Miksi kääntyä pois radikalisaatiosta?

Tämä on osa jotain mitä yritän muun ohessa kasata eli essee/luentosarja radikaalista politiikasta ja vallankumouksellisesta politiikasta yhteiskunnassa, missä sille ei juuri ole tilausta vielä. Koska meidän pitää ymmärtää se miksi me ajattelemme niinkuin me ajattelemme.

Kysymys mitä jokaisen joka on yhteiskunnasta syrjäytetty pitäisi kysyä itseltään: miksi olet syrjäytetty?  Vastaus tulee jokaisella aina olemaan erilainen, ja siihen vaikuttaa toki se että mitä olet itse tehnyt, myös se missä olosuhteissa elät. Jos luet tätä, niin sinuun vaikuttaa se yhteiskunta, mitä tänne on luotu.

Keskeisin vaikuttaja minun sukupolvessani on Suomen noin kymmenen vuotta kestänyt taloudellinen alennustila. Se ei ole kuitenkaan ollut kaikilta pois: jos olet päässyt hyvän elämän syrjään kiinni tavalla tai toisella, sinun yhteiskuntasi on se missä palvelut toimii, töitä on, omistusasuntoja saa ja materiaalinen hyvinvointisi lisääntyy vuosi vuodelta.

Entä jos sinulle onkin käynyt toisin? Olet päätynyt niiden joukkoon, jotka elävät jatkuvassa köyhyydessä ja tiedät ettet siitä pääse pois yhteiskunnan rakenteiden takia: olet pitkäaikaistyötön, sinulla ei ole valmista tutkintoa eikä edellytyksiä hankkiakaan sellaista, koska se on tässä järjestelmässä mahdotonta. Meitä on vähintään 660 tuhatta. Se ei ole vähän. Syytätkö itseäsi tilanteestasi? Varmasti.

Itseni kohdalla voin hyvin tarkkaan sanoa mikä johti mihinkin, huonot ratkaisut jotka tein yli 10 vuotta sitten. Mutta samalla voin nähdä selvästi sen että näin ei pitäisi olla. Pitäisi olla mahdollista nousta köyhyydestä pois, mutta se ei ole. Koska nykyjärjestelmällä ei ole minua varten mitään tarjottavaa, radikalisoiduin.

Rehellisyyden nimissä: minä tuskin olisin poliittinen radikaali, jos en olisi kokenut sitä mitä olen kokenut: yli kymmenen vuotta köyhyyttä, asunnottomuuden uhkaa, rapistuvia elinoloja, jatkuvaa stressiä rahan riittämisestä. Siksi myös ymmärrän miksi niin harva on radikaali. Se vaatii tietyn kokemuksen ja tietyn ideologisen kehyksen, joka antaa mahdollisuuden ymmärtää oman tilanteensa. Yhteiskunnassa valtaapitävä oikeistoliberaali ideologia saa ihmiset syyttämään pelkästään itseään omista tilanteistaan. Mutta kukaan ei ole oman onnensa seppä, ei siinä maailmassa missä vanhempiesi tulotaso on tärkein määrittäjä sille millainen sinun elämästäsi tulee.

Oikeistoliberaali ideologia saa sinut vihaamaan itseäsi. Minun ideologiani, anarkokommunismi Kropotkinin hengessä, saa minut rakastamaan ihmisyyttä, mutta myös tunnistamaan sen miten minulla on tässä yhteiskunnassa vihollisia: omistava luokka ja sitä palveleva poliittinen luokka. Niin moni omistavassa luokassa haluaa esittää humaania ihmisoikeuksien kannattajaa, mutta silti käytännön tasolla kannattaa politiikkaa joka vie marginalisoidulta kansanosalta ihmisoikeudet ja leivän suusta.

Julkinen radikalismi on kuitenkin asia jolla on tässä yhteiskunnassa varjopuolensa. Se on se mikä viimeistään sementoi asemasi köyhälistössä: omistava luokka haluaa rankaista radikalismista. Jos puhut ihmisoikeuksien puolesta tavalla joka ei oikeistoliberaalissa yhteiskunnassa ole sallittua, jos puhut siitä miten sinun luokallasi on vihollisia, jos puhut oikeistoliberaalin hegemonian fasistista varjopuolta vastaan, sinut hylätään. Voit saada kuulla ihan suoraan sen, että koska olet radikaali, sinä et koskaan pääse minnekään töihin.

Sivuhuomautuksena mainittakoon se että kaikki se, miten radikaaleja syrjitään, on jopa omistavan luokan omien lakien mukaan laitonta, mutta se sivuutetaan, koska ideologisesta rikoksesta on rankaistava.

Ainakaan itseni kohdalla se ei ole toiminut, ehkä siksi että Freudin kuvaama kuolemanvietti on liian voimakas tai siksi että ideologiani antaa minulle ymmärryksen siitä että minä en joka tapauksessa tule saamaan omistavalta luokalta almuja. Kun menetettävää ei ole, ei ole mitään syytä jarrutella, ei ole mitään syytä olla kannattamatta aina vain radikaalimpaa linjaa. Se on prosessi mitä tunnistan itsessäni.

Ja radikalismi on, ellei oman itsen kannalta, omistavan luokan kannalta, pysyvä aspekti ihmisessä. Voisin tällä sekunnilla sanoa etten enää kannata ideologiaani ja lakata sanomasta niitä asioita mitä olen sanonut viimeisen muutaman vuoden aikana. Se leima ei kuitenkaan lähtisi pois, ja minulla ei siitä huolimatta olisi asiaa hyvinvoivien ihmisten yhteiskuntaan.

Ei ole mitään syytä kääntyä pois radikalismista, koska jos olet radikaali, omistava luokka pitää sinua vihollisenaan loppuun asti ja haluaa rankaista sinua julkeudestasi.

calvin & hobbes.jpg
Siinä se kamalin rikos yhteiskuntaamme vastaan.

 

 

Miksi kääntyä pois radikalisaatiosta?

Kuolema vapauttaisi köyhyydestä

SV: kuolema

posseroni.jpeg
mood

Kirjoitan tämän muutaman käymäni keskustelun pohjalta ja viimeaikaisten, sinänsä merkityksettömien, tapahtumien takia. Olen toki monesti aiemminkin kirjoittanut aiheesta, mutta se ei tunnu vieläkään menemään perille, joten jatketaan.

Perjantaina kävi taas niin että jäi ostokset kaupan kassalle, koska tilillä ei ollut katetta. Oma moka toki, koska olin katsonut aiemmin päivällä että rahaa olisi, mutta vilkaisun ja kauppareissun välissä oli tililtä lähtenyt tämän viikon ruokarahat lainanlyhennykseen.

Siinä hetkessä olin kiitollinen muutamasta asiasta: että elämässäni on ihmisiä jotka auttavat näissä tilanteissa, taskussa oli askillinen röökiä stressinhallintaan ja että olin aiemmin ostanut kahvia joten kahvia ainakin olisi.

Päällimmäinen ajatus tosin oli se että voisinpa kuolla viimein pois niin tämä loppuisi. Ei siksi että tähän olisi erityisemmin kaatunut mikään, vaan se että tätä on nyt jatkunut yli kymmenen vuotta: nöyryytyksiä, vastoinkäymisiä ja hankaluuksia joiden kaikkien alkulähde on se yksinkertainen totuus ettei vaan ole rahaa.

Kuten Charles Bukowski kirjoitti osuvasti runossaan The Shoelace:

no, it’s the continuing series of small tragedies
that send a man to the
madhouse…
not the death of his love
but a shoelace that snaps
with no time left …
The dread of life
is that swarm of trivialities
that can kill quicker than cancer

Köyhänä eläminen tuo mukanaan loputtoman virran matalan intensiteetin stressitekijöitä, mitä edes kohtuullisilla tuloilla elävän ei tarvitse kohdata. Pitää miettiä että mokaako taas tukia hakiessa jotain, onko unohtanut ilmoittaa jotain, napsahtaako karenssi päälle, saako palkkakuitin ajoissa työkeikasta, miten kauan kestää saada tuet tilille, miten kauan voi asua samassa paikassa, onko asunnottomuuden uhka akuutti, kauanko kengät vielä kestää koska ei ole varaa uusiin, tarvitseeko matkustaa jonnekin, ja niin edelleen. Ja niiden virta on loputon.

Ja jos on rehellinen itselleen, niin tietää että massatyöttömyyden Suomessa mahdollisuus päästä pois köyhyydestä on huonompi kuin koskaan elinaikanani. Ja kun lähestyy vääjäämättä neljääkymppiä, CV on silkkaa roskaa ja tutkintoa ei ole valmiina, niin ne mahdollisuudet heikkenee entisestään.

Ja sitten ratkaisuksi sille että pohtii että kuolisipa pois ehdotetaan terapiaa. Mitä ihmeen hyötyä terapiasta ihmiselle on, jonka ainoa ongelma on köyhyys? Mitä hyötyä terapiasta on, kun poliittiset päätökset ajaa ihmisen yhä ahtaammalle, ja ulospääsyä ei ole?

Mark Fisher on käsitellyt tätä aihettaa mm. tässä tekstissään. Kulttuurissamme ajatukset kuolemasta ja sen kautta ulospääsystä tulkitaan täysin mielenterveyden ongelmana, eikä sosioekonomisen aseman ongelmana, mitä ne voivat myös aivan hyvin olla. Omien elinolosuhteitteni rappeutuminen ja se että esim. en ole asunut missään mitä olisin pitänyt kotina sitten vuoden 2008, ne on kovia, objektiivisia faktoja. Kuten myös se että ulospääsy tästä tilanteesta on niin vaikeaa ja niin paljon omien vaikutusmahdollisuuksieni ulkopuolella, että voin aivan hyvin todeta ettei ulospääsyä ole.

Siksi minua loukkaa monet liberaalit ajatukset kuten tulot eivät saa määrittää ihmisarvoa. Missä tahansa kapitalistisessa järjestelmässä tulot nimenomaan määrittävät ihmisarvosi. Tulot kertoo siitä mitä ja missä syöt, voitko matkustaa, voitko perustaa perheen, miten voit asua, voitko opiskella, voitko käyttää vapaa-aikaa haluamallasi tavalla, ja niin edelleen. Harvemmassa on ne asiat ihmiselämässä mihin tulot eivät vaikuta.

Mitä arvoa sillä ihmisarvollani on jos elämäni on sellaista, etten haluaisi ylipäätään siten elää? Monet tiedostaa jo sen että vakavasti sairailla pitäisi olla oikeus eutanasiaan, mutta sosioekonominen asema halutaan sivuuttaa, kun tulee puheeksi se onko elämä ylipäätään elämisen arvoista. Pääsen tarpeeksi usein seuraamaan sivusta sitä millaista elämää työssäolevat tutut pääsevät elämään ja tiedän että se on monella tapaa niin paljon helpompaa kuin se arki, jossa joka päivä miettii sitä paljonko rahaa on tilillä ja riittääkö se ensi viikkoon. Arki, missä jokainen pienikin luksus on väistämättä poissa jostain muusta. Arki, missä ei kannata edes haaveilla mistään suuremmasta koska mitään suurempaa ei voi saavuttaa.

Kun elämässä ei ole mitään muuta ongelmaa kuin sosioekonomisen statuksen mukanaan tuomat ongelmat, niin jollekin terapeutille puhuminen ei auta mitään. Paitsi toki terapeuttia se auttaa, joka tienaa rahaa sillä että yhteiskunnallisia ongelmia ei ratkaista.  Tympeintähän tässä on se, että kaikkeen muuhun elämässäni olen tyytyväinen, paitsi siihen massiiviseen osaan elämästä, mihin sosioekonominen asema vaikuttaa.

Ja sitten aina joku tulee ja sanoo että ei pidä lannistua tai kyllä joskus vielä tärppää. Miten pitkään sitä pitää odottaa? Olen jo odottanut kymmenen vuotta, eikä mikään ole mennyt parempaan suuntaan tulorintamalla. Lähinnä päinvastoin. Jaksaisitko itse? Ja jos jaksat, miksi ihmeessä enää edes kuvittelet että mitään tapahtuisi? Onko se hetki, kun putoaa kansaneläkkeelle se hetki, milloin saa todeta että ei tämä elämä ollutkaan elämisen arvoista, kun joutuu pienituloisuuden ohella kohtaamaan myös kaikki ikääntymisen vaivat ja lähestyvän luonnollisen kuoleman?

Ulospääsy toki on olemassa. Se on sen toteaminen, että tämä on tässä ja paremmaksi se ei voi muuttua, koska elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, missä köyhä on pelkkä rikkaruoho ja rasite, jolle ei kuulu edes oikeus ostaa ruokaansa, niinkuin Juhana Vartiainen sanoo. Ja jos protestoit julkisesti, niin kansanedustajat kuten Vartiainen ja muut pilkkaavat sinua köyhäksi juopoksi, joka on köyhä siksi että kehtaa polttaa tupakkaa tai juo kaljaa. Ehkä meidän ei kannata tukea valtiota, joka kasvattaa tuollaisia ihmishirviöitä valtion johtoon.

Ei pidä syrjäytyä, jos sen voi suinkin välttää. Pitää ryhtyä poliittiseksi ja vallankumoukselliseksi, koska ymmärtää sen että mitään iloa tämän yhteiskunnan säännöillä pelaamisesta ei koskaan tule. Juhana Vartiaiset ja vastaavat haluavatkin että jäät nöyrästi odottamaan sitä ulospääsyä köyhyydestä, mitä et tule koskaan samaan. Sen sijaan kannattaa työskennellä rakentaakseen jotain uutta ja parempaa kuin tämä yhteiskunta, ja unohtaa sen pelisäännöt kokonaan.

Sen tilalle pitää rakentaa radikaalin tasa-arvon pohjalle rakennettu yhteiskunta, missä poliitikkoja, miljonäärejä ja riistäjiä ei ole, ja kaikilla on sama oikeus hyvään elämään.

 

 

 

Kuolema vapauttaisi köyhyydestä

Miksi sinua vihataan, Juhana Vartiainen?

Kerron tarinan eiliseltä näin alkuun. Olin eilen Turun keskustassa liukastelemassa muiden joukossa ja huomasin tyypin jolla oli rollaattori jumissa siinä eilisessä jääsohjossa. Hän kieltäytyi kyllä avusta ja kertoi että oli keräämässä tölkkejä, jotta saisi kasaan rahaa niin että saisi lääkkeet ostettua. Hänellä oli nimittäin ollut aivoverenvuoto ja sen jälkihoitoon piti jotain hakea. Annoin hänelle femman mikä oli taskussa, vaikkei oikeastaan siihenkään olisi varaa, koska oletteko koskaan kokeilleet olla köyhä joulun aikaan? Ei ole herkkua, mutta toisaalta, itselläni ei ole tilannetta missä pitää kerätä tölkkejä saadakseen rahaa lääkkeisiin.

Mutta tämä on mitä se on: kaikkien kauniiden puheiden takana, poliitikoilla ei ole pienintäkään kiinnostusta siihen mihin leikkauspolitiikka johtaa. Se johtaa juuri tähän: ihmisillä ei ole varaa lääkkeisiin, ruokaan tai asumiseen. Niillekin jotka voisivat töitä tehdä, töitä ei ole, eikä tule, koska jokainen poliittinen teko yritysten hyväksi lisää omistajien voittoja eikä investointeja joista tulisi työpaikkoja.

Itse asiaan: pari viikkoa sitten demarinuoret ehdottivat ruoan alvin nostoa koska totta kai demarit tekevät kaikkea typerää, eiväthän ne muuten demareita olisi. Tätä lähti toki komppaamaan VATT:n entinen ylijohtaja ja entinen demari Juhana Vartiainen.

vartiainen blogi

Puretaan tätä nyt vähän ja erityisesti sitä miksi minä inhoan Juhana Vartiaista. Tässä puhutaan siitä että ruoan hinnan nousua voisi kompensoida indeksikorotuksilla. Niin voisi mutta arvatkaapas mitä: indeksikorotukset on jatkuvasti ne mistä on leikattu. Istuva hallitus on toiminut juuri näin, ja muitakin tukia on jatkuvasti leikattu. Vartiaisella ei ole minkäänlaista uskottavuutta siinä kun hän puhuu indeksikorotuksista, erityisesti kun edustaa puoluetta joka on systemaattisesti niiden leikkaamista kannattanut.

Ja miten tämä “joviaali” kommentti sitten että kaikkein köyhimpiin ei vaikuta, koska hehän kuitenkaan eivät ruokaa osta vaan saavat ruokansa leipäjonoista. Niin, niistä leipäjonoista jotka ovat jo nyt satojen metrien mittaiset. Ihan siksi että ihmisillä ei nytkään ole rahaa ruokaan. Eikä kukaan voi ylläpitää mitään terveellistä tai inhimillistä ruokavaliota sillä kamalla mitä leipäjonoista saa.

Sen pitäisi olla todellakin selvää että kenen asiaa Vartiainen ajaa: sen hyvätuloisemman kymmenen prosentin. Kaikki muut ihmiset ovat Vartiaiselle lähinnä karjaa, mistä on välillä kansantaloudelle hyötyä mutta muuten he eivät kelpaa mihinkään.

Minusta yhteiskunnan ei pitäisi pyöriä jonkinlaisen takaperoisen talousajattelun voimin, missä talous on tärkeämpi kuin ihmiset joihin se vaikuttaa. Talouden pitäisi olla olemassa kansaa varten, eikä toisinpäin. Mutta se on tällaisen reaalikapitalismin luonne: talous muodostuu sellaiseksi, että ainoat jotka siitä hyötyvät, ovat hyvätuloiset. Eivät työtä tekevät eivätkä köyhät työelämän ulkopuolella.

Myös se johtopäätös minkä tällaisista poliittisista mielipiteistä pitää vetää on ilmiselvä: meidän pitää vaatia enemmän, meidän pitää vaatia täydellistä taloudellista tasa-arvoa eikä tyytyä puolustamaan mitään indeksikorotuksia, koska niitäkään nykyjärjestelmä ja päättäjämme eivät aio meille antaa, minkä pitäisi olla lapsellekin selvää. En minä ole anarkokommunisti täysin syyttä, minä olen anarkokommunisti siksi että näen että valtaisa osa tästä kansasta on täysin päättäjien hylkäämä ja halveksuma, mukaanlukien minä itse.

Vartiaisen pyrkimys on jatkuvasti leikata, leikata ja leikata lisää valtiontaloudesta, niin että omistava luokka hyötyy siitä ja köyhät voivat sitten käydä hakemassa leipänsä Hurstilta. Ikävä kyllä Hurstilta ei saa rahaa lääkkeisiin, jos sattuu olemaan sairas. Eikä asuntoa, jos ei satu olemaan rahaa maksaa vuokraa, kun valtion asuntopolitiikka keskittyy asuntojen hintojen nostamiseen, jotta sijottajat voivat tehdä enemmän rahaa.

Törkeintä tässä on kuitenkin se, miten työtön ja köyhä saa kuulla olevansa yhteiskunnan loinen eläessään pienillä ja alati pienentyvillä etuuksilla. Millä sitten Vartiainen huutelee näitä kommenttejaan siitä miten köyhien pitäisi ymmärtää kuolla pois sotkemasta kansantaloutta ja miten työttömät on rikkaruohoja? Kyllähän te sen arvaatte: hyväpalkkaisissa julkisissa viroissa ja nyt kansanedustajana. Kumpi sitä on isompi loinen, se joka haluaa töihin ja saa nyt toimeentulotukea, vai se joka nostaa kansanedustajan palkkiota täysin ilman minkäänlaisia ansioita?

Ja siksi minä inhoan sinua, Juhana Vartiainen.

 

 

 

 

 

 

 

Miksi sinua vihataan, Juhana Vartiainen?