Valta betoniin valettuna

Yksi suosikkikirjoistani on Loka Laitisen Musta Monopoli, joka on 1980-luvulla kirjoitettu ja käsittelee Suomen politiikkaa siinä ajassa ja paikassa. Se on yhäkin melko relevantti teos jos haluaa ymmärtää sitä miksi asiat ovat niinkuin ovat.

Musta Monopoli 001.jpg

Laitinen ei itse termiä käytä, mutta minä pidän termistä poliittinen luokka. Parempaakaan termiä päättäjille kollektiivisesti ei juuri ole. Sitä kovasti halutaan kuvitella, että ollaan päästy eteenpäin niistä ajoista kun ministerit, ay-pamput ja pankinjohtajat saunoivat yhdessä ja sopivat miten maata hallitaan, mutta käytännön tasolla näin ei ole.

Laitinen nostaa esiin dilemman  siinä miten suomalainen politiikka otti muotonsa toisen maailmansodan jälkeen. Ennen puoluetukea koskevaa lainsäädäntöä, puolueet olivat riippuvaisia sidosryhmistään rahoituksen suhteen, ja siitä tilanteesta haluttiin puoluetuen muodossa päästä eroon. Varsin hyvä pyrkimys monen mielestä, varmastikin. Käytännön tasolla puoluetuki onnistuikin sementoimaan Suomessa valta-asetelmat pysyvästi ja monilla tavoin valta siirtyikin kokonaisuudessaan silloisille puolueille, jotka ovat ne jotka poliittiset ohjelmat ja hallituksien linjat luovat. Kannattaa muistaa että ainoa uusi puolue, joka on millään todellisella tavalla menestynyt suomalaisessa politiikassa viimeisen 50 vuoden aikana on Vihreät. Perussuomalaiset kuitenkin rakennettiin muinaisen SMP:n pohjalle, eikä Perussuomalaisia voi varsinaisesti pitää sinänsä minään uutena puolueena, samaten kuin Vasemmistoliitto lähti liikkeelle SKDL:n ja SKP:n kuvioista.

Puolueet ovat käytännössä ikuisia järjestelmässä, missä valtio jakaa niille rahaa sen perusteella, että niillä on kansanedustajia. Ja kansanedustajia saa vaaleissa läpi rahalla. Tämä luo äärimmäisen epätasa-arvoisen astelman niille, jotka eivät toimi etabloituneissa puolueissa, mutta joilla olisi halu päästä eduskuntaan.

Ja kuka siitä sitten päättää kenellä on todellisuudessa asiaa eduskuntaan? Puolueiden organisaatiot, joissa aktiivien määrät ovat vuosi vuodelta pienempiä (ainoastaan Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat poikkeuksia) ja näin ollen noin parintuhannen ihmisen joukko päättääkin puoluekokouksissa, millaista agendaa vallankahvassa ollessaan puolue tulee ajamaan.

Äänestäjän kannalta tämä tarkoittaa sitä, että todellisuudessa valinta vaaleissa rajoittuu siihen mitä puolueet milloinkin haluavat tarjota. Esimerkiksi vaaleissa 2015 kaikki puolueet Vasemmistoliittoa lukuunottamatta tarjosivat pelkkää leikkauslinjaa, ja sitähän sitten saatiinkin. Ei siksi että sille olisi ollut todellinen tarve (Suomessa ongelma on veropohjan rapautuminen 1990-luvun ja 2000-luvun veroleikkauksien myötä ja kysyntälama) vaan siksi että puolueet puhtaan ideologisista syistä päätyivät näille linjoille.

Sinulta tai minulta ei kysytty mitään.

Puolueiden johto ja kansanedustajiksi/ministereiksi pääsevät ovatkin puhtaimmillaan sitä poliittista luokkaa joka voi hyvin ja ei kärsi nälkää tai vilua koskaan. On aivan sama onko kansanedustaja Vasemmistoliitosta vai Kokoomuksesta, onko hän taustoiltaan kaupan kassa vai asianajaja, silti kansanedustaja tulee maailman tappiin asti olemaan hyvin toimeentuleva. Poliittisen uran päätteeksi on aina luvassa mukava työpaikka joko poliittisen organisaation piiristä tai yksityiseltä sektorilta, jos sattuu esim. ajamaan terveydenhuollon yksityistämistä niinkuin Lasse Männistö teki ja sai siitä palkkion. Astetta vanhemmalla kansanedustajasukupolvella on vieläpä sopeutumiseläkkeet, joita maksetaan maailman tappiin asti, niinkuin Suvi Linden on saanut ilokseen huomata. Ja mitään todellista vastuuta ei ole: riippumatta siitä miten katastrofaalista jälkeä politiikassa tekee, mitään seurauksia siitä ei tule koitumaan.

Meitä hallitsee poliittinen luokka joka on kolluusiossa omistavan luokan kanssa hyvin pitkälti, koska leikkauslinjasta on hyötyneet lähinnä omistava luokka. Siksi minä en äänestä, koska eduskunnassa ei ole yhtään ketään joka haluaisi minkäänlaista perustavanlaatuista muutosta nykytilanteeseen, vaikka sitä tarvittaisiin kipeästi.

Poliittinen luokka palvelee miljardöörejä, jotka maksavat yhteensä kahdeksan miljoonaa euroa veroja omaisuudestaan vuodessa, samalla kun köyhimmät kaksi miljoonaa maksavat veroja yli viisi miljardia. Kyllä, luit oikein.

Poliittinen luokka tulee aina ja ikuisesti pitämään näiden seitsemän ihmisen intressejä tärkeämpänä kuin kenenkään meistä, vaikka nämä seitsemän eivät kontribuoi yhteiskuntaan läheskään yhtä paljon kuin mitä kaksi miljoonaa köyhintä.

Advertisements
Valta betoniin valettuna