“Kansallismielinen” poliittinen toiminta – ja mihin se kaatuu

marso
Mun piti itse asiassa laittaa joku ihan toinen kuva tähän mutta laitoin nyt tän kun se tähän tuli.

Miksi Suomessa ei ole todellisuudessa toimivaa militantimpaa äärioikeistolaista liikettä PVL:n ulkopuolella? No, lähinnä siksi että kukaan niissä kuvioissa jotka lähti vuoden 2015 Rajat kiinni -mielenosoituksista ei osaa yhtään mitään.

Tästä tuli lyhyt blogaus.

Mutta siihen on vähän pidempikin vastaus. Keskeisin syy siihen lienee tosiaan se miten siinä liikkeessä ei ole ketään joka ymmärtäisi poliittisen toiminnan luonteesta tai metodeista mitään. Sen sijaan liike on keskittynyt luomaan jonkinlaista faksimiliaa poliittisesta toiminnasta, jonka olisi tarkoitus tehdä… jotain.

Otetaan esimerkiksi Suomi Ensin -liike jota luotsasi Marco de Wit viime vuonna. Tai ainakin käytännössä, itse järjestö oli hajonnut suurinpiirtein kolmeen osaan ja riiteli keskenään. Helmikuussa 2017 keksittiin että pidetään mielenosoitusleiriä Helsingin keskustassa niin kauan kunnes turvapaikanhakijoiden mielenosoitusleiri puretaan tai kielletään tai jotain. Ennen tätä Suomi Ensin -liike oli pääosin osoittanut mieltä vastaanottokeskusten edessä ja Itäkeskuksessa.

Mielenosoitusleiri joutui siirtymään pariinkin otteeseen ja sitä toimintaa karakterisoi lähinnä ohikulkijoiden pahoinpitely, taukoamaton juopottelu sekä kaiken tämän filmaaminen livenä youtubeen. Jossain välissä päätettiin että pääpaino tässä on se että tämä on osa MV-lehden päätoimittajan Ilja Janitskinin presidentinvaalikampanjaa ja ryhdyttiin keräämään kannattajakortteja tätä toimintaa varteen.

iljardisuunnitelma.PNG
(vaalijulisteen kuva oli muuten nyysitty Yleltä)

Jossain kohtaa sitten kun tämä Suomi-Maidan oli jo hiipumassa, Ilja Janitskin itse Andorrasta käsin osallistui livestreamiin jossa keskusteltiin siitä miten pari liikkeen aktiivia olivat olleet keräämässä kannattajakortteja Keravalla, ja Janitskin (päissään) julisti että juu eiköhän tämä ollut tässä että ei kyllä presidentinvaaleihin olla kumminkaan menossa. Samassa kontekstissa Janitskin myös valisti alamaisiaan siitä että mitä “kasipallo” tarkoittaa kokaiininkäyttöslangissa.

Noin itse jos ajattelee, niin se voisi olla melko turhauttavaa ja suututtavaa työskennellä jonkun sellaisen ihmisen vaalikampanjan eteen, joka päättääkin sitten kopsuissaan että eöäh emmä jaksakaan. Liikkeen keskeisimmät hahmot (jotka toki ovat nykyään riidoissa keskenään), Panu Huuhtanen ja Marco de Wit jatkavat yhä toki Ilja Janitskinin kannattamista, ja esiintyvät Pasilan oikeustalolla tukimielenosoituksissa, mistä Janitskin on itse täysin irtisanoutunut.

Koostan ehkä joskus jonkinlaisen yleiskuvan MV-vyyhdistä jos jaksan, mutta se alkaisi olla liian lähellä todellista saastaista journalismia.

Mutta, totuus velvoittaa: noin kymmenisen täysikäistä ja oletettavasti oikeustoimikelpoista ihmistä on käyttänyt suurinpiirtein kaiken aikansa sitten vuoden 2017 siihen, että ovat käkkineet Helsingin keskustassa erinäisissä mielenosoituksissa, joiden tavoitteet ovat enemmän tai vähemmän epäselvät, ja silloin kun ne eivät ole epäselvät, ne ovat täysin olemattomat.

iljardi
Äärimmäisen uskottava mielenosoitus

Suomi Ensin -liike ja sen loputtomat iteraatiot ovat lähinnä jonkinlainen imitaatio siitä mitä poliittinen toiminta on. Liike kopioi toimintamallinsa kaikilta muilta toimijoilta, telttaleirejä ja mielenosoituksia myöten. siinä toivossa että imitaatio kantaisi hedelmää. Tämä toimintamalli on niin vahva, että Suomi Ensin on järjestänyt vastamielenosoituksia mielenosoituksille, jotka ovat vastustaneet ISIS-terrorismia, ihan pelkästään siksi että pääsisi osallistumaan.

Suomi Ensin on pääosin poliittinen lastikultti, joka toistaa samaa kuviota loputtomiin, siinä toivossa että poliittisen toiminnan esittäminen saisi aikaan jotain. Sen sijaan se tuottaa lähinnä viihdettä Punk in Finlandille ja työtä oikeuslaitokselle.

Siksi sillä ei ole mitään todellista agendaa tai edes sidosta todellisuuteen.

Advertisements
“Kansallismielinen” poliittinen toiminta – ja mihin se kaatuu

Tämä on Suomi vuonna 2018

Emma Kari inspiroi minua kirjoittamaan tästä, koska otsikossa oleva ilmaisu on tyhjin ilmaisu kaikista. Saatteeksi, itse olen sitä mieltä että Teuvo Hakkaraiselle olisi voitu antaa vaikka elinkautinen.

emmakari

En jaksa rakentaa omaa argumenttiani uudestaan, koska olen sen esittänyt koskien Huhtasaarta aiemmin blogissani. Kaikki tiivistyy siihen että jos ei ole mitään varsinaista auktoriteettitahoa joka haluaisi rankaista ihmisiä, heitä ei rankaista. Sellaista ei ole.

Tämä ei ole minun Suomeni ja Suomi vuonna 2018 -tyyliset heitot ovat liberaalia ideologiaa puhtaimmillaan, arvotuksia vailla merkityksellisyyttä. Siinä piilee ajatus siitä että Suomi on joskus ollut hyvä maa, jossa ei ole lainkaan ollut ongelmia tasa-arvossa tai rakenteissa. Tai että Suomen pitäisi sellainen olla.

Ei ymmärretä sitä että kehitys voi mennä takapakkiakin, koska uusliberaalin ideologian ytimessä on fukuyamalainen ajattelu, että kun kommunismi oli päihitetty, tulevaisuudessa on pelkkää uusliberaaleja demokraattisia tasavaltoja ja historia on ohi. Sen sijaan on käynyt niin, että talouskuripolitiikka söi uusliberaalien sosiaaliliberaalien arvojen kannatuksen, koska uusliberaaleilla ei ollutkaan erityisesti mitään tarjottavaa monissa maissa. Ja niin se kävi Suomessakin, ja sen myötä nousi ääri- ja laitaoikeisto, mitä Teuvo Hakkarainenkin edustaa.

Silti me saamme yhä kuulla uusliberaaleilta puolueilta, että yhteiskunnan olisi pitänyt edistyä ja muuttua oikeudenmukaisemmaiseksi, vaikka uusliberaalit eivät mitään tehneet sen eteen.

Miksi minua tämä ärsyttää niin kovasti, on se miten liberaalit aika lailla systemaattisesti kieltäytyvät tekemästä mitään sen eteen, että Perussuomalaisiin kohdistuisi minkäänlaisia seuraamuksia näistä tapauksista. Se on osaamattomuutta ja pelkuruutta.

Sama tämä ei ole minun Suomeni –fraasi näkyy joka kerta kun puhutaan nykyhallituksen äärioikeistolaisesta ja rasistisesta maahanmuuttopolitiikasta, mutta Vihreät ihan mielellään menevät hallitukseen Kokoomuksen kanssa ensi vaalien jälkeen, ilman minkäänlaista ongelmaa. Siitä huolimatta että Kokoomus on ollut avainasemassa mitä tulee maahanmuuttopolitiikan toteuttamiseen.

Lakkaisivat hokemasta sitä pöyristelyään ja toteuttaisivat niitä periaatteitaan käytännössä.

Tämä on Suomi vuonna 2018

Keskiluokan diktatuuri

Helsingin Sanomat, suuressa viisaudessaan, päättää taas pääkirjoitussivuilla puolustella kurjistamispolitiikkaa.

hesari 1.jpg

Ja mitään muutahan suomalaiselta lehdistöltä ei voi odottaa. Kerta toisensa jälkeen taloustoimitusten teknokraatit haluavat kertoa meille että mitä muita mahdollisuuksia ei ole.

Niskakankaan pääpointti on se että työttömien kyykyttäminen jotenkin todistaa sen että hyvinvointivaltio toimii. Koska muuten keskiluokka voi suuttua ja purkaa hyvinvointivaltion. Eli voidaan unohtaa ajatus mistään tasa-arvosta, koska yhteiskunta kuuluu Niskakankaiden mielestä keskiluokalle.

hesari 2.jpg

Niskakankaan ideassa on vain yksi iso vika. Työttömät on jo köyhiä. Ja aika monia työttömiä kiinnostaa hyvin vähän solkotukset hyvinvointivaltiosta, koska hyvinvointivaltiota ei enää ole. Ei ole töitä, sosiaaliturva on alimitoitettu, koulutusmahdollisuuksia ei ole ja jos työttömyys jatkuu yli vuoden, siitä ei pääse todennäköisemmin ulos kuin oman käden kautta.

Minä olen kirjoittanut aika monen monta tekstiä siitä epätoivosta minkä kokee, kun tietää, ei usko, vaan tietää sen että ainoa tie ulos on pamauttaa kuula kalloonsa. Siinä kohtia ihmistä ei erityisemmin kiinnosta hyvin toimeentulevien tunteet siitä että saavatko he verorahoilleen vastinetta.

Minua ei kiinnosta yhtään rakentaa mitään hyvinvointivaltiota. Minä haluan ainoastaan polttaa maan tasalle kaiken sen eriarvoistavan, mitä tässä yhteiskunnassamme on. Minulle yhteiskunta on lakannut jo ajat sitten tarjoamasta yhtään mitään. Minun taloudellisia intressejäni ei puolusta Helsingin Sanomien kolumnistit, ei ministerit eikä etujärjestöt.

Ja jossain kohtaa jotkut muutenkin tajuavat sen ja sitten keskiluokka voikin saada jotain uutta ihmeteltävää.

Keskiluokan diktatuuri

Missä vaiheessa pitää menettää luottamus?

Seikkailuja yksityistetyn byrokratian parissa tänään, mutta niistä ehkä toiste. Sen sijaan haluan kysyä hyvin yksinkertaisen kysymyksen: missä vaiheessa pitää menettää luottamus?

Me kuulemme näitä juttuja uudestaan ja uudestaan, siitä miten viranomaiset toimii todennäköisesti lainvastaisesti tehdessään palautuspäätöksiä, ja miten poliisi säännönmukaisesti rikkoo palautuskieltoja siitä huolimatta että myös yksittäinen virkamies on velvollinen noudattamaan niitä.

Tai se että Kela on tulkinnut lakia lainvastaisesti ja vetoaa siihen että tämä on käytäntö.

Monien vastaus on aina että nämä asiat pitää korjata. Mutta niitä ei korjata koskaan, koska poliitikkojen intresseissä ei ole tehdä niin. Vuodesta toiseen jatkuu sama meininki missä ihmisten perusoikeuksia rikotaan ja joltakulta saattaa mennä henki, toiselta asunto alta.

Joten missä vaiheessa saa sanoa nyt riitti, en luota enää koskaan? Vaikuttaa kovin ilmiselvältä se että vasemmistopoliitikkojen hokemia parannuksia ja korjauksia ei tulla koskaan tekemään, joten olisiko parempi tehdä lopultakin jotain muuta.

Se oli se kysymys.

 

 

 

 

 

 

 

Missä vaiheessa pitää menettää luottamus?

Miten Timo Soini rikkoi abortinvastustamisen Suomessa

Keskustelin joskus ajat sitten ystävän kanssa aborttikeskustelusta ja siitä miten sitä ei ole Suomessa juuri hetkeen käyty. Hänellä oli aika mielenkiintoinen ajatus siitä, että aihetta ei edes kannattaisi nykytilanteessa erityisemmin nostaa esiin, potentiaalisten vastareaktioiden takia.

Osittainhan tämä on aina totta, koska sen tietää että suuressa viisaudessaan toimittajat, havaittuaan että abortista käydään keskustelua, päättävät tuoda studioihin ja paneelikeskusteluihin mukaan aborttivastustajat tasapuolisuuden nimissä. Niinkuin niille nyt pitäisi antaa mitään tilaa missään, mutta saman toimittajat teki silloin kun puhuttiin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista: studioihin pääsi myös ne jotka vihaavat näitä vähemmistöjä. Koska tasapuolisuus.

Mutta miten käy kun keskustelu lähteekin Timo Soinista, mies joka on niin kiero ja vastenmielinen, että hänellä ei olekaan enää kannattajia tai tukijoita? Sitten käykin ihan eri tavalla. On huomattavasti vaikeampaa hakea keinotekoista tasapuolisuutta, kun yksi osapuoli on kaikin puolin iljettävä.

Hyperbola sikseen, mutta Soini on perusesimerkki sellaisesta poliitikosta, joka on myynyt kaikki periaatteensa niin pahasti ja niin syvällisellä tasolla, että hänellä ei ole enää minkäänlaista uskottavuutta. Siksi viime viikoilla herännyt keskustelu onkin lähtenyt aika lailla siitä että vapaata aborttia on ollut helppo puolustaa, koska toisella puolella on Soini, jolla ei ole enää minkäänlaista medianhallintaa tai uskottavuutta puolellaan.

Suomen oloissa päättäväisella näivetystyöllä oikeistopuolueiden tuella aborttia olisi voinut vastustaa ainakin tietyssä määrin uskottavasti samoilla keinoilla kuin mitä muuallakin on tehty, mutta Soini vähän niinkuin teki sen mahdottomaksi.

Mahtaisi ottaa päähän jos näin kävisi.

 

 

 

 

Miten Timo Soini rikkoi abortinvastustamisen Suomessa

Herra Heinämäki ja omituiset kulttuuriset mielenmaisemat

En ole ihan niin asiantunteva tässä alalla kuin Petra Laiti, joten lukekaa vaikka pohjiksi Laitin blogaus kulttuurisesta omimisesta.  Ja jatkoksi vaikka, jos ette tapausta tunne, samaisen henkilön blogausta tästä ns. Heinämäki-jutusta. Jos jaksatte, muuten voi lukea tiivistelmäni tuosta alta.

herraheinämäki

Eli tästä on kyse: Herra Heinämäen Lato-orkesteri -nimisessä lastenohjelmassa esiintyy hahmo joka on kuvattu ylläolevasti, eli siis stereotyyppisenä alkuperäiskansan edustajana. Ohjelmaa ei ole moneen vuoteen esitetty TV:n puolella mutta se oli katsottavissa YLE Areenassa ja sisäisten keskustelujen jälkeen YLE päätti siirtää sen Elävään arkistoon. Ohjelmaa ei siis hävitetty eikä muuta, ohjelman tekijät osallistuivat keskusteluun myöhemmässä vaiheessa ja tekivät omia arvioitaan joiden mukaan tällainen kuvasto olisi vähän niinkuin out jatkossa. Ei pitäisi olla sen kummallisempaa sinänsä. Alkuperäiskansan edustaja nosti framille toista alkuperäiskansaa koskevan kysymyksen, missä ei pitäisi olla sinänsä mitään kummallista kenellekään.

Jos siis maailma olisi jokseenkin järkevä niin tämä olisi jäänyt tähän. Sen sijaan seurasi viikkotolkulla vääntöä sensuurista (mitä ei tapahtunut anyway), lasten intiaanileikeistä ja mitä nykyään muka sitten saa tehdä-tyyppisiä ulostuloja kaiken maailman kotitarverasisteilta. Niinkuin Laitin blogauksesta voi huomata, äärioikeistolaiset nettifoorumit kuten Ylilauta ja muut äärioikeistolaiset nettikeskustelijat hyppäsivät puolustamaan (vaikka tuskin ohjelman tekijät puolustajia kaipasivat, erityisesti äärioikeistolaisia puolustajia ei taida koskaan kaivata kukaan) lastenohjelmaa, jota todennäköisesti kauhean moni ei ole edes katsonut henkilökohtaisesti. Itse en ainakaan ole katsonut. Taisi jopa olla eka kerta kun kuulin koko ohjelmasta.

Mutta itse asiaan, koska jo pelkästään tätä kirjoittaessani aloin tympääntyä. Kulttuurisen omimisen luonteesta en halua sanoa mitään koska Laiti on jo tarvittavat sanonut joka tapauksessa. Päädyin itse enemmän miettimään sitä näkökulmaa että mistä populaarikulttuurin erityispiirteistä tässä on kyse.

Näen jonkinlaisen interaktion lastenviihteen ja eräänlaisen suurten ikäluokkien nostalgian välillä. Cowboyt ja intiaanit -tyyppinen alkuperäiskansan stereotyyppinen esittäminen oli ehkä vahvimmillaan jonnekin 1960-luvun loppupuolelle asti esim. Hollywood -elokuvissa. Melko harvoin näissä elokuvissa edes esiintyi alkuperäiskansojen edustajia oman kansansa edustajina, vaan kuka tahansa kelpasi. Yksiulotteista ja toiseuttavaa esittämistä elokuvissa missä kaivattiin jokin Toinen viholliseksi joka oli helppo kuvata eräänlaisena luonnonvoimana, ei ihmisinä.

Mutta: se on tosiaan monilta osin menneisyyttä. Western genrenä on käytännössä kuollut pystyyn eikä se ole moneen vuoteen ollut mikään erityisen keskeinen osa populaarikulttuuria. Modernit westernit kuten Armoton, Hateful Eight ja True Grit eivät enää pääosin käytä sitä kliseistä kuvastoa. Joku voisi sanoa että entäpäs Lone Ranger -elokuva, missä Johnny Depp näyttelee kliseisesti intiaanihahmoa? Sitä kritisoitiin jo ennen julkaisua, se oli käsittämättömän huono elokuva ja juuri kukaan ei sitä edes nähnyt.

Lastenviihde taas keskimäärin on ollut vähemmän kriittisesti arvosteltua ja monesti silkkaa soopaa. Esimerkiksi omituisella tavalla historiaa valkopesevä Pocahontas on paitsi alkuperäiskansoja loukkaava, myös ihan käsittämättömän turhanpäiväinen ja keskinkertainen elokuva. Heinämäki -sarjan laadusta en sano mitään koska en ole koskaan sitä nähnyt. Mutta siinä näkyy myös tekijöiden ikä ja etäisyys Amerikan alkuperäiskansoihin: Suomessa on huomattavasti todennäköisempää törmätä näihin viihteen kautta kuin tosielämässä ja sieltähän monet käsityksensä ammentaakin.

Tavallaan tässä on sitten absurdi piire, missä keski-ikäiset miehet tekee lastenohjelmaa, joiden kuvakieli on heidän lapsuudensa ajan populaarikulttuuria ja auttamattoman vanhentunutta kuvausta, mitä nykyään harvassa uudemmassa tuotannossa ylipäätään näkee. Jo oman lapsuuteni ajalta 1980-luvulta muistan että jotain halpoja sulkapäähineitä ja jousipyssyjä oli vielä lelukaupoissa myynnissä, mutta ei ne olleet enää edes silloin missään suuressa arvostuksessa pidettyjä asioita. Silloin leikittiin Miami Vicea ja Ritari Ässää.

Ehkä helpointa monen kannalta olisikin vain herätä siihen että se 1950-luvun maailma ja sen ajan populaarikulttuurin kuvasto on vähän niinkuin mennyttä, koska se on jäänyt sen jalkoihin, että miten nykyään voidaan arvioida historiaa. Lapset kyllä keksii itse uusia asioita mitä leikkiä, ei lasten tarvitse toistaa isovanhempiensa ikäisten ihmisten lapsuusmuistoja. Ei ainakaan silloin, kun nämä pohjimmiltaan tukee valkoista ylivaltaa, tietoisesti tai ei.

 

 

 

Herra Heinämäki ja omituiset kulttuuriset mielenmaisemat

Laura Huhtasaaren gradurosvous ja media

huhtasaari
Täydellisessä maailmassa tämä olisi ainoa Huhtasaaresta käytetty kuva

Tämä on sarjassaan toinen kirjoitus Laura Huhtasaaresta, joka ei sinänsä puhu niinkään Huhtasaaren teoista ja sanomisista, vaan keskustelusta aiheen ympärillä. Ei ole syytä puhua varsinaisesti mitään suoraan poliitikon sanomisista, jos tällä ei ole minkäänlaista uskottavuutta kuitenkaan. Huhtasaari lienee lähinnä epärehellinen ja ylimielinen politiikko joka sattui osumaan oikeaan paikkaan. Hieman niinkuin Juhana Vartiainen, joka viettää päivänsä valehdellen milloin mistäkin. Tai Kempeleen vatipää. Onhan näitä.

Mutta: mikä on ongelmana siinä miten media ylipäätään käsittelee tätä aihetta? Se, ettei kymmenen viimeisen vuoden aikana ole opittu juuri mitään. Ei se toki ole median ongelma, se on myös poliittisen luokan ongelma ja tavallisten kansalaisten ongelma. En haluaisi sanoa että säännöt on muuttuneet, mutta enemmänkin niin että säännöt eivät koskaan olleet todellisia.

Hienoilla sanoilla voisi sanoa että on ollut olemassa eräänlainen sopimus siitä miten poliitikko saa käyttäytyä julkisesti. Lakia ei ainakaan avoimesti saa halveksua, saa kierrellä ja kaarrella miten vain, saa jopa valehdella, mutta suoraan näkyvä ilmiselvä valehtelu ei ole ollut kovinkaan yleistä. Mutta miten tässä tapauksessa sitten on?

huhtis huhtis.jpg

Näin Huhtasaari kommentoi pitkän ja tylsän plagiointisaagansa uusinta käännettä. No, todellisuus on se että Jyväskylän yliopisto ei aiemmin ollut tietoinen tästä spesifisestä gradusta, mistä Huhtasaari oli omansa louhinut. Siksi uusi vilkaisu tilanteeseen ja niin poispäin.

Mitä seurauksia Huhtasaarelle mistään tästä tulee? Ei mitään. Joka ainoa sana joka aiheesta kirjoitetaan valuu santaan, vaikka tutkinto peruttaisiin, silläkään ei ole sen suurempaa väliä, koska Marinol le Pen tulee tekemään uraa politiikassa eikä peruskoulussa, ainakin niin kauan kuin se on mahdollista. Faneja ei kiinnosta. Jussi Halla-ahoa ei erityisemmin kiinnosta, ja mitä muita moraalin ja suoraselkäisyyden perikuvia Perussuomalaisten johdossa on? Tuomittu seksuaalirikollinen Putkonen? Teuvo Hakkarainen, jolla on itsellään syytteitä niskassa mutta seurauksia niistä ei tule? Juho Eerola?

Media voisi ihan hyvin säästää sanansa ja olla kirjoittamatta yhtään mitään koko jutusta, koska mitään merkitystä sillä ei ole. Tiivistetäänpäs yhteen virkkeeseen.

Mitään seurauksia mistään teosta ei koskaan tule, elleivät ihmiset määräävässä asemassa siinä viitekehyksessä usko että niitä pitäisi tulla. 

Juhana Vartiaiselta paloi ek-vaaliehdokkuus demarina kun meni ja sanoi työttömiä rikkaruohoiksi. Kaikesta huolimatta, demareillakin on joku raja ja näin siinä kävi. Silloin tuli seurauksia, koska Antti Rinne tuntui uskovat että on olemassa rajoja sille miten puolueen näkyvä jäsen saa käyttäytyä.

Laitaoikeistossa ei ole mitään tällaista käsitystä. Perussuomalaiset veljeilee avoimesti natsististen järjestöjen kuten PVL:n ja Soldiers of Odinin kanssa, ja kerta toisensa jälkeen näistä yritetään nostaa jonkinlaista konventionaalisen politiikan kehyksissä tapahtuvaa kohua. Ja kerta toisensa jälkeen tulos on nolla koska ulkopuolelta tuleva arvostelu ei silti kiinnosta Perussuomalaisia yhtään. Ja samaan aikaan tämä johtaa siihen, että Perussuomalaisia säännönmukaisesti käsitellään yhtenä tavanomaisena puolueena muiden joukossa.

Jos haluttaisiin saada aikaan jotain, Perussuomalaiset pitäisi eristää poliittisesti täysin. Ei yhteistyötä millään tasolla, ei mitään yhteyksiä muiden puolueiden ja Perussuomalaisten välillä. Pitäisi vallita käsitys ja yhteisymmärrys siitä, että holtittomasti käyttäytyvän ja mitä tahansa sääntöjä noudattamattoman osapuolen kanssa ei kukaan tee yhtikäs mitään.

Eikä Laura Huhtasaaren jutuista pitäisi enää kirjoittaa mitään.

 

 

 

 

Laura Huhtasaaren gradurosvous ja media