti katsoisin että ihmisryhmä johon rasistit on liittäneet allekirjoittaneen, Alexander Stubbin, sotahistorioitsija Jussi Jalosen, pastori Marjaana Toiviaisen ja Jari Tervon, se ei välttämättä ole mikään oikea kategoria jota kannattaisi käsitellä mediassa.

Molempien puolien käsittely tarkoittaa myös sitä että media poikkeuksetta legitimoi esimerkiksi rasistista tai homovihaavaa äärioikeistoa. Ylellä ääneen on päästetty Timo Hännikäinen, Jussi Halla-aho, Hetero Priden vatipäät ja se joku Suomen Sisun pääsiäishanu jonka nimeä en muista. Herää kysymys että miksi. Vastaukseen palaamme hetken päästä.

Samalla voisi kysyä miksi media kritiikittä käytti vuoden 2015 pakolaiskriisistä ilmaisuja kuten tulva, aalto ja vyöry. Tai miksi media poikkeuksetta pyrki esittämään tilanteen täysin katastrofaalisena vaikka Suomessa pakolaiskriisin vaikutukset olivat vähäisempiä kuin käytännössä missään muualla.

Tavallaanhan se on hauskaa miten rasistit ovat niin kujalla yhteiskunnan positioista, että jatkuvasti leimaavat median umpisuvaitsevaiseksi  ja puhuvat sitten siitä miten Ilja Janitskinin keksitty natsiuutislehti on oikeassa ja paljastaa ne asiat mitä valtamedia ei. Todellisuudessahan tilanne on sitä että esimerkiksi Ilta-Sanomat, Helsingin Sanomat tai Yle voi julkaista aivan samansisältöistä kamaa kuin MV-lehti mutta yksikään niistä ei käytä sellaista kieltä jonka voisi tulkita avoimesti rasistiseksi.

Mitä enemmän pintaa raaputtaa, sen rumemmalta media näyttää. Sean Ricksin Ulla Appelsinin puolustaminen näyttäytyy sinä mitä se on: media on olemassa mediaa varten, ei mitään muuta. Se on nippu suojatyöpaikkoja etuoikeutetuille joilla ei ole enää mitään käsitystä siitä mitä yhteiskunnassa tapahtuu heidän oman piirinsä ulkopuolella. Uutiset niinkuin se miten Suomessa noin miljoona ihmistä elää alle köyhyysrajan ei ole mitään mistä pitäisi puhua laajemmin, sen sijaan on tärkeää että Yle tuottaa kolumneja siitä miten aktivistit toimii väärin koska eivät tiedä tarkalleen mitä tapahtuu kun poliisi pakkaa turvapaikanhakijoita lentokoneeseen. Tai miten suuretkin mielenosoitukset jäävät usein uutisoimatta, jos ne ovat liian kiusallisia vallanpitäjille joiden kanssa journalistit haluavat kaveerata.

Vastaus siihen aiempaan kysymykseen: miksi näin on? Journalistisukupolvi joka nyt on aktiivinen on suurilta osin 1990-luvun kasvatteja ja omaksuneet uusliberaalin ja sosiaaliliberaalin oikeistolaisuuden jo äidinmaidosta. Ja heillä itsellään menee suhteellisen hyvin vaikka journalistien mahdollisuudet tienata ovatkin vähentyneet, mutta vakipaikka Ilta-Sanomissa tai Ylellä on yhä yhtä hyvä kuin ennenkin. Noilla taustoilla ei kerta kaikkiaan osata enää tehdä mitään yhteiskunnallista analyysiä siitä miten konsensus on murtumassa ja yhteiskunta itsessään on ollut jo pitkään syvässä järjestelmäkriisissä. Erityisesti tämä vaikuttaa kun valtaapitävät kuten Juha Sipilä ja mediatalojen omistajat pitävät huolta siitä että mitään liian yhteiskuntakriittistä ei saa kirjoittaa.

Ehkä joidenkin pitäisi tulla alas sieltä Pasilan ja Sanomatalon norsunluutorneista ja viimein kuunnella ihmisiä jotka kritisoivat median toimintaa. Mutta sitä ei tule tapahtumaan koska journalistien egot ovat pysyvässä tulehdustilassa, joten yhtä hyvin voin jatkaa Ulla Appelsinin sanomista ihmishirviöksi.

 

 

 

Journalistien tulehtuneet egot