Yksityistetyn työhaun puitteissa 2018

Tuossa keväällä 2018 sain kirjeen että minut on valittu pilottiprojektiin, johon osallistuminen täyttää aktiivimallin vaatimukset, joten joskus siinä huhtikuun paikkeilla suuntasin infotilaisuuteen, joka tuolloin pidettiin vanhan lääninhallituksen talolla. Tarjolla taisi olla ilmaista kahvia ja kyniä.

Järjestäjänä oli Työnvälityspiste-niminen organisaatio, ja niinkuin ehkä huomaatte: sumutus alkaa jo kotisivuilta. TE-toimiston logo on paremmin framilla sivustolla, kuin sivuhuomatus siitä että palvelun tuottaa Työelämän Infopiste Oy. Mikä tieto muuten löytyy vasta yritysasiakassivulta.

Sen neljän-viiden kuukauden aikana kun olin yrityksen asiakkaana asioin yrityksen kanssa tasan kaksi kertaa infotilaisuuden jälkeen. Kerran piti käydä osallistumassa CV:n tekoon, mutta minulla nyt sattui olemaan ihan hyvä CV jo valmiina, joten joku yrityksen työntekijöistä kyyläili sen läpi ja totesi että ihan hyvä on. Sen jälkeen puhuttiin 15 minuuttia työnhausta, mahdollisuudesta saada yrityksen kautta työtarjouksia, joita ei koskaan tullut yhtään ja sitten lähdin kotiin. Toisen kerran asioin yrityksen kanssa kun ilmoitin että olen palannut yliopistolle opiskelemaan joten nyt loppuu tämä.

Mikä tässä sitten on ongelmana? Se että koko konsepti on taas sitä samaa: julkista rahaa lapataan yksityiselle konsulttiyritykselle, joka tuottaa palveluja aivan yhtä huonosti kuin TE-toimistokin, mutta kalliimmalla.

Erinomaisen luottamusta herättävä oli mm. konsulttiukon lausuma “ilmoittakaa sitten Kelalle että osallistutte toimintaan jonka täyttää aktiiivimallin vaatimukset, mutta me emme kirjoita minkäänlaisia todistuksia aiheesta.”

Yksi asia mitä jäi mieleen oli se että ideologia oli hyvin vahvasti läsnä. Infotilaisuus ja CV:n teko oli täynnä paternalistista muistuttelua siitä että työpaikan saanti on vaan siitä kiinni että on tarpeeksi hyvä hakija. Mitään tekemistä työllisyystilastojen kanssa tällä ei toki ole: töitä on vain liian vähän ja hakijoita liian paljon. Jokaiselle kerrotaan että työttömyys on oma vika.

Kokemus oli pohjimmiltaan hyvä tiivistetelmä siitä miten yksityinen sektori toimii Suomessa: tämä osakeyhtiö tuottaa palvelua joka on täysin tarpeeton eikä hyödytä juuri ketään. Ainoa syy sen olemassaololle on lapata julkista rahaa yrityksen taskuihin. Konsulttihorinan takana piilee vahvasti se sama kuin mikä TE-toimiston työnvälityksessäkin: jos ei satu löytymään haluttua muodollista pätevyyttä, sieltä ei töitä löydy eikä niitä edes tarjota.

Kyllä se vähän korpeaa istua juomassa laihaa kahvia kun samalla konsulttiukkeli todennäköisemmin kiskoo kymppitonnin kuukaudessa tuottamalla palvelua mitä kukaan ei tarvitse, mutta sillä on oikeat hyvät veljet jolla se tällaisen sopimuksen sai.

 

 

 

Yksityistetyn työhaun puitteissa 2018

Hesarin suuri köyhyysartikkeli: lyhyt kommentti

Sisältövaroitus: itsetuhoisuus.

Hesari kirjoitti tänään köyhyydestä. Koska itseäni oli haastateltu jo ajat sitten aiheesta omalla nimellä ja naamalla ja se oli aikamoinen kokemus jo silloin, niin ajattelin kirjoittaa muutaman sanan.

köyhyys
4000 vastasi, yhtään kukaan heistä ei hyötynyt tästä artikkelista

Alunperin en aikonut, koska omasta köyhyydestä kirjoittaminen ei tuo hyvää mieltä. Siinä ei ole mitään katarsista saavutettavaksi, kun ajattelee asioita mitä ei oikeastaan haluaisi ajatella.

Ensinnäkin, koko artikkeli on aivan hyödytön, sanoin sen jo aiemmin ja sanon tässä uudestaan. Köyhyydestä on kirjoitettu vaikka miten paljon minun elinaikanani, mutta yhtään ainoaa konkreettista tekoa, joka olisi köyhiä auttanut, ei ole tehty. Poliittista luokkaa ei kertakaikkiaan kiinnosta pätkääkään köyhien asema, ei nyt eikä koskaan. Sieltä suunnasta on ihan turha odottaa apua.

Toiseksi: silloin kun oma juttuni ilmestyi, sitä luettiin aika paljon ja näin kun silloisen pääministeri Kataisen erityisavustaja Juho Romakkaniemi kauhisteli sitä että voi miten kauheaa voikaan olla. Romakkaniemi toki jatkoi siitä saumatta köyhien pilkkaamiseen ja leikkauspolitiikan kannattamiseen.

Miten tänään sitten? No, nykyisen pääministerin erityisavustaja päivittelee myös sitä että onpas se köyhyys kamalaa.

kräkkinen 2

Mikä on aika paksua, kun se kuvottava sika Sipilä on nimenomaan ajanut viimeiset vuodet politiikkaa jonka tarkoitus on ollut tehdä köyhien asemasta vielä huonompi ja siirtää yhteinen omaisuus pääministerin taskuihin. Sanoin tämän Kärkkäiselle, ja vastaukset mitä sain oli niin täydellisen ympäripyöreitä, kuin mitä kepulaiselta voikin odottaa.

kräkkinen1kräkkinen

Minä en koe mitään suurta onnistuneisuutta. Vuosi vuodelta asemani heikkenee, terveys rapistuu, ja sadoista työhakemuksista huolimatta töitä en ole saanut kuin muutaman keikkatyön ja puolen vuoden laittoman määräaikaisuusketjutuksen verran. Miksi minua pitäisi kiinnostaa se että joku kokee tekevänsä hyvää, jos he eivät sitä tee.

Kyllähän tällainen pistää vituttamaan.

Loppujen lopuksi, se mitä artikkelissa kauhisteltiin, se itsetuhoisuus ja viha. Oi kyllä, sitä löytyy. Kun minun elämälläni ei ole edes itselleni oikein mitään arvoa, kun taloudellisen tilanteen takia en voi edes täysin nauttia niistä harvoista hyvistä asioista mitä elämässäni on, niin ei mene päivääkään ettenkö miettisi sitä miten ihanaa olisi jos tämä kaikki loppuisi pian. Köyhyydessä eläminen on kuin olisi happosateessa: se liuottaa kaiken pois elämästä, ne hyvätkin asiat.  Illuusiot on lähteneet: kerroin jo vuosia sitten turhista työnhauista, ja nyt on vuosi 2019, olen viisi vuotta vanhempi ja tiedostan aivan hyvin etten minä tule koskaan samaan töitä tai muuta toimeentuloa, jolla elämä olisi elämisen arvoista taas. Niin ei vaan tule käymään, sanovat ihmiset mitä tahansa.

Eikä se lohduta yhtään että Hesari kirjoittaa aiheesta. On sitä ennenkin kirjoitettu ja koskaan siitä ei mitään seuraa. Huomenna siirrytään toisiin uutisiin ja köyhien asema ei muutu.

Minä todellakin koko sydämestäni vihaan joka ainoaa hallituspoliitikkoa ja jokaista joka heidän kanssaan työskentelee, koska he ovat koko yhteiskuntaluokkani vihollisia.

Hesarin suuri köyhyysartikkeli: lyhyt kommentti

Ensin tragediana ja sitten farssina: MV-lehden muuttuminen MV-Mediaksi

Kirjoitin aiemmin MV-lehdestä jonkin verran ja kirjoitanpa lisää sen nykytilanteesta.

Kuviohan muuttui vuoden alkupuolella, joskin muutos alkoi jo aiemmin. Istuessaan kotiarestissa Andorrassa Ilja Janitskin hankkiutui MV-lehdestä eroon ja luovutti tämän Juha Korhoselle, joka on nykyisellään päätoimittaja ja omistaja. Kauppasummasta tai sellaisen olemassaolosta ei ole tietoa, mutta oletettavasti raha on vaihtanut omistajaa.

Siinä, missä Janitskinin aikainen MV-lehti tuotti valtavat määrät sisältöä sekä toimittajaverkostonsa kautta (joista “T2”-nimellä toimineena mainittakoon Asta Tuominen) että ilmeisesti kopioimalla sisältöjä muista medioista, mitä uudelleennimetty MV-media sitten tekee?

isä ted.png

Kyllä, MV-lehden yksi pääasiallisista kohteista on Punk In Finland, jonka foorumilla tapahtuva seuranta näistä laita- ja äärioikeistojen videolähetyksistä ja mielenosoituksista ärsyttää loputtomasti Korhosta.

Muu sisällöntuotto näyttää olevan lähinnä lyhyitä pätkiä ja muihin valemedioihin viittaamista. Oman osionsa on nimenomaan saanut tämä kämyjen youtube-livestream-tuotanto, joka on pääosin sellaista ettei sitä voi suositella kenellekään. Ei niinkään siksi että se olisi järkyttävää, vaan koska se on puuduttavaa.

Kuinka tässä sitten kävi näin? Miksi MV-medialla on jatkuvasti rahat loppu ja omaa sisällöntuottoakaan ei ole enää merkittävästi? Miksi Korhonen keskittyy kinaamaan Punk In Finlandin kanssa?

Osasyy siihen on se että Punk In Finland toi julkisuuteen Korhosen historian  ja kavallustuomion. Toinen syy siihen on se, että Korhosella ei tunnu olevan kauhean hyvää käsitystä siitä mitä tuli tehtyä ja niin eespäin. Nyt jo poistetulla Youtube-lähetyksellä Korhonen kertoo oman käsityksensä tilanteesta, miten Ilja Janitskin on suunnitellut että MV-lehti voisi jatkaa olemassaoloaan vaikka tulisi tuomioita ja hän on tätä suunnitelmaa toteuttamassa.

Mutta: vaikuttaako Ilja Janitskin minkään perusteella enää kiinnostunut koko MV-lehdestä tai koko laitaoikeiston skenestä? Tämän artikkelin perusteella: ei. Enemmän vaikuttaa siltä, että Korhonen osti Janitskinilta valkoisen elefantin, mikä ei enää tuota yhtään rahaa. Bonuksena päästyään pois poliisivankilasta Ilja Janitskin ilmeisesti päätyi ryyppäämään pitkin Helsinkiä Korhosen piikkiin. Mutta jo vapautumisrännin toisena päivänä löytyi parempaa seuraa kuin Korhonen ja Suomi Ensin -tyypit.

Korhosella lieni tarkoituksena tehdä samat kuin Janitskinilla, eli tehdä MV-lehdellä rahaa joka ei vaatisi hirveää vaivannäköä. Mutta se nyt vaan ei enää toimi koska MV-lehti on ryvetetty, ja rikosilmoituksia taitaa tulla kuin liukuhihnalta. Nyt jo poistetussa videolähetyksessä Korhonen itse taitaa sanoa että on tullut yli 80 rikosilmoitusta liittyen MV-mediaan. Samalla alkuperäiset mainosrahahanat on kiinni, Youtubetilit eivät pysy auki ja kävijäluvut laskevat.

Ensin tragediana, sitten farssina. Kesällä on päästy oikeudenkäynnin kautta näkemään miten MV-lehti toimi vainotessaan toimittajia. Nyt MV-lehden toinen tuleminen keskittyykin johonkin ihan muuhun ja rahaa ei tule tarpeeksi, ainakaan jos pitää mielessä sen että Korhosen tavoite oli saada MV-media tuottavaksi jo syksyllä.

Ilja Janitskin sumutti Korhosta dumpatessaan tekohengityksellä olevan valemediansa hälle rahaa vastaan. Sitä voi melkein jo arvostaa.

Ensin tragediana ja sitten farssina: MV-lehden muuttuminen MV-Mediaksi

Köyhyys ei ole toimittajan testattavissa

Sisältövaroitus: tekstissä mainitaan kuolema ja elämänhalun menettäminen.

Anna-lehti oli ilmeisesti päättänyt testata että miten toimittaja pärjää 50 euron ruokabudjetilla. En linkkaa suoraan juttuun koska en sitä itsekään lukenut, mutta voitte lukea Haapalaisen twiitit aiheesta. Voin allekirjoittaa ne itse täysin, ja jos tykkäätte lukea huonoja lehtijuttuja, siellä on myös linkki sinne.

Olen sanonut sen ennenkin, mutta sanon uudestaan: jos halutaan näkemystä köyhyydestä, pitää kysyä köyhiltä. Ei sitä voi testata. En myöskään kysyisi köyhyystutkijoilta mitään.

Jos tiivistän tämän hyvin lyhyesti, kyse on tästä: testaamalla tietää että testi loppuu joskus. Minä olen lyhyitä työllisyysajanjaksoja lukuunottamatta ollut nyt köyhä kymmenen vuotta, ja haluan kuolla siksi etten halua elää loppuelämääni siinä jatkuvassa kriisin tilassa, joka seuraa siitä, että joka ainoa kerta kun tulee yhtään rahaa, joutuu pohtimaan että miten se riittää tällä kertaa. Onko pakollisia menoja, pitääkö maksaa laskuja, tarvitseeko matkustaa toiseen kaupunkiin?

Ja kun tietää että varsinaisesti mitään toivoa köyhyyden päättymisestä ei ole, tietää myös sen että tämä jatkuu siihen asti kunnes olen kuollut. Joku sanoisi sitä näköalattomuudeksi, minä puhuisin realismista. Viimeisen 20 vuoden aikana köyhyys on nelinkertaistunut Suomessa, työpaikkoja on noin yksi per 20 työnhakijaa (ja niihinkin on helpompi päästä jos on jo nyt työllistynyt), on selvää että sosiaaliturvasta leikataan jatkossakin ja mikään ei tule elämässäni parantumaan koskaan. Joskus jostain hommasta voi saada hieman ylimääräistä, mutta useimmiten se on käytetty jo silloin kun sen käteensä saa.

Se toimittaja voi elää viikon viidelläkympillä, syödä kumppaninsa piikkiin ja käydä syömässä työpaikan tilaisuudessa ilmaista ruokaa. Ja viikon jälkeen homma on ohi, ja voi taas olla miettimättä ruokakaupassa että mitä ostaa. Minkä lisäksi toki tämän viikon aikana ei tarvitse miettiä hajoaako kengät, kuluuko housut puhki, pitääkö ostaa lääkkeitä jos sairastuu, onko pakko maksaa lääkärikäynnistä ja niin edelleen.

verkkoon-köyhyys-1200x675.jpg
Leipäjonotkin jää väliin, jos ei ole jaksamista tai varaa kulkea.

Köyhälle taas tulevaisuus ei tarkoita yhtään mitään. Seuraava viikko ei tuo mitään parempaa tullessaan. Se tuo mukanaan vain uutta työhakemusta joka ei johda mihinkään, kotona istuttuja päiviä koska ei ole varaa mennä minnekään, miettimistä voiko käyttää parikymppiä viihteeseen ja jos näin tekee, onko loppukuusta rahaa.

Emme me tarvitse näitä juttuja mihinkään. Me tiedämme jo nyt että emme pärjää, emmekä koskaan tulekaan pärjäämään. Eikä meillä ole rahaa laittaa viittäkymppiä joka viikko ruokaan.

Köyhyys ei ole toimittajan testattavissa

Köyhyys: Ihmisten pahantahtoisuuteen voimme aina luottaa

Hieman jatkoa eiliseltä, koska eilen en jaksanut tähän aspektiin paneutua.

Siihen on syynsä miksi köyhät harvemmin puhuvat köyhyydestä tai työttömät työttömyydestä. Siitä puhuminen voidaan jättää turhanpäiväisille journalisteille, jotka kirjoittavat kauhistelevan artikkelin ja sitten menevät kotiinsa syömään avokadopastaa ja juomaan luomuviiniä.

Tässä parin vuoden aikana kun olen puhunut asioista, omasta tilanteestani ja siitä miten se on vaikuttanut käsitykseeni yhteiskunnasta, olen kohdannut varmaan yli tuhat ihmistä jotka on netissä keskittyneet leimaamaan minut hulluksi, psykoottiseksi tai muuten vaan haukkuneet minua. Se oli täsmälleen se mitä oletinkin tapahtuvan.

Ei ihme, että se köyhä väestönosa (noin 16,7% suomalaisista) on enimmäkseen hiljaa. Pelkoa on paljon, koska julkinen nöyryytys ja julkisten virastojen kostot niille jotka kehtaa niiden toiminnasta puhua pelottaa monia. Päättäjät ovat myös jatkuvasti pyrkineet julkisissa puheissaan ja päätöksissään nöyryyttämään työttömiä ja syyllistämään työttömiä omasta työttömyydestään, vaikka ongelma on siinä että työpaikkoja ei ole eikä niitä tule. Me olemme ikävä ongelma joka pitää lakaista maton alle, koska meidän ei anneta edes kuolla pois.

Tämä on tietty voimauttanut monet oikeistolaiset jotka pystyvät nyt huutamaan avoimesti siitä miten köyhät nyt vaan on heikompaa ainesta ja halveksuttavia.

Ja nekin jotka haluavat sanoa olevansa köyhien puolella, eivät tee yhtään mitään. Vasemmistolta saadaan jotain abstraktia tukea mutta vasemmisto ei koskaan saa mitään aikaan. Sosialidemokraatit taas kannattavat, hyvinvoivien suurten ikäluokkien työläisten puolueena, köyhien rankaisemista ja laajennettua kontrollia. Vihreät? Maria Ohisalo saattaa olla puolueen varapuheenjohtaja ja köyhyystutkija, mutta mitä sillä tekee kun puolue on jatkuvasti kannattanut köyhien aseman huonontamista. Lex Soininvaaraa ei ole unohdettu ja Touko Aalto on niin oikeistoliberaali kuin mitä ihminen voi olla.

Köyhien parhaimmatkin puolustajat onnistuvat lähinnä siinä että saavat itselleen jakkaran eduskunnasta ja pääsyn lihapatojen ääreen. Mitään muuta ei ole koskaan tulossa.

Ihmisten pahantahtoisuuteen voi aina luottaa.

Siksi näin köyhänä onkin kovin helppo sympata muita marginalisoituja ryhmiä, jotka ovat samassa asemassa. Ei päättäjien joukossa todellisuudessa ole ketään joka välittää transihmisten asemasta tai turvapaikanhakijoiden asemasta. Kaikki marginalisoidut päätyy demonisoiduiksi ja sorrettuun asemaan, koska tässä valtiossa heillä ei ole yhtään poliittista tukijaa. Marginalisoidun ei kannata äänestää yhtään ketään koska sillä ei mitään tulla saavuttamaan. Täällä ei ole ulospääsyä.

 

 

 

 

Köyhyys: Ihmisten pahantahtoisuuteen voimme aina luottaa

Pulp kirjoitti tästä joskus biisin, mutta joku halusi mun kirjoittavan tästä taas: lisää köyhyyttä

Sisältövaroitus: tässä tekstissä käsitellään itsetuhoisuutta ja itsemurhaa.

Olen hieman vähentänyt näiden asioiden käsittelyfrekvenssiä blogissa, koska no, jo näiden ajatteleminen edes kriittisessä mielessä on hirveän kuluttavaa ja masentavaa. Eli mennään taas köyhyyden pariin.

Aika usein kuulee jopa köyhyystutkijoilta (tosin kai iso osa köyhyystutkijoista on lähinnä paternalistisia oikeistolaisia jotka eivät pidä köyhiä lainkaan ihmisinä) sanan kokeminen. Kun puhutaan kokemisesta, voidaan kätkeä sen taakse se että ihminen kykenee tekemään arvioita objektiivisesti omasta tilastaan. Siellä piilee nimittäin sellaisia asioita, joiden kanssa meidän yhteiskunnallinen narratiivi ei pelaa kovinkaan hyvin yhteen.

Yksi yleisimmistä asioista mitä köyhien sanotaan kokevan, on tunne siitä ettei omasta sosioekonomisesta tilasta ole ulospääsyä. Se ei ole tunne, se ei ole kokemista: se on objektiivinen arvio hyvin monille. Jos olet ollut yli puoli vuotta työttömänä, työnsaantimahdollisuutesi huonontuvat olennaisesti. Jos olet sellaisessa tilanteessa kuin minä, missä pitäisi opiskella valmiiksi että saisi töitä mutta ei ole varaa opiskella ennenkuin saa töitä, voi todella huolellisesti pohtia sitä matematiikkaa, että kun tässä maassa on 350 tuhatta työnhakijaa ja noin 20 tuhatta työpaikkaa auki, saanko minä ikinä töitä koska minulla ei ole tutkintoa valmiina.

En nimittäin saa sitä työpaikkaa. Niin se menee joka kerta: jos samaa paikkaa hakee ihminen jolla on tutkinto ja ihminen jolla ei ole tutkintoa, se jolla on tutkinto valitaan joka ainoa kerta.

Siksi minä olen monesti vihannut ja inhonnut ihmisiä jotka yrittävät hyvää hyvyyttään väittää että ei se aina mene niin. Se on joka kerta mennyt niin. Kyllä minä tiedän että on olemassa jokin pieni mahdollisuus sille että käykin joskus toisin, ehkä toinen työnhakija kuolee kesken haastattelun aivohalvaukseen ja haastattelijaa laiskottaa tai jotain.

Mutta kun  mahdollisuudet sellaiselle on niin olemattoman pienet.

Sitä istuu pienessä ja epämiellyttävässä huoneessa, johon niin monesti oma elinpiiri kaventuu koska rahaa mihinkään vaan ei ole, miettii sitä että miten paljon tilillä nyt on rahaa, paljonko sitä tarvitsisi loppukuuksi ja tajuaa ettei se mitenkään riitä. Ja mitään ulospääsyä ei ole.

On täysin sen armoilla, että sattuuko joskus jotain hyvää. Ja todennäköisesti sitä ei koskaan satu. Laskut kertyy pinoon, jossain kohtaa tajuaa että ihan sama vaikkei enää koskaan maksaisi mitään koska varaa ei ole kuitenkaan. Joka ainoa kerta kun joku sanoo kyllä sinulle vielä joskus jotain löytyy, olethan fiksu, mulla menee kokonaan usko tähän maahan jos sä et löydä töitä, tekee vain mieli huutaa ja lyödä sitä ihmistä koska se ei kerta kaikkiaan ymmärrä sitä miten asiat on.

Ja jos tekee niinkuin minä ja puhuu tästä julkisesti: tiedättekö miten paljon hyvin toimeentulevat halveksuu köyhiä? Minä nimittäin tiedän. Ei mene sellaista päivää etteikö joku yrittäisi halventaa minua siksi että puhun tästä julkisesti.

Kyllähän minä sen tiesin että tästä julkisesti puhuminen on huono idea. Se ei ole koskaan parantanut työmahdollisuuksiani, päinvastoin. Erityisesti tahot jotka työskentelevät itsekin köyhien parissa tuntuvat olevan sitä mieltä että köyhät ja työttömät eivät kelpaa mihinkään, sellaisinkiin olen hakenut . Ehkä ongelma on se että joku joka ymmärtää köyhyyden tajuaisi myös sen että nämä järjestöt niin harvoin saavat mitään aikaan?

Mitä väliä? Voin kirjoittaa tästä vaikka kirjan. Sekään ei muuta yhtään mitään. Niinkuin tykkään tai siis en tykkää sanoa, TÄÄLTÄ EI OLE ULOSPÄÄSYÄ. Eniten harmittaa se, ettei minulla ole edes fyysistä rohkeutta kuolla.

Monilla muilla on ollut. Se oli todennäköisesti heille parempi kuin jäädä tänne elämään rahatta ja ilman minkäänlaista tulevaisuutta. Minkälaista roskaa onkaan olla nuori tässä yhteiskunnassa, koska nuoret eivät ole tyhmiä ja kyllä moni nuori sen näkee ettei mitään tulevaisuutta ole.

Piste tähän, savuke palamaan. Kun on ollut työttömänä valovuosia, ei ole edes keuhkosyövän pelkoa.

 

 

 

Pulp kirjoitti tästä joskus biisin, mutta joku halusi mun kirjoittavan tästä taas: lisää köyhyyttä

Polyamoria: suhteet ideologiana

Polyamoria on sellainen viimeiset kymmenen vuotta säännöllisesti trendannut juttu. Koska mä ilmeisesti olen nyt taas lifestyleblogaaja, istukaapas alas kevätkääryleet niin saatte kuulla jotain todella tiukkaa.

Tätä lukemalla todennäköisesti selviää myös että miksi aika moni sanoo olevansa monisuhteinen eikä polyamorinen, jos se on syystä tai toisesta askarruttanut (todennäköisesti ei ole).

polyt-geometry.gif
apua
käyrä
parempi.

Lisäsin tuon kaaviokuvan ihan vaan siksi että tarvitsin jonkun polyamoria-aiheisen kuvituksen mutta siinä on oikeastaan aika valottava pointti. The Future Of Relationships. Ajatteleeko ihmiset oikeasti näin? Monet kyllä ajattelee.

Ja totta kai ne on siinä väärässä niinkuin monissa muissakin asioissa. Ne todennäköisesti uskoo myös bitcoiniin ja siihen että fedoraa käyttämällä on tyylikäs. Ja sitten nämä tyypit kasvattaa ruokottoman parran ja haluaa perustaa haaremin itselleen.

Lähtökohtaisestihan polyamoria ei ole sen ongelmallisempi suhdemalli kuin mikään muukaan. Ongelma onkin siinä että se koetaan ratkaisumalliksi mutta sellaiseksi siitä ei ole. Jokaisessa parisuhteessa nimittäin on heteronormatiivisen yhteiskunnan luomat ongelmat ratkaistavaksi (myös niillä jotka eivät heterosuhteissa ole), ja pelkkä suhteiden moninkertaistaminen ei siihen auta.

Polyamorian ideologisuuden ongelma lieneekin siinä että sitä ei tunnisteta ideologiaksi. Siteeratakseni erästä toveria, “ainoa syy harjoittaa jotain tiettyä suhdemuotoa on se että harjoittaa sitä.” Mutta, kun asioille antaa nimen ja muodon, ja on juonut polyamoriamiitissä kuusi kaljaa ja lukenut vessassa istuessaan 60 sivua Ethical Slutia, helposti tulee ajatelleeksi että polyamoria sinänsä on tavoite. Ja vieläpä sellainen tavoite joka ratkaisee ongelmassaolevat ongelmat, kuten vallankäytön, mustasukkaisuuden, misogynian ja kotitöiden epätasaisen jakautumisen. Monesti polyamoria toteutuukin sillä tavalla, että aivan kuten perinteinen heteronormatiivinen parisuhde, se on miehen tapa toteuttaa itseään missä naisella/naisilla on vain välinearvo.

ideology2.jpg
Tosiaan.

Tosi keskeinen ongelma parisuhteissahan on yleensä mustasukkaisuus, noin esimerkiksi. Miten julkisuudessa esiintyvät polyamoristit on sen ratkaisseet?

Esimerkiksi näin:

en marko igen.PNG

Lähde: MTV3 ja mitenkä hieno otsikko tällä onkaan

Niin. Eihän tässä ole mitään ongelmaa ratkaistu. Ihan tavanomaisen heteronormin mukaan mennään: parisuhteessa mies rajoittaa naisen elämää koska on mustasukkainen ja tietty väheksyy kaikkia naisia siinä ohessa. Marko itsehän saa metsästää naisia niin paljon kuin lystää koska, no, näin se vaan nyt menee.

Ideologinen paradigma (tuosta ylimpänä olevasta kuvakaaviosta) puhuu siitä että miten kommunikaatio on kaiken a & o. Ei se voi olla, koska Ethical Slutin opit muuttaa kommunikaation monesti itsetarkoitukselliseksi ja täten aivan hyödyttömäksi. Pelkästään se että asioista puhutaan teknisesti ottaen avoimesti ei auta, jos lopputulos on kuitenkin heteronormatiivista vallankäyttöä suhteessa.

Se kirja on ylipäätään ongelmallinen siksi, että se tarjoaa pinnallisia ja mekanistisia ratkaisuja parisuhteen pyörittämiseen huomioimatta syvempiä dynamiikkaeroja. Taas kerran: kommunikaatiosta ei ole hyötyä, jos ei ole sen puitteissa mahdollista sanoa mitä on oikeasti mieltä. Olen törmännyt muun muassa sellaiseen että miespuolinen henkilö suhteessa edellyttää kumppaninsa ilmoittavan etukäteen, jos aikoo harrastaa seksiä jonkun muun kanssa. Ja jos yhteydenotto ei onnistu, sorppa, et saa tehdä sitä.

Silti: koska ideologisuus, monet polyamoriaan identifioituvat sanovat että tämä on jotenkin terveempää ja luonnollisempaa kuin monosuhteet. Toistan itseäni ja sanon ettei ole, koska polyamoriassa pääosin heteronormatiivisuuden ongelmat on jääneet ratkaisematta.

Onko monisuhteet sitten itse asiassa huono asia? Eivät sinänsä. Ongelma onkin siinä jos odottaa että suhteen muoto ratkaisee ongelmat eikä se että ratkaisee ongelmat. Monisuhteisuus varmasti sopii monille ihmisille mutta se vaatii sitä ettei etsi mitään maagisia ratkaisuja.

Muistakaa: ainoa syy harjoittaa jotain tiettyä suhdemuotoa on se että harjoittaa sitä.

Polyamoria: suhteet ideologiana