Köyhyys ei ole toimittajan testattavissa

Sisältövaroitus: tekstissä mainitaan kuolema ja elämänhalun menettäminen.

Anna-lehti oli ilmeisesti päättänyt testata että miten toimittaja pärjää 50 euron ruokabudjetilla. En linkkaa suoraan juttuun koska en sitä itsekään lukenut, mutta voitte lukea Haapalaisen twiitit aiheesta. Voin allekirjoittaa ne itse täysin, ja jos tykkäätte lukea huonoja lehtijuttuja, siellä on myös linkki sinne.

Olen sanonut sen ennenkin, mutta sanon uudestaan: jos halutaan näkemystä köyhyydestä, pitää kysyä köyhiltä. Ei sitä voi testata. En myöskään kysyisi köyhyystutkijoilta mitään.

Jos tiivistän tämän hyvin lyhyesti, kyse on tästä: testaamalla tietää että testi loppuu joskus. Minä olen lyhyitä työllisyysajanjaksoja lukuunottamatta ollut nyt köyhä kymmenen vuotta, ja haluan kuolla siksi etten halua elää loppuelämääni siinä jatkuvassa kriisin tilassa, joka seuraa siitä, että joka ainoa kerta kun tulee yhtään rahaa, joutuu pohtimaan että miten se riittää tällä kertaa. Onko pakollisia menoja, pitääkö maksaa laskuja, tarvitseeko matkustaa toiseen kaupunkiin?

Ja kun tietää että varsinaisesti mitään toivoa köyhyyden päättymisestä ei ole, tietää myös sen että tämä jatkuu siihen asti kunnes olen kuollut. Joku sanoisi sitä näköalattomuudeksi, minä puhuisin realismista. Viimeisen 20 vuoden aikana köyhyys on nelinkertaistunut Suomessa, työpaikkoja on noin yksi per 20 työnhakijaa (ja niihinkin on helpompi päästä jos on jo nyt työllistynyt), on selvää että sosiaaliturvasta leikataan jatkossakin ja mikään ei tule elämässäni parantumaan koskaan. Joskus jostain hommasta voi saada hieman ylimääräistä, mutta useimmiten se on käytetty jo silloin kun sen käteensä saa.

Se toimittaja voi elää viikon viidelläkympillä, syödä kumppaninsa piikkiin ja käydä syömässä työpaikan tilaisuudessa ilmaista ruokaa. Ja viikon jälkeen homma on ohi, ja voi taas olla miettimättä ruokakaupassa että mitä ostaa. Minkä lisäksi toki tämän viikon aikana ei tarvitse miettiä hajoaako kengät, kuluuko housut puhki, pitääkö ostaa lääkkeitä jos sairastuu, onko pakko maksaa lääkärikäynnistä ja niin edelleen.

verkkoon-köyhyys-1200x675.jpg
Leipäjonotkin jää väliin, jos ei ole jaksamista tai varaa kulkea.

Köyhälle taas tulevaisuus ei tarkoita yhtään mitään. Seuraava viikko ei tuo mitään parempaa tullessaan. Se tuo mukanaan vain uutta työhakemusta joka ei johda mihinkään, kotona istuttuja päiviä koska ei ole varaa mennä minnekään, miettimistä voiko käyttää parikymppiä viihteeseen ja jos näin tekee, onko loppukuusta rahaa.

Emme me tarvitse näitä juttuja mihinkään. Me tiedämme jo nyt että emme pärjää, emmekä koskaan tulekaan pärjäämään. Eikä meillä ole rahaa laittaa viittäkymppiä joka viikko ruokaan.

Advertisements
Köyhyys ei ole toimittajan testattavissa

Köyhyys: Ihmisten pahantahtoisuuteen voimme aina luottaa

Hieman jatkoa eiliseltä, koska eilen en jaksanut tähän aspektiin paneutua.

Siihen on syynsä miksi köyhät harvemmin puhuvat köyhyydestä tai työttömät työttömyydestä. Siitä puhuminen voidaan jättää turhanpäiväisille journalisteille, jotka kirjoittavat kauhistelevan artikkelin ja sitten menevät kotiinsa syömään avokadopastaa ja juomaan luomuviiniä.

Tässä parin vuoden aikana kun olen puhunut asioista, omasta tilanteestani ja siitä miten se on vaikuttanut käsitykseeni yhteiskunnasta, olen kohdannut varmaan yli tuhat ihmistä jotka on netissä keskittyneet leimaamaan minut hulluksi, psykoottiseksi tai muuten vaan haukkuneet minua. Se oli täsmälleen se mitä oletinkin tapahtuvan.

Ei ihme, että se köyhä väestönosa (noin 16,7% suomalaisista) on enimmäkseen hiljaa. Pelkoa on paljon, koska julkinen nöyryytys ja julkisten virastojen kostot niille jotka kehtaa niiden toiminnasta puhua pelottaa monia. Päättäjät ovat myös jatkuvasti pyrkineet julkisissa puheissaan ja päätöksissään nöyryyttämään työttömiä ja syyllistämään työttömiä omasta työttömyydestään, vaikka ongelma on siinä että työpaikkoja ei ole eikä niitä tule. Me olemme ikävä ongelma joka pitää lakaista maton alle, koska meidän ei anneta edes kuolla pois.

Tämä on tietty voimauttanut monet oikeistolaiset jotka pystyvät nyt huutamaan avoimesti siitä miten köyhät nyt vaan on heikompaa ainesta ja halveksuttavia.

Ja nekin jotka haluavat sanoa olevansa köyhien puolella, eivät tee yhtään mitään. Vasemmistolta saadaan jotain abstraktia tukea mutta vasemmisto ei koskaan saa mitään aikaan. Sosialidemokraatit taas kannattavat, hyvinvoivien suurten ikäluokkien työläisten puolueena, köyhien rankaisemista ja laajennettua kontrollia. Vihreät? Maria Ohisalo saattaa olla puolueen varapuheenjohtaja ja köyhyystutkija, mutta mitä sillä tekee kun puolue on jatkuvasti kannattanut köyhien aseman huonontamista. Lex Soininvaaraa ei ole unohdettu ja Touko Aalto on niin oikeistoliberaali kuin mitä ihminen voi olla.

Köyhien parhaimmatkin puolustajat onnistuvat lähinnä siinä että saavat itselleen jakkaran eduskunnasta ja pääsyn lihapatojen ääreen. Mitään muuta ei ole koskaan tulossa.

Ihmisten pahantahtoisuuteen voi aina luottaa.

Siksi näin köyhänä onkin kovin helppo sympata muita marginalisoituja ryhmiä, jotka ovat samassa asemassa. Ei päättäjien joukossa todellisuudessa ole ketään joka välittää transihmisten asemasta tai turvapaikanhakijoiden asemasta. Kaikki marginalisoidut päätyy demonisoiduiksi ja sorrettuun asemaan, koska tässä valtiossa heillä ei ole yhtään poliittista tukijaa. Marginalisoidun ei kannata äänestää yhtään ketään koska sillä ei mitään tulla saavuttamaan. Täällä ei ole ulospääsyä.

 

 

 

 

Köyhyys: Ihmisten pahantahtoisuuteen voimme aina luottaa

Pulp kirjoitti tästä joskus biisin, mutta joku halusi mun kirjoittavan tästä taas: lisää köyhyyttä

Sisältövaroitus: tässä tekstissä käsitellään itsetuhoisuutta ja itsemurhaa.

Olen hieman vähentänyt näiden asioiden käsittelyfrekvenssiä blogissa, koska no, jo näiden ajatteleminen edes kriittisessä mielessä on hirveän kuluttavaa ja masentavaa. Eli mennään taas köyhyyden pariin.

Aika usein kuulee jopa köyhyystutkijoilta (tosin kai iso osa köyhyystutkijoista on lähinnä paternalistisia oikeistolaisia jotka eivät pidä köyhiä lainkaan ihmisinä) sanan kokeminen. Kun puhutaan kokemisesta, voidaan kätkeä sen taakse se että ihminen kykenee tekemään arvioita objektiivisesti omasta tilastaan. Siellä piilee nimittäin sellaisia asioita, joiden kanssa meidän yhteiskunnallinen narratiivi ei pelaa kovinkaan hyvin yhteen.

Yksi yleisimmistä asioista mitä köyhien sanotaan kokevan, on tunne siitä ettei omasta sosioekonomisesta tilasta ole ulospääsyä. Se ei ole tunne, se ei ole kokemista: se on objektiivinen arvio hyvin monille. Jos olet ollut yli puoli vuotta työttömänä, työnsaantimahdollisuutesi huonontuvat olennaisesti. Jos olet sellaisessa tilanteessa kuin minä, missä pitäisi opiskella valmiiksi että saisi töitä mutta ei ole varaa opiskella ennenkuin saa töitä, voi todella huolellisesti pohtia sitä matematiikkaa, että kun tässä maassa on 350 tuhatta työnhakijaa ja noin 20 tuhatta työpaikkaa auki, saanko minä ikinä töitä koska minulla ei ole tutkintoa valmiina.

En nimittäin saa sitä työpaikkaa. Niin se menee joka kerta: jos samaa paikkaa hakee ihminen jolla on tutkinto ja ihminen jolla ei ole tutkintoa, se jolla on tutkinto valitaan joka ainoa kerta.

Siksi minä olen monesti vihannut ja inhonnut ihmisiä jotka yrittävät hyvää hyvyyttään väittää että ei se aina mene niin. Se on joka kerta mennyt niin. Kyllä minä tiedän että on olemassa jokin pieni mahdollisuus sille että käykin joskus toisin, ehkä toinen työnhakija kuolee kesken haastattelun aivohalvaukseen ja haastattelijaa laiskottaa tai jotain.

Mutta kun  mahdollisuudet sellaiselle on niin olemattoman pienet.

Sitä istuu pienessä ja epämiellyttävässä huoneessa, johon niin monesti oma elinpiiri kaventuu koska rahaa mihinkään vaan ei ole, miettii sitä että miten paljon tilillä nyt on rahaa, paljonko sitä tarvitsisi loppukuuksi ja tajuaa ettei se mitenkään riitä. Ja mitään ulospääsyä ei ole.

On täysin sen armoilla, että sattuuko joskus jotain hyvää. Ja todennäköisesti sitä ei koskaan satu. Laskut kertyy pinoon, jossain kohtaa tajuaa että ihan sama vaikkei enää koskaan maksaisi mitään koska varaa ei ole kuitenkaan. Joka ainoa kerta kun joku sanoo kyllä sinulle vielä joskus jotain löytyy, olethan fiksu, mulla menee kokonaan usko tähän maahan jos sä et löydä töitä, tekee vain mieli huutaa ja lyödä sitä ihmistä koska se ei kerta kaikkiaan ymmärrä sitä miten asiat on.

Ja jos tekee niinkuin minä ja puhuu tästä julkisesti: tiedättekö miten paljon hyvin toimeentulevat halveksuu köyhiä? Minä nimittäin tiedän. Ei mene sellaista päivää etteikö joku yrittäisi halventaa minua siksi että puhun tästä julkisesti.

Kyllähän minä sen tiesin että tästä julkisesti puhuminen on huono idea. Se ei ole koskaan parantanut työmahdollisuuksiani, päinvastoin. Erityisesti tahot jotka työskentelevät itsekin köyhien parissa tuntuvat olevan sitä mieltä että köyhät ja työttömät eivät kelpaa mihinkään, sellaisinkiin olen hakenut . Ehkä ongelma on se että joku joka ymmärtää köyhyyden tajuaisi myös sen että nämä järjestöt niin harvoin saavat mitään aikaan?

Mitä väliä? Voin kirjoittaa tästä vaikka kirjan. Sekään ei muuta yhtään mitään. Niinkuin tykkään tai siis en tykkää sanoa, TÄÄLTÄ EI OLE ULOSPÄÄSYÄ. Eniten harmittaa se, ettei minulla ole edes fyysistä rohkeutta kuolla.

Monilla muilla on ollut. Se oli todennäköisesti heille parempi kuin jäädä tänne elämään rahatta ja ilman minkäänlaista tulevaisuutta. Minkälaista roskaa onkaan olla nuori tässä yhteiskunnassa, koska nuoret eivät ole tyhmiä ja kyllä moni nuori sen näkee ettei mitään tulevaisuutta ole.

Piste tähän, savuke palamaan. Kun on ollut työttömänä valovuosia, ei ole edes keuhkosyövän pelkoa.

 

 

 

Pulp kirjoitti tästä joskus biisin, mutta joku halusi mun kirjoittavan tästä taas: lisää köyhyyttä

Polyamoria: suhteet ideologiana

Polyamoria on sellainen viimeiset kymmenen vuotta säännöllisesti trendannut juttu. Koska mä ilmeisesti olen nyt taas lifestyleblogaaja, istukaapas alas kevätkääryleet niin saatte kuulla jotain todella tiukkaa.

Tätä lukemalla todennäköisesti selviää myös että miksi aika moni sanoo olevansa monisuhteinen eikä polyamorinen, jos se on syystä tai toisesta askarruttanut (todennäköisesti ei ole).

polyt-geometry.gif
apua
käyrä
parempi.

Lisäsin tuon kaaviokuvan ihan vaan siksi että tarvitsin jonkun polyamoria-aiheisen kuvituksen mutta siinä on oikeastaan aika valottava pointti. The Future Of Relationships. Ajatteleeko ihmiset oikeasti näin? Monet kyllä ajattelee.

Ja totta kai ne on siinä väärässä niinkuin monissa muissakin asioissa. Ne todennäköisesti uskoo myös bitcoiniin ja siihen että fedoraa käyttämällä on tyylikäs. Ja sitten nämä tyypit kasvattaa ruokottoman parran ja haluaa perustaa haaremin itselleen.

Lähtökohtaisestihan polyamoria ei ole sen ongelmallisempi suhdemalli kuin mikään muukaan. Ongelma onkin siinä että se koetaan ratkaisumalliksi mutta sellaiseksi siitä ei ole. Jokaisessa parisuhteessa nimittäin on heteronormatiivisen yhteiskunnan luomat ongelmat ratkaistavaksi (myös niillä jotka eivät heterosuhteissa ole), ja pelkkä suhteiden moninkertaistaminen ei siihen auta.

Polyamorian ideologisuuden ongelma lieneekin siinä että sitä ei tunnisteta ideologiaksi. Siteeratakseni erästä toveria, “ainoa syy harjoittaa jotain tiettyä suhdemuotoa on se että harjoittaa sitä.” Mutta, kun asioille antaa nimen ja muodon, ja on juonut polyamoriamiitissä kuusi kaljaa ja lukenut vessassa istuessaan 60 sivua Ethical Slutia, helposti tulee ajatelleeksi että polyamoria sinänsä on tavoite. Ja vieläpä sellainen tavoite joka ratkaisee ongelmassaolevat ongelmat, kuten vallankäytön, mustasukkaisuuden, misogynian ja kotitöiden epätasaisen jakautumisen. Monesti polyamoria toteutuukin sillä tavalla, että aivan kuten perinteinen heteronormatiivinen parisuhde, se on miehen tapa toteuttaa itseään missä naisella/naisilla on vain välinearvo.

ideology2.jpg
Tosiaan.

Tosi keskeinen ongelma parisuhteissahan on yleensä mustasukkaisuus, noin esimerkiksi. Miten julkisuudessa esiintyvät polyamoristit on sen ratkaisseet?

Esimerkiksi näin:

en marko igen.PNG

Lähde: MTV3 ja mitenkä hieno otsikko tällä onkaan

Niin. Eihän tässä ole mitään ongelmaa ratkaistu. Ihan tavanomaisen heteronormin mukaan mennään: parisuhteessa mies rajoittaa naisen elämää koska on mustasukkainen ja tietty väheksyy kaikkia naisia siinä ohessa. Marko itsehän saa metsästää naisia niin paljon kuin lystää koska, no, näin se vaan nyt menee.

Ideologinen paradigma (tuosta ylimpänä olevasta kuvakaaviosta) puhuu siitä että miten kommunikaatio on kaiken a & o. Ei se voi olla, koska Ethical Slutin opit muuttaa kommunikaation monesti itsetarkoitukselliseksi ja täten aivan hyödyttömäksi. Pelkästään se että asioista puhutaan teknisesti ottaen avoimesti ei auta, jos lopputulos on kuitenkin heteronormatiivista vallankäyttöä suhteessa.

Se kirja on ylipäätään ongelmallinen siksi, että se tarjoaa pinnallisia ja mekanistisia ratkaisuja parisuhteen pyörittämiseen huomioimatta syvempiä dynamiikkaeroja. Taas kerran: kommunikaatiosta ei ole hyötyä, jos ei ole sen puitteissa mahdollista sanoa mitä on oikeasti mieltä. Olen törmännyt muun muassa sellaiseen että miespuolinen henkilö suhteessa edellyttää kumppaninsa ilmoittavan etukäteen, jos aikoo harrastaa seksiä jonkun muun kanssa. Ja jos yhteydenotto ei onnistu, sorppa, et saa tehdä sitä.

Silti: koska ideologisuus, monet polyamoriaan identifioituvat sanovat että tämä on jotenkin terveempää ja luonnollisempaa kuin monosuhteet. Toistan itseäni ja sanon ettei ole, koska polyamoriassa pääosin heteronormatiivisuuden ongelmat on jääneet ratkaisematta.

Onko monisuhteet sitten itse asiassa huono asia? Eivät sinänsä. Ongelma onkin siinä jos odottaa että suhteen muoto ratkaisee ongelmat eikä se että ratkaisee ongelmat. Monisuhteisuus varmasti sopii monille ihmisille mutta se vaatii sitä ettei etsi mitään maagisia ratkaisuja.

Muistakaa: ainoa syy harjoittaa jotain tiettyä suhdemuotoa on se että harjoittaa sitä.

Polyamoria: suhteet ideologiana

Parisuhteet ja misogyynien fetisismi

En voi väittää että tämä olisi mikään tieteellinen tutkimus tai mitään, koska perustan tämän pääosin omiin kokemuksiin, tuttujen kertomiin ja Vauva-foorumin ketjuun mustasukkaisuudesta (jos jotakuta kiinnostaa, löytyy täältä, TW: r*iskaus, fyysinen ja henkinen väkivalta).

Sellainen piirre joka minusta tuntuu toistuvan mustasukkaisissa ja huonosti käyttäytyvissä cishet-miehissä on se että nämä cishet-miehet ei oikeastaan koskaan tunne naisia muuten kuin kolmessa kontekstissa: sukulainen, eksä tai nyksä. Teoretisoidaan vähän tämän ympärillä.

Se tietty luo omanlaisensa ajatusmaailman, missä naisilla ei oikeastaan ole muuta roolia kuin seurustelukumppanina, ja lisäksi vahvasti objektivisoituna sellaisena. Vilkaistaan vähän mitä IL kirjoittaa siitä mitä REAL FINNISH MENS ajattelee naisista ja ennen kaikkea, millaisia naisten pitäisi olla.

real finnish mans.jpg
TW: Seksismi

IL tietenkin haluaa kirjoittaa niin että se herättää keskustelua eli ääneen päästetään lähinnä dänkeimmät ukot joilla on huonoimmat mielipiteet ja karvaisimmat varpaat. Silti, siitäkin voi kaivaa jotain tendenssiä esille: kaikki ominaisuudet mitä unelmien kumppanilta vaaditaan, on nimenomaan ominaisuuksia jotka on tarkoitettu miehelle itselleen. Koko artikkelissa taisi löytyä yksi ainoa osittainen poikkeus tästä linjasta.

Minä, noin anekdoottien perusteella, kuvittelisin että tällaiset ajatukset nousee nimenomaan siitä miten monet cismiehet eivät kerta kaikkiaan tunne yhtään naista sen aiemmin mainitsemani kontekstin ulkopuolella. Mihin se johtaa?

Fetisismiin, sen psykoanalyyttisessä merkityksessä eli halun kohdistamista ulkopuoliseen asiaan taihi esineeseen (emme siis puhu populaarimmasta seksuaalisesta fetisismistä tässä kohtaa). Lacanilaisittain, ihminen ei edes näe sinänsä toista ihmistä vaan peilaa tästä omat halunsa. Jos ei ole käytännössä koskaan kohdannut naista ensisijaisesti ihmisenä, ei välttämättä lainkaan edes pidä naista ihmisenä. Miettikää sitä hetki, millaista se implikoi.

Jos toinen ihminen on vain halun kohde , on helpompi perustella itselleen kaikenlainen manipulaatio. “Narsisti” on muotisana kuvaamaan manipulatiivista ihmistä mutta sen käyttäminen on pääosin virheellistä, myös typerää koska personaalisuushäiriöiden diagnosoiminen kanssaihmisistä ei ole ok. Ihan kaikki ihmiset osaavat olla manipulatiivisia. Sitä ei pidä medikalisoida.

Fetisismistä: joskus vuonna 2011 lukemani kriminaalipsykologian kirja jonka nimeä en muista sanoi että jos fetisismi on patologista, ihminen ei enää näe toista ihmistä lainkaan ihmisenä, vaan ainoastaan näkee ne tietyt aspektit jotka on sen halun kohde. Tämä johtaa dehumanisaatioon joka monesti oikeuttaa erilaisen väkivallan käytön sen tekijälle. Kun lukee naisten mustasukkaisuuskokemuksista, niin dehumanisaatio on aika vahvasti siinä läsnä.

En väitä että tämä olisi definitiivinen totuus, mutta cisheteromiesten suhtautuminen naisiin tuntuu aika usein olevan patologisen fetisismin tasolla. Joskus kun kuulee jonkun tykittelevän jotain naisvihakamaa, miettii että miksiköhän se ylipäätään sitten vaivautuu suhteisiin. Fetisismi on yksi hyvä selitysmalli sille.

Enkä myöskään väitä että mulla olisi oikeastaan hyviä ratkaisumalleja tähän problematiikkaan itselläni, koska no, tässä on ongelma mutta en kyllä keksi siihen mitään toimivaa ratkaisua.

Parisuhteet ja misogyynien fetisismi

Kulttuuripersoona jalustalla – Pirkko Saisio, taas kerran

Siis kyllähän minä sen ymmärrän että julkinen keskustelu Suomessa pääosin tiivistyy siihen että kulttuuripersoonat ja journalistit haluavat keskustella keskenään siitä, miten tässä maassa pitäisi keskustella. Täällä aiempi blogaus aiheesta, jos kiinnostaa ja käytin myös jokusen sanan suvaitsevaisuus-käsitteen purkamiseen aiemmin.

Taitaa olla kolmas kerta jo puolen vuoden sisään kun Saisio pääsee Hesarin kulttuurisivuilla ääneen siitä miten häntä ei ymmärretä ja hänen nerokkuuttaan ei arvosteta.

Hyvä Saisio (tai no keskinkertainen Saisio), ehkä sinulla vain ei ole relevanssia enää? Ehkä meitä ei ihan oikeasti kiinnosta se mitä hyvinvoivat valkoiset keskustelevat keskenään rasismista? Ehkä meitä ei kiinnosta tämä “pitäisi ymmärtää”-keskustelu koska sillä “pitäisi ymmärtää”-keskustelulla ei olla 10 vuoden aikana saavutettu mitään muuta kuin äärioikeistolaisuuden normalisointi?

itsekeskeisyys
hahahahaha miten itsekeskeinen ihminen voi olla

Tietty monet liberaalit ovat heränneet puolustamaan Saisiota, koska Saisio edustaa sitä mitä he ovat (tai haluaisivat olla): valkoisen Suomen eliitin hegemoniaa julkisessa keskustelussa. Kysytään “miten sitten saadaan tolkun ihmiset mukaan” kuin mitkäkin ammattihuolestujat?

Mitä jos kysyttäisiin vaikkapa niiltä jotka tekevät jo nyt jotain? Puolustavat ihmisoikeuksia yhdessä turvapaikanhakijoiden kanssa, blokkaavat poliisiautoja lentokentällä ja lähtevät vastamielenosoittamaan natseja vaikka tietävät että todennäköisesti seuraavana päivänä nimi ja naama on MV-lehdessä ja tappouhkauksia sataa ovista ja ikkunoista?

Tai mitä jos kysyttäisiin rodullistetuilta suomalaisilta miltä se tuntuu, kun jatkuvasti keskustelu rasismista jää tasolle, että valkoiset keskustelevat keskenään että hei Kake, miltäs rasismi nyt vaikuttaa? Tai miten pääministeri ei jaksa reagoida äärioikeiston katupartioihin joiden tarkoitus on nimenomaan terrorisoida rodullistettuja? Ei Saisioita kiinnosta rodullistettujen mielipiteet toki lainkaan, joten tämähän olisi mahdottomuus.

Fakta mistä ei pääse pois: Saisio ja kaltaisensa eivät koskaan tee yhtään mitään. He eivät koskaan tee yhtään mitään kenenkään sorretun eteen koska heitä kiinnostaa lähinnä nostaa itsensä jalustalle. Puhetta riittää, tekoja ei.

Emme me tarvitse puhetta. Ei meidän tarvitse ymmärtää rasisteja enää, me ihan oikeasti tiedetään mitä rasismi on ja mistä se johtuu. Tarvitaan tekoja ja ihmisiä jotka on valmiita tekoihin.

Nyt mä käytin jonkun turhanpäiväisen teatteri-ihmisen dissaamiseen aivan liian monta sanaa joten menen keittämään kahvia. Saisio ei ole mikään sankari, Saisio on turhanpäiväinen pönöttäjä.

 

 

 

Kulttuuripersoona jalustalla – Pirkko Saisio, taas kerran

Turku, 18.8. 2017

SV: sisältää väkivallan kuvailua.

Kuulin uutiset että kaupungilla tapahtuu jotain joskus kello neljän jälkeen, en muista ihan tarkkaan. Päätin samantien lähteä keskustaan koska siten minä ilmeisesti toimin. Bussissa bussikuski kuulutti ennen Aninkaistentullia juu tuota Puutorilla on ammuttu ja Kauppatorilla puukotettu että fundeeratkaas vähän missä jäätte bussista pois. Muistan miettineeni että olipas siinä kyllä turkulainen tapa ilmaista asia. Kun saavuin paikalle, tilanteet oli jo ohi. Olin vähän ennen kotoa lähtemistäni kuullut että Cosmic Comic Cafe on ainakin auki, joten päätin mennä sinne katsomaan miten tilanne kehittyy, huolimatta siitä että poliisi kovasti ehdotteli että ihmisten pitäisi pysyä poissa keskustasta.

Minähän aina sanon että poliisiin ei tule luottaa ja ei tämä epäilty terroriteko mikään poikkeus ole.

Siinä sitten tuli juotua olutta, viestiteltyä tutuille ja ulkomaisille journalisteille koska ilmeisesti Twitterissä aktiiviset turkulaiset olivat harvassa. Tuli kerättyä tietoa sieltä sun täältä että mitä oli oikeasti tapahtunut, ja kuva tapahtumista selvisi aika nopeasti.

Join sitten lisää viinaa ja kävelin joskus kahden jälkeen kotiin. Siinä vaiheessa baari oli jo täyttynyt ja elämä jatkui normaalisti. Seuraavana päivänä pitikin lähteä reagoimaan siihen että äärioikeistolainen Suomi Ensin oli tulossa Turkuun osoittamaan mieltä.

Siitä huolimatta että moni normaalisti poliisia kohtaan kriittinen oli kiitellyt poliisia nopeasta toiminnasta, minä haluaisin väittää että poliisit eivät tässä ole sankareita. Sankareita on ne jotka kantoivat yksilöllisesti ja ilman aseita ja luotiliivejä vastuunsa ja toimivat hyökkäyksen alkaessa. Koska niin tämän yhteiskunnan pitäisi toimia.

Turvallisuutta ei luo se että joka kadunkulmassa seisoo poliisi konepistoolin kanssa. Se on pikemminkin osoitus yhteiskunnasta joka ei osaa myöntää omaa haavoittuvaisuuttaan: pitää pistää pystyyn heti tragedian jälkeen täysin merkityksetön näytös jonka tarkoitus on vain todistella että yhteiskunnan väkivaltakoneistolla on joku olemassaolon oikeutus. Oikeaa turvallisuutta luo sellainen kulttuuri missä sivustakatsojat tarttuu toimeen ja yhteisö rakentaa itse oman turvallisuutensa, on se sitten auttamalla loukkaantunutta tai hakkaamalla pesäpallomailalla sarjapuukottajaa päähän. Sellaista meininkiä meidän yhteiskunta tarvitsee.

Toiseksi: tuli taas vaihteeksi hyvin selväksi se että kenen puolella poliisi on kun rasistit haluavat osoittaa mieltä. Suomi Ensin -hyypiöt tulivat valokuvaamaan ja huutelemaan solvauksia vastamielenosoittajille ja saivat tehdä sitä käytännössä vapaasti, ennenkuin poliisi taas tuli väliin ja siirsi vastamielenosoittajia kauemmaksi. Poliisi myös vaati vastamielenosoittajia riisumaan huivit ja naamiot kasvoiltaan kiinniotoilla uhaten, ja vastamielenosoittajia otettiin myös kiinni. Vahvin signaali toki on se miten poliisi aina ja joka kerta asemoi itsensä: selkä kohti rasisteja, koska poliisi ei koe rasisteita uhaksi.

Ja jo ennen vastamielenosoitusta Suomi Ensin -sakki kävi häiriköimässä rauhallista muistohetkeä solvaten satunnaisia paikallaolijoita rasistisesti. Poliisi antoi tämänkin jatkua.

Huomionarvoista on että vastamielenosoitus oli käytännössä spontaani ja siihen osallistui myös aktiivisten antirasistien lisäksi monia muitakin turkulaisia jotka paikalle sattuivat, koska niin monia inhotti syvästi se miten Marco de Wit paskasakkeineen tulee hiljaiseen muistohetkeen rymyämään. Poliisi päätti mieluummin puolustaa rasisteja kuin turkulaisia.

Ei tosiaankaan syytä pitää poliisia sankareina siksi että joku ampui yhden laukauksen. Poliisi palasi alle vuorokaudessa normaaliin päiväjärjestykseen missä rasistien annetaan häiritä tavallisten ihmisten elämää. Saisivat hävetä.

muistomerkki.jpg

 

 

 

Turku, 18.8. 2017