Huono onni voi kohdata kenet tahansa. Paitsi niitä joita se ei kohtaa.

Pelastusarmeijalla on taas käynnissä keräyskampanja, jonka puitteissa mm. Tarja Halonen ja Peter Vesterbacka on kuvattu niinkuin he olisivat kodittomia kadulla asujia.

yolonen.PNG

Itse useamman kerran asunnottomuuden uhan alla eläneenä niin koen tämän jokseenkin loukkaavaksi monellakin tavalla, jo kampanjasloganista alkaen.

Huono onni voi kohdata kenet tahansa. Hieno slogan, mutta kun se ei ole totta. Meidän yhteiskunnassamme varallisuus, työllisyys ja koulutus on mitä korkeimmissa määrin periytyvää. Luokkien välillä ei juurikaan liikuta. Paitsi mitä nyt nykynuoret tulevat tienaamaan vähemmän ja omistamaan vähemmän kuin aiemmat sukupolvet.

Kun yhteiskunnassa on päässyt tietyn rajapyykin yli, todellisen köyhyyden riskiä ei enää ole. Se siitä huonosta tuurista. Hyvin harva pörssiyritysjohtaja tai kansanedustaja päätyy kadulle vaikka tekisi mitä.

Mutta jos on lähtökohtaisesti köyhä ja omia turvaverkkoja ei ole, kadulle päätyminen on joka kerta noin yhden maksamatta jääneen vuokran päässä, niinkuin ilmeisesti ihmisille kävikin talvella koska Kela ei maksanut toimeentulotukia ajoissa.

hästerbacka

Ylipäätään hyvin toimeentulevien ihmisten nostaminen tällaisten kampanjoiden keskiöön kertoo paljon siitä millä asenteella täällä yhteiskunnassa mitään tehdään. Julkisuudessa voidaan ihastella Hakaniemen kauppahallista sisäfilettä ostavaa ministeriä joka on siellä niinkuin kuka tahansa meistä. Paitsi no, me joilla ei ole varaa sisäfileeseen tai edes jauhelihaan.

Ennen kaikkeahan tässä valehdellaan siitä että tämä yhteiskunta on parempi kuin mitä se on. Saattaa olla että Halonen ja Vesterbacka on oikeasti kiinnostuneita sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, mutta voin taata tämän: hallituksessa kellään ei ole kiinnostusta siihen. Yhdenkään pörssiyhtiön johtaja ei välitä siitä että ihmisillä ei ole varaa edes ruokaan aina. Suomessa ei ole mitään yhtenäistä yhteiskuntaa. On se hyvätuloisten teatteritaso ja meidän köyhien Suomi, jolla ei ole oikeastaan mitään annettavaa kenellekään siinä elävälle ollut aikoihin.

Jos ainoa tapa saada hyvätuloiset reagoimaan asunnottomuuteen ja köyhyyteen on käyttää muita hyvätuloisia mannekiineina, koska oikeasti asunnottomat ei edes rekisteröidy kanssaihmisinä kartalle, ei ole mitään toivoa saavuttaa mitään ymmärrystä mistään.

Huono onni voi kohdata kenet tahansa. Paitsi niitä joita se ei kohtaa.

Vasemmistoliitto – ei tarvitse hävitä joka kerta

Disclaimer: en ole vuosiin ollut Vasemmistoliiton jäsen enkä ole puolueen kanssa sen enempää tekemisissä kuin että tunnen monia vasemmistoliittolaisia.  Arvostan puolueessa monia ihmisiä mutta olen myös eri linjoilla puolueen kanssa monien asioiden suhteen. Mutta näinä poliittisen kontrapunktin aikoina huomaa joskus olevansa esim. ihmisoikeusasioissa samassa leirissä ties kenen kanssa. 

Pitkän näivettymisen jälkeen, Vasemmistoliitto on onnistunut heräämään kuolleista. Ensimmäisen kerran olemassaolonsa aikana sillä on toimintakykyinen ja osaava puheenjohtaja joka on yleisesti pidetty. Monien vaalitappioiden jälkeen puolueen kannatus on viimein jokseenkin stabiilissa nousevassa trendissä. On melko turvallista olettaa että seuraavissa eduskuntavaaleissa puolueen kannatus nousee.

Tästä huolimatta Vasemmistoliitolla on suuria ongelmia, ja ongelmien nimet on toivottomuus ja päämäärättömyys, jotka hyvin pitkälti nivoutuvat toisiinsa. Molemmilla on toki pitkät juuret: jos on seurannut Suvi-Anne Siimeksen, Martti Korhosen ja Paavo Arhinmäen linjatonta ja huomattavan ei-innostavaa johtoa, on vaikea kuvitella että mitä muuta puolueella on edessä kuin marginaaliin painuminen.

Kylmän sodan loppuminen ja Neuvostoliiton kaatuminen loi monille sellaisen mindsetin että vasemmistolaisuus on nyt kokonaan ohi ja sillä ei ole tulevaisuutta. Nyt, hevomme vuonna 2017, voi taas todeta että toisin kävi. Nyt uusliberalismi ja kapitalismi ovat kriisissä, ja vasemmistolaiset liikkeet nousevat uudestaan.

Silti, jos vasemmistolaisten juttuja kuuntelee, monesti se SKDL-veteraani jonka joka kolmas sana on “työväenliike” hokee jatkuvasti liian radikaali ei voi olla, äänestäjät kaikkoaa, liian radikaali ei voi olla, sitä ei vaan hyväksytä. Tästä huolimatta, Jeremy Corbyn onnistui sotkemaan konservatiivien pakan jokseenkin totaalisesti viime viikon vaaleissa, vaaliohjelmalla joka oli eksplisiittisesti sosialistinen.

Vasemmistoliiton yksi tärkeimmistä tavoitteista sitten vuoden 2015 on ollut kaataa Sipilän hallitus. Nyt se kaatui, ja miten monet tähän on reagoineet? Kauhulla. Että nyt tulee vielä pahempi hallitus ja kaikki on turhaa ja plaa plaa.

Olisiko joskus mahdollista edes kuvitella että voisitte joskus voittaa jotain? Jos toteatte että peli on hävitty ennenkuin peliä on edes pelattu, niin se on siinä, oikeisto voittaa joka kerta silloin. Defaitismilla ei päästä mihinkään.

pässi
Tämä ihminen ei osaa dekonstruoida ideologiaa. 

Defaitismi näkyy myös siinä että koska koetaan että laajat muutokset kohti oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa on mahdottomia, niin niistä ei edes puhuta. Siksi Vasemmistoliiton ainoa merkittävä saavutus onkin ollut perusturvan nosto Kataisen hallituksen aikaan, ja sekin katosi Sipilän myötä. Jos ei osaa edes kuvitella mitään parempaa kuin muruja pöydästä, ei koskaan saa muruja enempää. Enimmäkseen ei saa edes muruja. Ja se johtaa sitten seuraavaan ongelmaan, eli päämäärättömyyteen.

Päämäärättömyys on todennäköisesti se mikä eniten haittaa Vasemmistoliittoa. Osaako vasemmistoliittolainen keskimäärin tiivistää puolueensa tavoitteet yhteen lauseeseen? Minä anarkistina osaan sanoa “radikaali tasa-arvo”, jos joku tavoitteistani kysyy. Jos kysytään tarkennusta, se on helppo avata.

Sen sijaan epämääräisempi “oikeudenmukaisuus” ei ole aatteellisesti kovinkaan vetoavaa, koska se on tavoitteena niin epämääräistä. Tarkoittaako oikeudenmukaisuus kylmän sodan aikaista Suomea, missä tuloerot olivat pienempiä mutta elinkeinoelämän eliitillä oli silti valtavasti vaikutusvaltaa? Tarkoittaako se täystyöllisyyttä? Tarkoittaako se perustuloa?

Päämäärättömyys on johtanut myös siihen tilanteeseen missä Vasemmistoliitto on helppo oikeistomediassa esittää ainoastaan asioita vastustavana puolueena, koska faktuaalisesti Vasemmistoliitto on sitä myös ollutkin monesti. Status quon vastustaminen vaatii tiukkaa ideologiaa ja konkreettisia tavoitteita, ei epämääräisyyksiä, minkä voi huomata siitä miten Labour otti voiton briteissä. Konkreettisia vaatimuksia jotka nivoutuu laajempaan ideologiaan. Jos Vasemmistoliitto aikoo edustaa demokraattista sosialismia, sille sosialismille pitäisi löytyä muoto.

Kapitalistinen hegemonia on toki mahtava vastustaja, mutta maailma muuttuu jatkuvasti, ja ideologinen työ tekee mistä tahansa liikkeestä valmiin tarttumaan tilaisuuksiin.

Älkää laulako “sinun täytyy astua johtoon” jos seuraava virke on “no mutta ei kyllä Kokoomus edes päästä meitä lähelle johtoa.” Ei se ole mikään luonnonlaki että te häviätte joka kerta.

Vasemmistoliitto – ei tarvitse hävitä joka kerta

Vapauden kaiho, vapauden kahleet

Kansan Uutisten Pontus Purokuru on kirjoittanut uusliberalismista blogiinsa, ja ajattelin hieman kommentoida sitä tässä.

Kirjoituksessa on paljon pielessä, ja paljon juuri siksi että Purokuru ei usko palkkatyöhön, asia jota olen kommentoinut täällä aiemmin. Se tavallaan varjostaa koko kirjoitusta niiltä osin, missä Purokuru ei ymmärrä kanssaihmistään.

lifestyle-graffiti.jpg

Purokuru esittää paljon väitteitä, ja keskeisin niistä on ehkä tässä sitaatissa:

Yksinyrittäjien määrä on kasvanut vuosikymmenessä noin 40 000:lla. Kyselyjen mukaan yrittäjyys houkuttelee itsenäisyyden ja vapauden vuoksi. Yhä useampi valitsee mieluummin matalammat tulot ja itsemääräämisen kuin elämän palkkatyössä, jossa joku toinen määrää ajasta ja työn sisällöstä.

Startupit herättävät huomattavasti enemmän kiinnostusta ja haluja kuin pölyiseltä tuntuva julkinen sektori. Slush on maailmanmenon kannalta olennaisempi tapahtuma kuin kymmenen vanhan työväen vappumarssia. Yritysmaailmassa on menoa ja nautintoa, toisin kuin yliopistoilla, jotka ovat Suomessa hiiltyneet tummiksi raunioiksi, joiden seasta kuuluu voimatonta valitusta.

Tämä saattaa olla päällisin puolin totta, mutta niinkuin moni asia, se ei silti sitä ole. Yksinyrittäjien määrä kasvaa jatkuvasti siksi että yritykset ja yrittäjät mieluusti ulkoistavat työntekijänsä riskit muuttamalla työntekijän yrittäjäksi. Tuskinpa kovinkaan moni kääntäjä esimerkiksi sanoisi ei sille jos voisi tehdä työtään työntekijänä samalla palkalla, kuin mitä yrittäjänä saa. Tai parturikampaaja, joka vuokraa tuolinsa salongin omistajalta.

Julkiselle sektorille on yhä ihmisiä pyrkimässä töihin jatkuvasti, koska virkaan pääseminen on yhäkin aika lailla lottovoitto, niin kauan kun pääsee asemaan missä sopimuksia ja määräaikaisuuksia ei ketjuteta jatkuvasti. Suurin osa ihmisistä kaipaa vakautta eikä rikkauksia. Yliopistomaailmassa pätee sama: työnteko yliopistolla on onnistuttu kurjistamaan sellaisella tasolla, että akateemisesti koulutettu ihminen lähtee nykyään mieluummin vaikka ulkomaille töihin.

Jos peilaa tätä tekstiä siihen mitä Purokuru on kirjoittanut aiemmin, on aika selvää että hänen katsantokantansa on nimenomaankin sellainen joka on omaksunut uusliberaalin maailman arvot. Totta kai freelancer on vapaampi tietyssä mielessä, mutta freelancerin elämää rajoittavat kahleet ovatkin erilaisia. Onko sillä perustavanlaatuisesti väliä että osoittaako työtehtävät tilaaja vai esimies, jos käytännön taloudellisista syistä niistä ei voi kieltäytyä, ellei sitten halua hakeutua sosiaaliturvan pariin?

Ja totta kai ihmiset oppivat rakastamaan omia kahleitaan. Slush ja Nordic Business Forum on täynnä ihmisiä, jotka mielellään olisivat menestysyrittäjiä, mutta koska käytännön tasolla eivät ole, tyytyvät illuusioon siitä. Toisin kuin uusliberaalin talouspolitiikan rappeuttamassa julkisessa sektorissa, Slushissa voi saada itselleen liminaalisen kokemuksen siitä että on osa jotain itseään suurempaa ja osana menestyjien yhteisöä. Totta kai se on lähinnä puhdasta illuusiota, mutta illuusio voi olla todellisuutta todellisempaa. Tai miksi te luulette että Aleksi Valavuoren ja Ville Tolvasen kaltaisia ihmisiä palkataan johtoasemiin? Koska he ovat lojaaleja ja kyvykkäitä alallaan? Ei, vaan heillä on tapana esittää itsensä suurempina ja kyvykkäämpinä kuin mitä he ovat. Mutta takaisin yhteisöllisyyteen.

Tällaiset illusoriset yhteisöt mitä esimerkiksi Suomen viestintä-, markkinointi-, mainos- ja somekonsultaatiopiirit luovat ovat loistavia esimerkkejä yhteisöistä jotka eivät ole millään tavalla konkreettisia. Se joka vaikkapa menettää työpaikkansa, putoaa yhteisöstä todella nopeasti.  Yhteisöllisyyden perään haikailu on tyypillistä tänä aikana, mutta kuten Jean-Luc Nancy jo epäili, on syytä olla kriittinen sen suhteen että onko koskaan sellaista yhteisöllisyyttä kuin mitä ihmiset kuvittelevat edes ollut olemassa. Uusliberaalin maailman some-spesialistit verkostoituvat koska on pakko. Kylmän sodan aikaiset ay-aktiivit verkostoituivat ja hengasivat työväentaloilla koska oli pakko. Itse vetäisin sen johtopäätöksen että yhteisöllisyys on yksilön hyvinvoinnin kannallalta välttämätöntä, eikä mikään ideaalitila sinänsä.

Tekstissä paljon palaa siihen että Purokuru ei tunnu ymmärtävän lainkaan sitä että vapaus on uusliberaalissa retoriikassa aina tarkoittanut vapautta vähemmistölle, ei suurille massoille. Kuten sanottua, työelämän kontrolli on yksi ja sama freelancerille kuin palkkatyöläisellekin, mutta muoto vain vaihtelee hieman ja voi kuvitella olevansa vapaampi.

Tämä on se mikä voidaan peittää nimenomaan Slushin kaltaisella toiminnalla joka luo yhteisön illuusion. Joka ainoa somekonsultti Slushissa kilpailee keskenään asiakkaista ja sopimuksista, sen sijaan että vaikkapa puhaltaisivat yhteen hiileen. Teeskentelemällä että ollaan kaikki yhdessä ja samassa leirissä, pystytään välttämään se uusliberaalin ideologian painajainen, missä ihmiset oikeasti järjestäytyisivät yhteisöiksi ajaakseen omaa etuaan. Tärkeintä ja suurinta on atomisaatio, ja atomisaatiota voidaan tukea luomalla illusorisia yhteisöllisyyden tunteita.

 

 

 

 

Vapauden kaiho, vapauden kahleet

Suvaitsevaisuuden kaksoismerkitys

Ajattelin jatkaa samoilla linjoilla kuin mitä aiemmin kirjoitin tässä blogauksessa.

Pirkko Saisio esitti kommenttinsa siitä miten kaikki yhteiskunnan ongelmat johtuu siitä ettemme keskustele tarpeeksi rasistien kanssa, eli sitä normaalia etuoikeutettujen pörinää. Riikka Yrttiaho kirjoitti oman kommenttinsa siitä, joten ei siitä sen enempää.

diversiteetti

Tämä kommentti taas esitettiin Maria Morrille joka huomautti jonkun maan euroviisuedustajan homovastaisuudesta. Kysehän on taas kerran siitä kotitarveoikeistolaisten pakonomaisesta hokemisesta että suvaitsevaiset on suvaitsemattomia koska eivät suvaitse suvaitsemattomuutta.  Missä päästään oikeastaan siihen aiheeseen.

Suvaitsevaisuus kielellisenä ja sosiaalisena konstruktiona on oikeastaan olemassa kahdessa eri muodossa: siinä miten liberaalit sen kokevat, ja miten äärioikeiston rasistit sen kokevat. Puhutaan liberaaleista ensin, koska kaikkihan me vihaamme liberaaleja.

Liberaali suvaitsevaisuus

Tykkään viitata Žižekin kautta tähän Sara Ahmedin konseptiin sivistyneestä rasismista. Mitä ihmisten mielipiteisiin maahanmuuttajista tulee, niin suvaitsevaisuus on ehdottomasti sivistyneen rasismin tiivistelmä eräänlaiseen nollaideologiaan. Se on keskiluokkaisen ihmisen tapa ilmaista että hän on tärkeämpi kuin marginalisoidut ryhmät joita hän ilmaitsee suvaitsevansa, niinkuin näillä ihmisillä ei ole merkitystä ja oikeutta ennenkuin joku sen heille antaa.

Nimittäin, se on se mitä monet uskovat: että liberaalissa yhteiskunnassa oikeudet vähemmistöille antaa enemmistö, siitä huolimatta että ne joihin aina liberaalit viittaavat, eli ensisijaisesti Martin Luther King ja Gandhi, olisivat tuominneet tällaisen asenteen. Siksi ainoastaan tietyt tavat edistää tasa-arvoa ovat oikeita. Esimerkiksi Vihreiden äänestäminen on hyvä, ja rauhanomainen mielenosoitus mitä kukaan ei noteeraa on hyvä.

On myös erittäin helppoa sanoa olevansa suvaitsevainen tai sanoa kannattavansa tasa-arvoa koska se ei yleensä vaadi liberaalilta kontekstilta mitään konkreettisia tekoja, ja on toki huomattava että kun ryhdytään puhumaan esimerkiksi saamelaisten asemasta Suomessa, liberaalista paljastuu rasisti.

Äärioikeiston suvaitsevaisuus

Jos liberaalit on huonoja dekonstruoimaan ideologiaansa, niin äärioikeistolaiset ovat mahdollisesti vieläkin heikompia siinä. Se tapa, jolla äärioikeistolaiset puhuvat suvaitsevaisuudesta, on puhtaasti fiktiivinen konstruktio jolla äärioikeisto yrittää selittää oman ideologiansa ongelmallista suhdetta muuhun maailmaan.

Esimerkkinä lista ihmisistä joita eri äärioikeistolaiset ovat pitäneet “suvaitsevaisina”:

  • Allekirjoittanut
  • Juha Sipilä
  • Suvi Auvinen
  • Mikko Paatero
  • Kimmo Sasi
  • Marjaana Toiviainen
  • Jyrki Katainen
  • Alexander Stubb
  • Saku Timonen
  • Sanna Ukkola

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Jopa liberaali saattaisi huomata että kategoria joka kattaa tällaisen joukon ihmisiä saattaa olla täysin fiktiivinen kategoria. Siinä on oikeastaan ainoastaan niissä olosuhteissa järkeä, että on viimeiset kymmenen vuotta viettänyt ympäripäissään jossain Hommaforumilla, teinivuodet Ylilaudan naisvihaajien joukossa tai viimeiset sata päivää Marco de Witin seurassa Suomi Ensin -leirillä Helsingin keskustassa. Suomalainen äärioikeistoskene on nimittäin aika sakia.

Äärioikeiston pösilöistä ideoista ei kannata ehkä puhua sen enempää sinänsä, koska äärioikeiston “suvaitsevaisuus”-kategoria kattaa oikeastaan täsmälleen kaikki ihmiset jotka eivät absoluuttisesti vastusta kaikkea maahanmuuttoa tai eivät kannata patamustaa konservatiivisuutta. Ja mikä tärkeintä: suvaitsevainen on sellainen ihminen joka ei hyväksy eksplisiittistä rasismia.

Teesi, antiteesi, synteesi ja hyvä luoja dialektiikassani on liberaaleja

Mikä tavallaan on sitten erittäinkin mielenkiintoista on se miten tämä äärioikeiston täysin inkoherentti suvaitsevaisto-hokeminen on johtanut siihen että kaiken maailman pösilöt liberaalit ovat alkaneet omaksua itselleen sitä leimaa täysin uudella tavalla, kuten esimerkiksi nämä jotka ovat keksineet sanoa itseään “s*vakkih*oriksi”, samaan aikaan kun on noussut tämä tolkun ihmisten kategoria.

Tavallaanhan tässä on käynnissä sellainen hemmetin omituinen dialektinen prosessi jossa liberaalit, jotka kannattavat omanmuotoistaan liberaalia suvaitsevaisuutta, alkavat omaksua äärioikeistolta tavan ajatella itseään uudella tavalla suvaitsevaisina. Myös Pirkko Saision ja monen muun hönön “kaksi ääripäätä”-argumentit pohjaavat tähän prosessiin, missä tästä inkoherentin ideologian noidankattilasta nousee pääosin täysin fiktiivinen vastakkainasettelu. Ääripääkeskustelusta sopii lukea vaikkapa toveri Epiksen twiitit täältä.

Olennaisintahan on se että käytännössä kaikki jotka tässä puhuvat suvaitsevaisuudesta, ovat rasisteja tavalla tai toisella. Siksi synteesinä tämä tolkun ihminen on niin houkutteleva niille, jotka liberaaleista lähtökohdistaan kannattavat rakenteellista rasismia joskaan eivät eksplisiittistä rasismia. Jos antirasistit vaativat todellista ja radikaalia tasa-arvoa, kaiken maailman Pirkko Saisioille se tarkoittaa pelottavaa loikkaa todellisuuteen jossa ei ole valkoista ylivaltaa, mikä tekee siitä liberaaleille vaarallisemman vaihtoehdon kuin kädenojennus äärioikeistolaisille rasisteille.

Sellainen olo että pitää vielä palata myöhemmin tähän aihepiiriin ja kirjoittaa hieman koherentimmin tästä, mutta eiköhän olla samaa mieltä kaikki siitä että Saisio on hönö.

 

Suvaitsevaisuuden kaksoismerkitys

Yhteiskunnan atomisaatio, ideologia ja kapitalismi

Lueskelin huvikseni Peruste-lehden debattimuotoisen jutun jossa toimittaja Pontus Purokuru ja SAK:n Juha Antila puhuvat palkkatyöstä. Oletin tässä olevan syvää ideologiaa ja en pettynyt.

Keskityn tässä pääasiassa Purokurun kritisointiin koska voi hyvä jumala minä haluan palkkatöihin. Antilaa voi kritisoida joku muu, vaikka tuskinpa minä olen Antilan kanssa kaikesta samaa mieltä anyway.

Historiaan viittaaminen on hieman heikohko argumentti, koska tapa jolla työnteko yhteiskunnassa järjestetään on aina paitsi konkreettisten syiden, myös ideologian ja pääoman sanelema. Yksi hyvä esimerkki tästä on miten Englannissa noin 1500-luvulta alkaen oli vahva jatkuva siirtyminen pois itsenäisestä viljelystä ja kohti suurtiloja, koska lampaanvillalla teki parempaa tiliä kuin viljalla, noin karkeasti yksinkertaistettuna. Skotlannissa suurtilalliset pakottivat pienviljelijät pois tiloiltaan ja tilalle tuli lampaita. Perinteistä elämäntapaa syrjäytettiin aktiivisesti noin 300 vuotta, koska pääoman intresseissä oli tehdä näin. Englannissa jo Tudorien valtakaudella tämän kehityksen ongelmallisuus tunnustettiin mutta sille ei toki tehty mitään, koska pääoma vaati tätä kehitystä.

Totta kai herramme vuonna 2017 emme enää elä agraariyhteiskunnassa ja hyvä näin, mutta samat lainalaisuudet pätevät nytkin: työnteon järjestäminen riippuu ensisijaisesti ideologiasta ja pääoman vaatimuksista. On ehkä huomattava se että vapaampaa työntekoa vaativat ovat yhäkin vähemmistössä Suomessa, koska palkkatyö takaa sen mitä enemmistö elämältään on aina halunnut ja haluaa yhä.

Nimittäin vakautta. Vakituinen palkkatyö antaa ihmiselle mahdollisuuden järjestää elämänsä niin että tietää suurinpiirtein mitä ensi kuussa tapahtuu tai mitä vuoden päästä tapahtuu. Voi perustaa perheen, voi omistaa asunnon, voi hankkia harrastuksia koska tietää mistä rahat näihin tulee. Ihmisiä joita sattuu nämä kiinnostamaan, “vapaampi työnteko” freelancerina tai pakkoyrittäjänä ei erityisemmin hyödytä lainkaan. Purokuru toki jättää tämän täysin huomiotta.

Stalinin vainojen seurauksista on joskus käytetty termiä yhteiskunnan atomisaatio, missä rikottiin jokainen rakenne joka on antanut yksilölle yhteenkuuluvuuden voimaa: perhe, työpaikka, kotikylä, kaikki. Pääoman etuhan on käyttää näennäistä vapautta palkkatyöstä ideologisena porkkanana markkinatalouden hyväksyville jotta saataisiin aikaan samanlainen atomisaatio täälläkin, koska yksilöä tukevat rakenteet ovat voittojen tavoittelun tiellä, erityisesti ammattiliitot. Pitäisi tosiaan ehkä alleviivata sitä että pakkoyrittäjille ei ole ammattiliittoja lainkaan, vaan jokainen vastaa ainoastaan itsestään, ja siitähän pääoma pitää.

Palkkatyön ulkopuolinen työ on pääosin kädestä suuhun elämistä, vailla työehtosopimuksia tai lain turvaa. Työntekijän ja työnantajan välistä suhdetta säädellään lailla, mutta kun muutetaan työntekijä yrittäjäksi, kaikki relevantti suoja poistuu. Markkinataloudessa kuka tahansa on aina korvattavissa, joten jos yksi konsultti ei suostu tekemään lisää työtä palkatta, aina voidaan ottaa tilalle toinen.

Sen pitäisi olla selkeää että markkinatalouden kontekstissa lähestulkoon kaikki missä puhutaan valinnanvapaudesta on silkkaa huijausta. Pakkoyrittäjä Suomessa voi kyllä valita vapaasti olla perustamatta perhettä tai omistamatta asuntoa, mutta pystyy teoriassa valitsemaan kelle tekee töitä ja milloin. Purokuru hukkaa paljon sanoja siihen pakkoluonteeseen mikä palkkatyössä on, mutta pakkoyrittäjänä tai freelancerina, sitä pakkoluonnetta on aika reilusti enemmän, paitsi harvoilla etuoikeutetuilla.

Itsemääräämisen hehkuttaminen tilanteessa missä enenevissä määrin ihmiset joutuvat tekemään juuri sitä työtä mitä on tarjolla, niillä ehdoilla mitä tarjotaan ja aina vain vähemmällä korvauksella, se tuntuu minusta lähinnä naurettavalta, samalla tavalla kuin teknokratia-obsessoituneiden uusliberaalien hehkutus siitä miten digitalisaatio, robotisaatio ja stigidilaatio tekevät meistä vapaita. Eivät ne tee, ne vaan luovat uudenmalliset kahleet mitä työläinen voi pujottaa omaan kaulaansa.

Ja yhteiskunnan muutoksen esittäminen jonain luonnonvakiona on typerää. Yhteiskunta muuttuu siksi että joku sitä haluaa muuttaa koska hyötyy siitä. Pakkoyrittäjyys on olemassa siksi että pääoma hyötyy siitä.

 

Yhteiskunnan atomisaatio, ideologia ja kapitalismi

Ideologinen sota ideologiaa vastaan

Nyt-liite, tuo ruma syylä Hesarin kyljessä, julkaisi tänään artikkelin Piraattipuolueen Petrus Pennasesta. Olen aiemminkin kirjoittanut Piraattipuolueen ongelmista, esim. tässä, mutta Pennasen jutut alleviivaavat sitä.

pennanen1
mitä

Tähän haastattelu loppuu. Ennen sitä Pennanen sanoo miten geenit vaikuttaa ihmisen älykkyyteen vaikka ha-ha-ha kuulostaapas rodunjalostamiselta ja kertoo miten ajattelee politiikkaa tieteellisesti, ei ideologisesti.

Tässä on se ongelman ydin. Pennanen on minua korkeammin koulutettu mutta uskallan sanoa että mitään tieteellistä tapaa tehdä politiikkaa ei ole. Lähtökohtaisesti ajatus siitä että voidaan vaan tehdä hyvää politiikkaa ilman minkäännäköistä ideologiaa on sellaisen ihmisen puhetta joka on katsonut liikaa Aaron Sorkinin käsikirjoittamaa liberaalia roskaa.

pennanen2

Olen kirjottanut aiemmin ideologianvastaisista (muistaakseni) ja tässä näkyy hyvin se miten omasta positiostaan tietämätön ihminen vetää sen johtopäätöksen että kaikki muut ovat väärässä. Politiikassa ei tarvitsisi enää koskaan olla yhtään ketään joka asettaa itsensä kaikkien muiden ajattelun yläpuolelle ja haluaa komentaa kaikki muut samaan muottiin.

Ideologianvastainen uusliberaali ja osittain kenties fukuyamalainen ajattelutapa on sellainen mitä näkee aika paljon laitaoikeistossa. En nyt väitä että Pennanen on edes laitaoikeistoa, koska artikkelissa näkyy aika selkeästi se että Pennasella ei ole edes todellista poliittista sisältöä missään. Siteeratkaamme taas:  Pennanen haluaisi karsia lakeja, lisätä demokratian suoruutta ja antaa muutenkin ihmisille enemmän vapauksia yhteiskunnassa.

Ihminen joka tietää enemmän politiikasta kuin no, joku joka on katsonut puoli kautta West Wingiä osaa sanoa että nämä asiat eivät tarkoita yhtään mitään sinänsä. Niissä ei ole mitään sisältöä. Mutta mitä ne on? Ne on itse asiassa hyvinkin ideologisia lauseita. Ei ole mitään tieteellistä syytä sille että demokratian lisääminen olisi hyvä asia, tai että vapauksien lisääminen olisi hyvä asia.

Ylipäätään Pennasen väitteet siitä että nykyään on optimismia ja kaikki on hyvin ja fysiikan lakien mukaan kaikki on oikeastaan samaa kuin kaikki muukin on aika lailla sellaista kamaa joka todennäköisesti ei kiinnosta pätkääkään työtöntä kuvataiteilijaa, köyhää opiskelijaa tai pätkätyötä tekevää metsuria. Pennanen on ollut tässä yhteiskunnassa voittajan asemassa, ja kun katsoo vaan niitä tähtiä niin ei näe niitä joilla ei mene hyvin. Mutta koska Pennasen anti-ideologinen ideologia on niin kiveen hakattu ja mahdoton hänelle kyseenalaistaa, hän ei edes pysähdy miettimään että onko ihmisillä syytä ajatella toisin kuin miten hän itse ajattelee.

Ja sellaisia jotkut äänestää. Lähinnä kai siksi etteivät itsekään ymmärrä politiikasta mitään koska eihän herranjumala Piraattipuoluetta voi kukaan äänestää.

 

Ideologinen sota ideologiaa vastaan

A Failure Of Ideology: The Untenable Position Of The Finnish Neoliberals

suurenmerensuolaa.png

The municipal elections saw an interesting shift in Finnish politics: essentially, all the old parties and the far-right True (or Rudimentary) Finns lost ground to a significant degree. Municipal elections, of course, don’t directly reflect the national level of politics but they do serve as a distant mirror for them. Dissatisfaction in the right-wing cabinet of the utter failure at a political career which is Juha Sipilä, is clearly visible, as is the blind hate for the True Finns who sold out their voters far worse than any party in recent history has done.

The major winner was the Green Party, raising their support from 8.55% percent in 2012 to 12.5% and the number of Green council members rose from 323 to 534. Considering that  local level politics often do not represent national interests, it’s still a rather stunning victory and one where for the first time the Greens became a major municipal player outside Helsinki.

We can analyze the reasons for this if we want to, but it should suffice to say that for the most part, failure of the government parties and the Social Democrats, who are severely struggling to remain relevant, is a major factor, but another major factor is that Ville Niinistö has taken the party a step towards the left and framing the party as a defender of education and welfare, when the cabinet has been cutting both. A smart move, since the cabinet is very unpopular and will remain so, when austerity keeps strangling the working class and the lower middle class. Of course the party still remains, fundamentally, a capitalist party since it does not have a vision outside the market economy.

What is maybe the most fascinating thing is that the neoliberal faction inside the Green Party is in a state of something that can be called full-blown panic. Panic of an ideological nature, since the neoliberals inside the party have always held to the line that going left is unpopular by nature and will drive away voters. Former Party leader, Osmo Soininvaara, has been blogging about how there should be a left-wing bourgeois liberal party in response for the former party secretary of the Social Democrats not getting a council seat.  I wrote about that particular thing in Finnish earlier on, but suffice to say, Soininvaara has a rather firm belief in that his technocratic neoliberal ideas are the only valid ones, and there’s a problem with the nature of reality if these remain fringe thought.

To quote Slavoj Žižek quoting Frederic Jameson, it is easier to imagine the end of the world than to imagine the end of capitalism. Likewise, the failure of neoliberal politics in raising support for the Green Party has left the neoliberals in a state of ideological crisis. “The voters will not support left-leaning politics” is an article of faith for the neoliberal Greens, and one that has served as a major instrument of justification in taking the party towards the right earlier. However, it’s worth noting that this rather unprecedented level of success was only reached when chairman Niinistö decided to step back from neoliberalism, proving that his predecessor Soininvaara was on a fundamental level wrong.

The ideals of startup cultishness, internationalism (for first world citizens only, of course), an uncritical attitude towards the European Union, workfare, social benefits cuts and so on, that Soininvaara represents do not really resonate among the majority of the electorate. Especially not in a country where a million people live below the poverty line. These people do not have the means to improve their lives in a neoliberal technocratic state but they do have it in a welfare state. Even if people cannot always formulate their position, they do tend to know that social benefits and free education are good things.

Which of course is an ideological crisis that the neoliberal Greens simply cannot deal with, since they do not have the language or the tools to deconstruct what they even are. The neoliberal Green position is fundamentally untenable and unstable when faced with outside pressure. In this case, success of other than neoliberal politics is a severe threat since it discredits their world view. That position is one that is only viable when the status quo of the nineties supported it, and now that there exists an economic crisis that seems more or less permanent, the position cannot be defended any longer.

So, what is left for the neoliberal right and especially the neoliberal Greens? Increased marginalization if the more left-leaning Greens maintain control of the party, and should the neoliberals put back in charge of the party, the party will fail.

A Failure Of Ideology: The Untenable Position Of The Finnish Neoliberals