Huono onni voi kohdata kenet tahansa. Paitsi niitä joita se ei kohtaa.

Pelastusarmeijalla on taas käynnissä keräyskampanja, jonka puitteissa mm. Tarja Halonen ja Peter Vesterbacka on kuvattu niinkuin he olisivat kodittomia kadulla asujia.

yolonen.PNG

Itse useamman kerran asunnottomuuden uhan alla eläneenä niin koen tämän jokseenkin loukkaavaksi monellakin tavalla, jo kampanjasloganista alkaen.

Huono onni voi kohdata kenet tahansa. Hieno slogan, mutta kun se ei ole totta. Meidän yhteiskunnassamme varallisuus, työllisyys ja koulutus on mitä korkeimmissa määrin periytyvää. Luokkien välillä ei juurikaan liikuta. Paitsi mitä nyt nykynuoret tulevat tienaamaan vähemmän ja omistamaan vähemmän kuin aiemmat sukupolvet.

Kun yhteiskunnassa on päässyt tietyn rajapyykin yli, todellisen köyhyyden riskiä ei enää ole. Se siitä huonosta tuurista. Hyvin harva pörssiyritysjohtaja tai kansanedustaja päätyy kadulle vaikka tekisi mitä.

Mutta jos on lähtökohtaisesti köyhä ja omia turvaverkkoja ei ole, kadulle päätyminen on joka kerta noin yhden maksamatta jääneen vuokran päässä, niinkuin ilmeisesti ihmisille kävikin talvella koska Kela ei maksanut toimeentulotukia ajoissa.

hästerbacka

Ylipäätään hyvin toimeentulevien ihmisten nostaminen tällaisten kampanjoiden keskiöön kertoo paljon siitä millä asenteella täällä yhteiskunnassa mitään tehdään. Julkisuudessa voidaan ihastella Hakaniemen kauppahallista sisäfilettä ostavaa ministeriä joka on siellä niinkuin kuka tahansa meistä. Paitsi no, me joilla ei ole varaa sisäfileeseen tai edes jauhelihaan.

Ennen kaikkeahan tässä valehdellaan siitä että tämä yhteiskunta on parempi kuin mitä se on. Saattaa olla että Halonen ja Vesterbacka on oikeasti kiinnostuneita sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, mutta voin taata tämän: hallituksessa kellään ei ole kiinnostusta siihen. Yhdenkään pörssiyhtiön johtaja ei välitä siitä että ihmisillä ei ole varaa edes ruokaan aina. Suomessa ei ole mitään yhtenäistä yhteiskuntaa. On se hyvätuloisten teatteritaso ja meidän köyhien Suomi, jolla ei ole oikeastaan mitään annettavaa kenellekään siinä elävälle ollut aikoihin.

Jos ainoa tapa saada hyvätuloiset reagoimaan asunnottomuuteen ja köyhyyteen on käyttää muita hyvätuloisia mannekiineina, koska oikeasti asunnottomat ei edes rekisteröidy kanssaihmisinä kartalle, ei ole mitään toivoa saavuttaa mitään ymmärrystä mistään.

Huono onni voi kohdata kenet tahansa. Paitsi niitä joita se ei kohtaa.

Valkoisen kulttuuriväen taakka

Tämä on nyt ollut hetken aikaa työn alla, ja mietin että pitäisikö kirjoittaa koko aiheesta lainkaan, mutta koska vastapuoli ei suostu lopettamaan, niin miksipä jättää kirjoittamatta. Tuorein kirjoitus liberaalilta kulttuuriväeltä (johon tämän kontekstissa voidaan laskea toimittajat varsin hyvin) on Reeta Rädyn “Lähdetkö kahville, rasisti?

Vaaditaan lisää empatiaa, sympatiaa ja ymmärrykseen pyritään. That is pretty much it, ja Räty ei oikeastaan onnistu tekemään yhtään pointtia mikä ei olisi tehty samankaltaisissa kolumneissa, artikkeleissa ja haastatteluissa noin miljoona kertaa.

norsu babby.jpg
Elefantinpoikanen syntyy noin 110-kiloisena, eli se on maailman toiseksi suurin vauva heti valkoisen kulttuurieliitin jälkeen

Sitten toki oli Pirkko Saisio, jonka lausunnot Ylelle ja Hesarille saivat kovasti ylistystä muun muassa Hommaforumilla ja muiden rasististen öyhöjen taholta. Taas mennään samoilla linjoilla: ääripäät on olemassa, tarvitaan keskustelua ja niin edespäin.

saisioLSP
Maahanmuuttajien rikostilastoista puhuminen on tosin nimenomaan sitä rasistiseen keskusteluun lähtemistä 95% ajasta, mutta mitäpä siitä. Keskustelua!

Sitten toki oli myös jo jokin aika sitten Laura Honkasalo, joka pahastui siitä että Koko Hubara kritisoi Finlandialla palkittua Oneironia sen positioista. Että kirjailijalla pitää olla oikeus kirjoittaa täsmälleen mistä haluaa ja niin edelleen plaa plaa plaa.

Ja viime viikolla (luullakseni, koska en lukenut koko tekstiä) Antti Hurskainen päätti satuttaa itsensä reunakkuuteen vertaamalla Koko Hubaraa Timo Hännikäiseen. Tätä minun on hankala kommentoida koska ei ole mitään intressejä lukea Hännikäisestä mitään, koska seriously ei. Mutta premissi on joka tapauksessa dille, ja laaja yleissivistykseni antaa minulle mahdollisuuden arvioida asioita mihin en jaksa perehtyä.

Tässä kohtaa mainittakoon, että itse tulen toistaneeksi aika paljon tässä asioita mitä rodullistetut ihmiset on julkisessa keskustelussa sanoneet monta kertaa. Kuuntelisitte vaikka Maryam Abdulkarimia, Umayya Abu-Hannaa tai Koko Hubaraa sen sijaan että kuuntelisitte minua, rehellisyyden nimissä.

Näiden kaikkien tekstien ongelma on jaettavissa karkeasti kahteen osaan.

Ensimmäisenä: suomalainen kulttuuriväki ja toimittajakunta on lähes poikkeuksetta valkoista väkeä, joilla on sosioekonomisista syistä hyvin vähän tekemistä rodullistettujen suomalaisten kanssa. Siitä johtuen kulttuuriväen rasismikeskustelut miltei poikkeuksetta joko ei ota lainkaan huomioon sitä että kyllä, eniten näkemystä tässä aihepiirissä löytyy nimenomaan rodullistetuilta. Jostain syystä minä en koe että minun pitäisi kirjoittaa kirjoja siitä miten kasvoin työväenluokkaisena 1960-luvun Kalliossa, mutta kulttuuriväki kokee että he ovat nimenomaan moraalinen auktoriteetti jota pitäisi kuunnella tässä rasismikeskustelussa koska no en edes tiedä. Jos yksikin Räty tai Saisio viitsisi kuunnella Hubaraa, joka Oneiron-keskustelussa totesi ”Suomalaisen kulttuurikeskustelun ongelma on se, ettei vähemmistöjen edustajien oma ääni tahdo päästä kuuluville”, niin se olisi jo jotain. Mutta ei, on jostain kumman syystä relevantimpaa puhua ääripäistä ja taistolaisista.

Se toinen osa johtuu oikeastaan ensimmäisestä, ja se on tämän julkisen rasismikeskustelun pohjattoman masturbatorinen luonne. Koska rodullistettuja ei kuunnella tai päästetä ääneen, jäljelle jää vain sellainen valkoisen kulttuurieliitin keskeinen lätinä siitä miten dialogia pitäisi olla. Eikä niissä keskusteluissa oikeastaan osata edes sanoa niinkin yksinkertaista asiaa kuin että miksi rasismi on paha asia. 

Toimittajat ja kulttuuriväki tuottavat keskenään tekstiä siitä että ohoh, Suomessa on rasismia, pitäisiköhän tästä keskustella, mutta se varsinainen keskustelu ei koskaan ala. Puhutaan siitä miten rasismin syitä pitäisi ymmärtää, mutta esimerkiksi minä olen jaksanut istua yliopistolla luennoilla aiheesta ja kehtaisin väittää että minulla on jonkinlainen käsitys siitä miksi ihmiset ovat rasisteja ylipäätään, sosioekonomiset ja kulttuuriset syyt ja niin edelleen ja niin edelleen. Ei minun tarvitse Pekka Haaviston tavoin tehdä PR-temppua jossa lähden Viitasaarelle flanellipaita päällä kuuntelemaan Teuvo Hakkaraisen pälätystä islamista. Ja kyllä, rodullistetut ihmiset tietävät oikein hyvin että mistä rasismi johtuu, koska he elävät siinä maailmassa joka päivä.

Akateemisella puolella voidaan pitää itsestäänselvyytenä sitä että kyllä, länsimaiset yhteiskunnat kuten Suomi ovat rasismin läpitunkemia. Eihän Suomessa vieläkään varsinaisesti olla sitä mieltä että joku ei-valkoinen voisi olla suomalainen, noin esimerkkinä. Teoriatasolla kyllä, käytännössä ei. Jokainen meistä on tavalla tai toisella rasistinen, koska me olemme kasvaneet yhteiskunnassa joka on rasistinen. Tämä rasismi ilmenee esimerkiksi juurikin sillä tavalla että valkoiset suomalaiset alkavat kokea itsensä auktoriteeteiksi jotka ovat parempia puhumaan rasismista kuin rodullistetut, koska he ovat kulttuuriväkeä ja intellektuelleja eivätkä varmasti itse rasisteja lainkaan.

Ja tässä me pääsemme oikeastaan sen ytimeen mitä Räty ja Saisio ei sano. Miksi rasismi on pahaa? 

Rasismia ei pidä hyväksyä koska se on dehumanisoivaa ja epätasa-arvoa luovaa. Liberaalissa diskurssissa taas rasismi an sich on paha koska rasismi on jokin hyvin abstraktilla tasolla paha asia jota harjoittaa lähinnä se Toinen, joka seisoo MATUT ULOS -kyltin kanssa Rautatientorilla. Mikä nyt tekee toki tästä koko ymmärtämiskeskustelusta vähintäänkin absurdia, koska liberaali kulttuuriväki ei edes osaa sanoa miksi vastustaa noin nimellisesti rasismia mutta sanoo että pitäisi ymmärtää sitä.

Ja tämä kaikki palautuu siihen että julkisen rasismin läsnäolo aiheuttaa sekasortoa ja yhteiskunnallista turbulenssia mistä liberaali kulttuuriväki ei pidä, joten heidän ratkaisunsa on lähinnä yrittää hiljentää antirasistit, koska myös antirasismi aiheuttaa yhteiskunnallista turbulenssia kyseenalaistamalla valkoisen ylivallan. Myöskin toki se että antirasistit yleisesti ottaen kyseenalaistavat sen, että tämä on keskustelu joiden valkoisten hyvin toimeentulevien ihmisten pitäisi käydä, ei sovi kulttuuriväelle, koska kulttuuriväki on tosiaan isoja vauvoja jotka haluavat olla äänessä jatkuvasti, vaikkei heillä olisikaan mitään relevanttia sanottavaa.

Voi ei.

 

Valkoisen kulttuuriväen taakka

Terrorism And The Frustrated Subject

Preface: I have zero interests in doing ethical condemnations of the acts of individuals, because on rather fundamental level, individuals act in ways that they see no true alternative to. I am far more interested in understanding the whys of human actions. With that in mind, let’s move forward. 

Let me open with an old Finnish joke (I do feel like I am writing a Žižek pastiche, yes). When faced with an issue of any sort, you can always say “They did not have this problem in the Soviet Union.”

The joke, in itself, hides a truth that should be obvious. The Western citizen, or subject, desires in many cases a state that would be capable of action. The cause to take action against differs, it may be political corruption, it may be unemployment or lack of self-determination.

The state exists in many regards in a state of inaction, unless it comes to carrying out the neoliberal (or in recent history, a social democratic) agenda. This creates a fundamental rift between the state and its citizens, who frequently do desire action in ways and for causes that are unpalatable to the state. As an example, there is now a call of action against the racist actions and racist attitudes of the Finnish police, and while the police leadership has been outspoken about condemning racism, action is lacking. When a known racist is put in charge of investigating racism within his own organization, we see this as a false action and fundamentally lacking in meaning.

But what is to be done? Nothing. The individual has no power to influence the machinery and the structures of the state, which water down any calls of action into vague promises of change. This process is so obvious, that anyone who hasn’t accepted the ideology of the state, knows without doubt that any investigation will be pointless and no change will ever happen.

In the neoliberal West, individualism reigns supreme, so there are no serious attempts at organizing against injustice, either perceived injustices (in the case of ISIS-related terrorist actions) or objective injustices. The individual, the subject, realizes that they have become objects for a machinery of state that absolutely has no regard for them. The atomization of society brings along with it not a willingness to resist, but a death drive. When there is nothing that you can do to affect the present conditions, the idea of lashing out, even suicidally, becomes a lot stronger.

Famously, the Rote Armee Fraktion was to a significant degree motivated by the realization that the West German government was absolutely dominated by former Nazis on all levels, and post-denazification, there was no real interest in justice.  Baader and Meinhof did, entirely correctly, realize that there was no chance of change within the system in itself, so they rejected peaceful means in favor of violent means.

Note that it does not matter at all that there was no true right-wing conspiracy to make things in West Germany the way there were: the entire situation was happenstance and how a western capitalist state conducts itself. The important thing is how the individual perceives the state to act. And in the case of Baader and Meinhof, they rejected the actions of the state and took to arms, with well-known consequences.

We can also look at the conflict in Northern Ireland, that in the 1960s was characterized by a peaceful civil rights movement by the Catholic population, but quickly became a sectarian conflict, primarily due to Unionist provocations leading to a new rise of the Irish Republican Army.

In both of these cases, we can point towards a process of frustration of the subject. An environment which both empowers the individual, yet completely ignores the individual whenever the individual makes demands that do not interest the state, creates nothing but frustration. If your demands are well represented among the machinery of the state, there are no reasons to feel frustration.

The legitimacy of the desire has little to no effect on the process of frustration. We are still struggling to understand the radicalization among the population in Western countries, that recently have led to actions such as the bombing in Manchester, the attack on London Bridge, the truck attack in Stockholm and so on, yet we can almost certainly say that the individuals who carried out their attacks have had their personal ideology rejected by both the state and the mainstream of popular opinion. Yet, these people are willing to die in actions that only serve as an extended suicide. This is significant in itself.

Terrorism towards a revolutionary goal seems to exist even when the revolutionary goal is impossible, as in the case of the RAF.  It is also possible that behind the actions, there is a larger political ideology and a goal that is in it self a rational goal. The Islamic State encourages terrorism, because terrorism drives a wedge between the Muslim population in the West and the general population. This almost nihilistic and distinctly realpolitik goal is however not what results in people being willing to die. Those processes only happen on individual levels and those processes are the process of frustration and de-subjectivization.

Thus, we can rather safely say that the modern state, in its belief in itself and in the impossibility of change, is the incubator of terrorism.

 

 

Terrorism And The Frustrated Subject

Vapauden kaiho, vapauden kahleet

Kansan Uutisten Pontus Purokuru on kirjoittanut uusliberalismista blogiinsa, ja ajattelin hieman kommentoida sitä tässä.

Kirjoituksessa on paljon pielessä, ja paljon juuri siksi että Purokuru ei usko palkkatyöhön, asia jota olen kommentoinut täällä aiemmin. Se tavallaan varjostaa koko kirjoitusta niiltä osin, missä Purokuru ei ymmärrä kanssaihmistään.

lifestyle-graffiti.jpg

Purokuru esittää paljon väitteitä, ja keskeisin niistä on ehkä tässä sitaatissa:

Yksinyrittäjien määrä on kasvanut vuosikymmenessä noin 40 000:lla. Kyselyjen mukaan yrittäjyys houkuttelee itsenäisyyden ja vapauden vuoksi. Yhä useampi valitsee mieluummin matalammat tulot ja itsemääräämisen kuin elämän palkkatyössä, jossa joku toinen määrää ajasta ja työn sisällöstä.

Startupit herättävät huomattavasti enemmän kiinnostusta ja haluja kuin pölyiseltä tuntuva julkinen sektori. Slush on maailmanmenon kannalta olennaisempi tapahtuma kuin kymmenen vanhan työväen vappumarssia. Yritysmaailmassa on menoa ja nautintoa, toisin kuin yliopistoilla, jotka ovat Suomessa hiiltyneet tummiksi raunioiksi, joiden seasta kuuluu voimatonta valitusta.

Tämä saattaa olla päällisin puolin totta, mutta niinkuin moni asia, se ei silti sitä ole. Yksinyrittäjien määrä kasvaa jatkuvasti siksi että yritykset ja yrittäjät mieluusti ulkoistavat työntekijänsä riskit muuttamalla työntekijän yrittäjäksi. Tuskinpa kovinkaan moni kääntäjä esimerkiksi sanoisi ei sille jos voisi tehdä työtään työntekijänä samalla palkalla, kuin mitä yrittäjänä saa. Tai parturikampaaja, joka vuokraa tuolinsa salongin omistajalta.

Julkiselle sektorille on yhä ihmisiä pyrkimässä töihin jatkuvasti, koska virkaan pääseminen on yhäkin aika lailla lottovoitto, niin kauan kun pääsee asemaan missä sopimuksia ja määräaikaisuuksia ei ketjuteta jatkuvasti. Suurin osa ihmisistä kaipaa vakautta eikä rikkauksia. Yliopistomaailmassa pätee sama: työnteko yliopistolla on onnistuttu kurjistamaan sellaisella tasolla, että akateemisesti koulutettu ihminen lähtee nykyään mieluummin vaikka ulkomaille töihin.

Jos peilaa tätä tekstiä siihen mitä Purokuru on kirjoittanut aiemmin, on aika selvää että hänen katsantokantansa on nimenomaankin sellainen joka on omaksunut uusliberaalin maailman arvot. Totta kai freelancer on vapaampi tietyssä mielessä, mutta freelancerin elämää rajoittavat kahleet ovatkin erilaisia. Onko sillä perustavanlaatuisesti väliä että osoittaako työtehtävät tilaaja vai esimies, jos käytännön taloudellisista syistä niistä ei voi kieltäytyä, ellei sitten halua hakeutua sosiaaliturvan pariin?

Ja totta kai ihmiset oppivat rakastamaan omia kahleitaan. Slush ja Nordic Business Forum on täynnä ihmisiä, jotka mielellään olisivat menestysyrittäjiä, mutta koska käytännön tasolla eivät ole, tyytyvät illuusioon siitä. Toisin kuin uusliberaalin talouspolitiikan rappeuttamassa julkisessa sektorissa, Slushissa voi saada itselleen liminaalisen kokemuksen siitä että on osa jotain itseään suurempaa ja osana menestyjien yhteisöä. Totta kai se on lähinnä puhdasta illuusiota, mutta illuusio voi olla todellisuutta todellisempaa. Tai miksi te luulette että Aleksi Valavuoren ja Ville Tolvasen kaltaisia ihmisiä palkataan johtoasemiin? Koska he ovat lojaaleja ja kyvykkäitä alallaan? Ei, vaan heillä on tapana esittää itsensä suurempina ja kyvykkäämpinä kuin mitä he ovat. Mutta takaisin yhteisöllisyyteen.

Tällaiset illusoriset yhteisöt mitä esimerkiksi Suomen viestintä-, markkinointi-, mainos- ja somekonsultaatiopiirit luovat ovat loistavia esimerkkejä yhteisöistä jotka eivät ole millään tavalla konkreettisia. Se joka vaikkapa menettää työpaikkansa, putoaa yhteisöstä todella nopeasti.  Yhteisöllisyyden perään haikailu on tyypillistä tänä aikana, mutta kuten Jean-Luc Nancy jo epäili, on syytä olla kriittinen sen suhteen että onko koskaan sellaista yhteisöllisyyttä kuin mitä ihmiset kuvittelevat edes ollut olemassa. Uusliberaalin maailman some-spesialistit verkostoituvat koska on pakko. Kylmän sodan aikaiset ay-aktiivit verkostoituivat ja hengasivat työväentaloilla koska oli pakko. Itse vetäisin sen johtopäätöksen että yhteisöllisyys on yksilön hyvinvoinnin kannallalta välttämätöntä, eikä mikään ideaalitila sinänsä.

Tekstissä paljon palaa siihen että Purokuru ei tunnu ymmärtävän lainkaan sitä että vapaus on uusliberaalissa retoriikassa aina tarkoittanut vapautta vähemmistölle, ei suurille massoille. Kuten sanottua, työelämän kontrolli on yksi ja sama freelancerille kuin palkkatyöläisellekin, mutta muoto vain vaihtelee hieman ja voi kuvitella olevansa vapaampi.

Tämä on se mikä voidaan peittää nimenomaan Slushin kaltaisella toiminnalla joka luo yhteisön illuusion. Joka ainoa somekonsultti Slushissa kilpailee keskenään asiakkaista ja sopimuksista, sen sijaan että vaikkapa puhaltaisivat yhteen hiileen. Teeskentelemällä että ollaan kaikki yhdessä ja samassa leirissä, pystytään välttämään se uusliberaalin ideologian painajainen, missä ihmiset oikeasti järjestäytyisivät yhteisöiksi ajaakseen omaa etuaan. Tärkeintä ja suurinta on atomisaatio, ja atomisaatiota voidaan tukea luomalla illusorisia yhteisöllisyyden tunteita.

 

 

 

 

Vapauden kaiho, vapauden kahleet

The Sublime, State Institutions And The Systemic Crisis

As a follow up to my earlier post about the Sublime and the state, I decided to continue my analysis along the same lines, through examining the crisis that certain Finnish state institutions are facing. Unfortunately, the links I am giving as sources are mostly Finnish press and a Finnish-language blog post, but I will give sufficient details on them for non-Finnish speakers to be able to follow my argument.

The nature of the Sublime in state institutions cannot be discussed without discussing trust, because trust in institutions is a manifestation of the Sublime, which makes those institutions greater than their de jure existence. In societies where the lack of trust in state institutions is significant, these institutions struggle with applying force since they cannot count on the cooperation of the population. Max Weber considers the most significant aspect of the state in that the state claims and holds a monopoly on the use of physical force. However, for this claim to be valid, the state has to be legitimized in the minds of the population.

Thus, we should, according to those in power, accept the use of force against us if we do not follow what the authorities say to us. So, we should accept that at a protest, the police can use violence against us if we resist lawful orders to disperse or resist the actions of the police in any other sense. We also should accept, that if we fail to obey the directives set by the unemployment office, we should lose our unemployment benefits and thus our income. We should also accept the use of force against refugees, when asylum is not granted and refugees are returned to their country of origin by force.

These are the things taken for granted by those in power. However, those in power tend to develop a form of hubris, where the simple act of resistance become inconceivable and even cannot be discussed. When a state loses legitimacy, the population can and will resist the state, where we come to a point as happened in Libya and Syria, where the only method left is the application of violence against the population.

Naturally history shows that application of force is far harder when the population is non-compliant, as shown in this television program about South Armagh where the police can only act when surrounded by armed troops and even then, British authority was only exercised on a very symbolical level. When actual force is necessary, the Clausewitzian element of friction becomes very apparent. Things that are easy when the population cooperates, become very hard once the population does no longer cooperate at all.

So, back to the Sublime and the state institutions of Finland. Criticism leveled against the aggressive and racist deportation program of the current government has on many levels baffled those in power, who only expect compliance from a population. A population that now includes a significant plurality that feels the government does not represent them at all, and a minority that sees the government as an illegitimate oligarchy.

So far, the president and the minister of the interior have commented along the same lines: authorities must be trusted. Unfortunately, this indicates that the legitimacy of the authorities has already eroded and pleas about trusting the authorities will fall on ears that will not listen anymore. The simplest plea about how authorities follow the law and thus should be trusted will not be listened to, when people have already lost faith in those.

A frightening truth emerges from this: those in power have no grasp on why they are the ones in power, and they do not know the means to uphold their power. The president of Finland talks about how “uncontrolled immigration” must be stopped, and all that a plurality of the population sees is how he is repeating the argument of far-right racists, since no uncontrolled immigration even exists in the context we live in. Thus, trust erodes and the Sublime nature of the presidential institution disappears, and we’re faced with the truth that the head of the state is someone who is an increasingly out of touch elderly man.

Likewise, we have been exposed to a strange circular logic whenever someone comments on if the police are trustworthy and a net good for society. Someone who expresses sentiments along the lines of not trusting the police, or levels accusations against the police will almost certainly be told that they have to be wrong since the police are trusted. Again, a plea to trust an authority betrays the fundamental truth of that when an authority needs this sort of plea, the trust has already gone. Especially since even objective arguments against the police get the same reply: the police are trusted and must be trusted.

The Sublime makes all of these authorities greater than they are, yet the element is rarely understood. Right-wingers have an authoritarian way of thinking where any resistance to authority is a transgression that should be met with extreme physical force, and the right wing is in power, and it can safely be assumed that in the coming years, the government will more and more frequently use extreme physical force against protestors and those who question the legitimacy of the government.

Still, these expressions of physical force will also erode the Sublime element of the state institutions and send it into a downward spiral. This is the point where the state as a legitimate actor stops existing.

 

 

 

 

The Sublime, State Institutions And The Systemic Crisis