Mediakritiikkiä ilman kyyneleitä tai kirosanoja: Median rasismista

Long Playn toimituspäällikkö Anu Silfverberg kirjoitti viime perjantaina Long Playn perjantaikirjeeseen joukkotuhonnasta, ja mikä siihen johtaa. Erittäin hyvin ja humaanisti kirjoitettu, ei siinä mitään. Ongelma onkin siinä Silfverberg puhuu kansanmurhatutkimuksesta puhumatta siitä miten yhteiskunnallista vastakkainasettelua tehdään.

Ruandassa Radio Télévision Libre des Mille Collines. Natsi-Saksassa Völkischer Beobachter ja Der Stürmer. Ja nämä on vain räikeimmät esimerkit. Median rooli nykyisessä rasismin ja äärioikeiston nousussa on ollut enemmän kuin merkittävä.

Näin Iso-Britanniassa, miten Suomessa?

 

Joku saattaa todeta että no mutta nuohan on vain iltapäivälehtiä. Mutta, myös Yle on käyttänyt ilmaisuja kuten “turvapaikanhakijoiden tulva” ja “turvapaikanhakijoiden vyöry” täysin ongelmitta, vaikka juuri tämä on sitä dehumanisoivaa kielenkäyttöä, minkä tarkoitus on saada lukija ajattelemaan turvapaikanhakijoita vellovana ihmismassana, eikä yksilöinä.

Toimitaanko tietoisesti rasistisesti? Monesti kyllä. Mitä rasistisempi otsikko, sitä enemmän lehti myy tai sitä enemmän linkkiä klikataan. Joku sanoo toki tässä kohtaa että kyllähän lehdet julkaisevat myös positiivisia juttuja turvapaikanhakijoista, mutta niissäkin on omat ongelmansa. Perustason juttu on luonteeltaan “tämä turvapaikanhakija sai töitä ja naapurit tykkää joten hän on tervetullut.” Turvapaikan saamisen kriteereinä ei kuitenkaan pitäisi olla se että saako joku töitä tai pidetäänkö hänestä.

Tai miten käsitellään avoimen rasistisia poliitikkoja. Me Naiset voi kirjoittaa herttaisen parisuhdejutun Jussi Halla-ahosta välittämättä lainkaan siitä mitä tämä edustaa (kysykääpä sitä mitä Halla-aho totesi Rosa Meriläisestä). Tai Laura Huhtasaaresta. Tai kerta toisensa jälkeen kirjoittaa maisterisjätkä-tyyppisiä juttuja Timo Soinista piittaamatta siitä että Soinin hokema kulttuurimarxilaisuus on suoraan Natsi-Saksan kulttuuribolševismistä tuleva termi.

Siksi onkin jotenkin niin hämmentävää se, miten Silfverberg kirjoittaa vastakkainasettelusta ja vihapuheesta puhumatta lainkaan siitä että miten se mahdollistetaan, tai ilman kontekstualisaatiota. Jos jollakulla siitä on vastuu, niin medialla. Kun puhutaan median rasistisuudesta, monesti sitä kuitenkin kuulee toimittajilta, monesti sellaisilta jotka henkilökohtaisesti tunnen, että eihän media ole mikään monoliitti kuitenkaan ja toimittajia on erilaisia.

Ei se ole monoliitti, ei tietenkään. Ylellä ja Persujen rasistisella propagandatuutilla Suomen Uutisilla on eroja. Mutta media on silti kokoelma hierarkisia rakenteita, joilla on läheiset suhteet toistensa kanssa. Ansaintamallit ja uutisoinnin logiikka on sellaisia käsitteitä mitä jaetaan mediassa. Jos rahaa ja näkyvyyttä tulee rasismilla tai rasismin tukemisella, jokaisella erillisellä medialla on paineita siihen suuntaan. Ikävä kyllä jopa Ylellä, jota halutaan pyörittää kuin yritystä.

Siinä se ongelma Silfverbergin perjantaikirjeen suhteen. Se on kirjoitettu niinkuin kirjoittaja olisi täysin ulkopuolinen siitä kontekstista, missä rasistista ideologiaa nostetaan esille, mutta kukaan median edustaja ei ole. Vastakkainasettelu on todellista, ja puoltaan ei voi olla valitsematta. Voi joko puolustaa ihmisarvoa tai mennä fasistien kelkkaan.

 

 

 

Advertisements
Mediakritiikkiä ilman kyyneleitä tai kirosanoja: Median rasismista

Tämä on Suomi vuonna 2018

Emma Kari inspiroi minua kirjoittamaan tästä, koska otsikossa oleva ilmaisu on tyhjin ilmaisu kaikista. Saatteeksi, itse olen sitä mieltä että Teuvo Hakkaraiselle olisi voitu antaa vaikka elinkautinen.

emmakari

En jaksa rakentaa omaa argumenttiani uudestaan, koska olen sen esittänyt koskien Huhtasaarta aiemmin blogissani. Kaikki tiivistyy siihen että jos ei ole mitään varsinaista auktoriteettitahoa joka haluaisi rankaista ihmisiä, heitä ei rankaista. Sellaista ei ole.

Tämä ei ole minun Suomeni ja Suomi vuonna 2018 -tyyliset heitot ovat liberaalia ideologiaa puhtaimmillaan, arvotuksia vailla merkityksellisyyttä. Siinä piilee ajatus siitä että Suomi on joskus ollut hyvä maa, jossa ei ole lainkaan ollut ongelmia tasa-arvossa tai rakenteissa. Tai että Suomen pitäisi sellainen olla.

Ei ymmärretä sitä että kehitys voi mennä takapakkiakin, koska uusliberaalin ideologian ytimessä on fukuyamalainen ajattelu, että kun kommunismi oli päihitetty, tulevaisuudessa on pelkkää uusliberaaleja demokraattisia tasavaltoja ja historia on ohi. Sen sijaan on käynyt niin, että talouskuripolitiikka söi uusliberaalien sosiaaliliberaalien arvojen kannatuksen, koska uusliberaaleilla ei ollutkaan erityisesti mitään tarjottavaa monissa maissa. Ja niin se kävi Suomessakin, ja sen myötä nousi ääri- ja laitaoikeisto, mitä Teuvo Hakkarainenkin edustaa.

Silti me saamme yhä kuulla uusliberaaleilta puolueilta, että yhteiskunnan olisi pitänyt edistyä ja muuttua oikeudenmukaisemmaiseksi, vaikka uusliberaalit eivät mitään tehneet sen eteen.

Miksi minua tämä ärsyttää niin kovasti, on se miten liberaalit aika lailla systemaattisesti kieltäytyvät tekemästä mitään sen eteen, että Perussuomalaisiin kohdistuisi minkäänlaisia seuraamuksia näistä tapauksista. Se on osaamattomuutta ja pelkuruutta.

Sama tämä ei ole minun Suomeni –fraasi näkyy joka kerta kun puhutaan nykyhallituksen äärioikeistolaisesta ja rasistisesta maahanmuuttopolitiikasta, mutta Vihreät ihan mielellään menevät hallitukseen Kokoomuksen kanssa ensi vaalien jälkeen, ilman minkäänlaista ongelmaa. Siitä huolimatta että Kokoomus on ollut avainasemassa mitä tulee maahanmuuttopolitiikan toteuttamiseen.

Lakkaisivat hokemasta sitä pöyristelyään ja toteuttaisivat niitä periaatteitaan käytännössä.

Tämä on Suomi vuonna 2018

Keskiluokan diktatuuri

Helsingin Sanomat, suuressa viisaudessaan, päättää taas pääkirjoitussivuilla puolustella kurjistamispolitiikkaa.

hesari 1.jpg

Ja mitään muutahan suomalaiselta lehdistöltä ei voi odottaa. Kerta toisensa jälkeen taloustoimitusten teknokraatit haluavat kertoa meille että mitä muita mahdollisuuksia ei ole.

Niskakankaan pääpointti on se että työttömien kyykyttäminen jotenkin todistaa sen että hyvinvointivaltio toimii. Koska muuten keskiluokka voi suuttua ja purkaa hyvinvointivaltion. Eli voidaan unohtaa ajatus mistään tasa-arvosta, koska yhteiskunta kuuluu Niskakankaiden mielestä keskiluokalle.

hesari 2.jpg

Niskakankaan ideassa on vain yksi iso vika. Työttömät on jo köyhiä. Ja aika monia työttömiä kiinnostaa hyvin vähän solkotukset hyvinvointivaltiosta, koska hyvinvointivaltiota ei enää ole. Ei ole töitä, sosiaaliturva on alimitoitettu, koulutusmahdollisuuksia ei ole ja jos työttömyys jatkuu yli vuoden, siitä ei pääse todennäköisemmin ulos kuin oman käden kautta.

Minä olen kirjoittanut aika monen monta tekstiä siitä epätoivosta minkä kokee, kun tietää, ei usko, vaan tietää sen että ainoa tie ulos on pamauttaa kuula kalloonsa. Siinä kohtia ihmistä ei erityisemmin kiinnosta hyvin toimeentulevien tunteet siitä että saavatko he verorahoilleen vastinetta.

Minua ei kiinnosta yhtään rakentaa mitään hyvinvointivaltiota. Minä haluan ainoastaan polttaa maan tasalle kaiken sen eriarvoistavan, mitä tässä yhteiskunnassamme on. Minulle yhteiskunta on lakannut jo ajat sitten tarjoamasta yhtään mitään. Minun taloudellisia intressejäni ei puolusta Helsingin Sanomien kolumnistit, ei ministerit eikä etujärjestöt.

Ja jossain kohtaa jotkut muutenkin tajuavat sen ja sitten keskiluokka voikin saada jotain uutta ihmeteltävää.

Keskiluokan diktatuuri

Herra Heinämäki ja omituiset kulttuuriset mielenmaisemat

En ole ihan niin asiantunteva tässä alalla kuin Petra Laiti, joten lukekaa vaikka pohjiksi Laitin blogaus kulttuurisesta omimisesta.  Ja jatkoksi vaikka, jos ette tapausta tunne, samaisen henkilön blogausta tästä ns. Heinämäki-jutusta. Jos jaksatte, muuten voi lukea tiivistelmäni tuosta alta.

herraheinämäki

Eli tästä on kyse: Herra Heinämäen Lato-orkesteri -nimisessä lastenohjelmassa esiintyy hahmo joka on kuvattu ylläolevasti, eli siis stereotyyppisenä alkuperäiskansan edustajana. Ohjelmaa ei ole moneen vuoteen esitetty TV:n puolella mutta se oli katsottavissa YLE Areenassa ja sisäisten keskustelujen jälkeen YLE päätti siirtää sen Elävään arkistoon. Ohjelmaa ei siis hävitetty eikä muuta, ohjelman tekijät osallistuivat keskusteluun myöhemmässä vaiheessa ja tekivät omia arvioitaan joiden mukaan tällainen kuvasto olisi vähän niinkuin out jatkossa. Ei pitäisi olla sen kummallisempaa sinänsä. Alkuperäiskansan edustaja nosti framille toista alkuperäiskansaa koskevan kysymyksen, missä ei pitäisi olla sinänsä mitään kummallista kenellekään.

Jos siis maailma olisi jokseenkin järkevä niin tämä olisi jäänyt tähän. Sen sijaan seurasi viikkotolkulla vääntöä sensuurista (mitä ei tapahtunut anyway), lasten intiaanileikeistä ja mitä nykyään muka sitten saa tehdä-tyyppisiä ulostuloja kaiken maailman kotitarverasisteilta. Niinkuin Laitin blogauksesta voi huomata, äärioikeistolaiset nettifoorumit kuten Ylilauta ja muut äärioikeistolaiset nettikeskustelijat hyppäsivät puolustamaan (vaikka tuskin ohjelman tekijät puolustajia kaipasivat, erityisesti äärioikeistolaisia puolustajia ei taida koskaan kaivata kukaan) lastenohjelmaa, jota todennäköisesti kauhean moni ei ole edes katsonut henkilökohtaisesti. Itse en ainakaan ole katsonut. Taisi jopa olla eka kerta kun kuulin koko ohjelmasta.

Mutta itse asiaan, koska jo pelkästään tätä kirjoittaessani aloin tympääntyä. Kulttuurisen omimisen luonteesta en halua sanoa mitään koska Laiti on jo tarvittavat sanonut joka tapauksessa. Päädyin itse enemmän miettimään sitä näkökulmaa että mistä populaarikulttuurin erityispiirteistä tässä on kyse.

Näen jonkinlaisen interaktion lastenviihteen ja eräänlaisen suurten ikäluokkien nostalgian välillä. Cowboyt ja intiaanit -tyyppinen alkuperäiskansan stereotyyppinen esittäminen oli ehkä vahvimmillaan jonnekin 1960-luvun loppupuolelle asti esim. Hollywood -elokuvissa. Melko harvoin näissä elokuvissa edes esiintyi alkuperäiskansojen edustajia oman kansansa edustajina, vaan kuka tahansa kelpasi. Yksiulotteista ja toiseuttavaa esittämistä elokuvissa missä kaivattiin jokin Toinen viholliseksi joka oli helppo kuvata eräänlaisena luonnonvoimana, ei ihmisinä.

Mutta: se on tosiaan monilta osin menneisyyttä. Western genrenä on käytännössä kuollut pystyyn eikä se ole moneen vuoteen ollut mikään erityisen keskeinen osa populaarikulttuuria. Modernit westernit kuten Armoton, Hateful Eight ja True Grit eivät enää pääosin käytä sitä kliseistä kuvastoa. Joku voisi sanoa että entäpäs Lone Ranger -elokuva, missä Johnny Depp näyttelee kliseisesti intiaanihahmoa? Sitä kritisoitiin jo ennen julkaisua, se oli käsittämättömän huono elokuva ja juuri kukaan ei sitä edes nähnyt.

Lastenviihde taas keskimäärin on ollut vähemmän kriittisesti arvosteltua ja monesti silkkaa soopaa. Esimerkiksi omituisella tavalla historiaa valkopesevä Pocahontas on paitsi alkuperäiskansoja loukkaava, myös ihan käsittämättömän turhanpäiväinen ja keskinkertainen elokuva. Heinämäki -sarjan laadusta en sano mitään koska en ole koskaan sitä nähnyt. Mutta siinä näkyy myös tekijöiden ikä ja etäisyys Amerikan alkuperäiskansoihin: Suomessa on huomattavasti todennäköisempää törmätä näihin viihteen kautta kuin tosielämässä ja sieltähän monet käsityksensä ammentaakin.

Tavallaan tässä on sitten absurdi piire, missä keski-ikäiset miehet tekee lastenohjelmaa, joiden kuvakieli on heidän lapsuudensa ajan populaarikulttuuria ja auttamattoman vanhentunutta kuvausta, mitä nykyään harvassa uudemmassa tuotannossa ylipäätään näkee. Jo oman lapsuuteni ajalta 1980-luvulta muistan että jotain halpoja sulkapäähineitä ja jousipyssyjä oli vielä lelukaupoissa myynnissä, mutta ei ne olleet enää edes silloin missään suuressa arvostuksessa pidettyjä asioita. Silloin leikittiin Miami Vicea ja Ritari Ässää.

Ehkä helpointa monen kannalta olisikin vain herätä siihen että se 1950-luvun maailma ja sen ajan populaarikulttuurin kuvasto on vähän niinkuin mennyttä, koska se on jäänyt sen jalkoihin, että miten nykyään voidaan arvioida historiaa. Lapset kyllä keksii itse uusia asioita mitä leikkiä, ei lasten tarvitse toistaa isovanhempiensa ikäisten ihmisten lapsuusmuistoja. Ei ainakaan silloin, kun nämä pohjimmiltaan tukee valkoista ylivaltaa, tietoisesti tai ei.

 

 

 

Herra Heinämäki ja omituiset kulttuuriset mielenmaisemat

Laura Huhtasaaren gradurosvous ja media

huhtasaari
Täydellisessä maailmassa tämä olisi ainoa Huhtasaaresta käytetty kuva

Tämä on sarjassaan toinen kirjoitus Laura Huhtasaaresta, joka ei sinänsä puhu niinkään Huhtasaaren teoista ja sanomisista, vaan keskustelusta aiheen ympärillä. Ei ole syytä puhua varsinaisesti mitään suoraan poliitikon sanomisista, jos tällä ei ole minkäänlaista uskottavuutta kuitenkaan. Huhtasaari lienee lähinnä epärehellinen ja ylimielinen politiikko joka sattui osumaan oikeaan paikkaan. Hieman niinkuin Juhana Vartiainen, joka viettää päivänsä valehdellen milloin mistäkin. Tai Kempeleen vatipää. Onhan näitä.

Mutta: mikä on ongelmana siinä miten media ylipäätään käsittelee tätä aihetta? Se, ettei kymmenen viimeisen vuoden aikana ole opittu juuri mitään. Ei se toki ole median ongelma, se on myös poliittisen luokan ongelma ja tavallisten kansalaisten ongelma. En haluaisi sanoa että säännöt on muuttuneet, mutta enemmänkin niin että säännöt eivät koskaan olleet todellisia.

Hienoilla sanoilla voisi sanoa että on ollut olemassa eräänlainen sopimus siitä miten poliitikko saa käyttäytyä julkisesti. Lakia ei ainakaan avoimesti saa halveksua, saa kierrellä ja kaarrella miten vain, saa jopa valehdella, mutta suoraan näkyvä ilmiselvä valehtelu ei ole ollut kovinkaan yleistä. Mutta miten tässä tapauksessa sitten on?

huhtis huhtis.jpg

Näin Huhtasaari kommentoi pitkän ja tylsän plagiointisaagansa uusinta käännettä. No, todellisuus on se että Jyväskylän yliopisto ei aiemmin ollut tietoinen tästä spesifisestä gradusta, mistä Huhtasaari oli omansa louhinut. Siksi uusi vilkaisu tilanteeseen ja niin poispäin.

Mitä seurauksia Huhtasaarelle mistään tästä tulee? Ei mitään. Joka ainoa sana joka aiheesta kirjoitetaan valuu santaan, vaikka tutkinto peruttaisiin, silläkään ei ole sen suurempaa väliä, koska Marinol le Pen tulee tekemään uraa politiikassa eikä peruskoulussa, ainakin niin kauan kuin se on mahdollista. Faneja ei kiinnosta. Jussi Halla-ahoa ei erityisemmin kiinnosta, ja mitä muita moraalin ja suoraselkäisyyden perikuvia Perussuomalaisten johdossa on? Tuomittu seksuaalirikollinen Putkonen? Teuvo Hakkarainen, jolla on itsellään syytteitä niskassa mutta seurauksia niistä ei tule? Juho Eerola?

Media voisi ihan hyvin säästää sanansa ja olla kirjoittamatta yhtään mitään koko jutusta, koska mitään merkitystä sillä ei ole. Tiivistetäänpäs yhteen virkkeeseen.

Mitään seurauksia mistään teosta ei koskaan tule, elleivät ihmiset määräävässä asemassa siinä viitekehyksessä usko että niitä pitäisi tulla. 

Juhana Vartiaiselta paloi ek-vaaliehdokkuus demarina kun meni ja sanoi työttömiä rikkaruohoiksi. Kaikesta huolimatta, demareillakin on joku raja ja näin siinä kävi. Silloin tuli seurauksia, koska Antti Rinne tuntui uskovat että on olemassa rajoja sille miten puolueen näkyvä jäsen saa käyttäytyä.

Laitaoikeistossa ei ole mitään tällaista käsitystä. Perussuomalaiset veljeilee avoimesti natsististen järjestöjen kuten PVL:n ja Soldiers of Odinin kanssa, ja kerta toisensa jälkeen näistä yritetään nostaa jonkinlaista konventionaalisen politiikan kehyksissä tapahtuvaa kohua. Ja kerta toisensa jälkeen tulos on nolla koska ulkopuolelta tuleva arvostelu ei silti kiinnosta Perussuomalaisia yhtään. Ja samaan aikaan tämä johtaa siihen, että Perussuomalaisia säännönmukaisesti käsitellään yhtenä tavanomaisena puolueena muiden joukossa.

Jos haluttaisiin saada aikaan jotain, Perussuomalaiset pitäisi eristää poliittisesti täysin. Ei yhteistyötä millään tasolla, ei mitään yhteyksiä muiden puolueiden ja Perussuomalaisten välillä. Pitäisi vallita käsitys ja yhteisymmärrys siitä, että holtittomasti käyttäytyvän ja mitä tahansa sääntöjä noudattamattoman osapuolen kanssa ei kukaan tee yhtikäs mitään.

Eikä Laura Huhtasaaren jutuista pitäisi enää kirjoittaa mitään.

 

 

 

 

Laura Huhtasaaren gradurosvous ja media

Päivystävän anarkistin jälkeen, synteesejä 2020-luvulle

Suvi Auvinen pani pisteen Päivystävälle Anarkistille. Ei voi muuta sanoo ku hattuu nostaa, niin sanotusti. On hyvä lopettaa jossain vaiheessa, kun tavoitteet on saavutettu. En toki voi sanoa tuntevani Suvin ajattelua niin hyvin että voisin tehdä muuta kuin arvailla, mutta anarkismi on nyt osa julkista keskustelua, mitä se ei aiemmin ollut. Se on kelpo saavutus konsensushakuisessa ympäristössä.

Se on toki herättänyt tiettyjä ristiriitoja anarkistien parissa, että anarkismi on Suomessa henkilöitynyt yhteen ainoaan ihmiseen, mikä ei ole tarkoituksenmukaista. Toisaalta, on hankala nähdä muita lähestymistapoja siinä ympäristössä missä ollaan toimittu: kollektiivi ei mahdu Aamu-TV:n studioon eikä median haastatteluformaatteihin.

Mutta jos tämä on nyt saavutettu, miten tästä eteenpäin?

Tärkeintä radikaalille liikkeelle ei ole uskottavuus, vaan kiistämättömyys. Antikapitalistinen liike ei tule koskaan olemaan uskottava, koska meidän yhteiskunnassamme on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Uskottavuus yhteiskunnassa tarkoittaa aina uskottavuutta vallanpitäjien mielessä: voiko sinut integroida osaksi uusliberaalia yhteiskuntaa.

Sen sijaan anarkismi on jo nyt tietyssä mielessä saavuttanut kiistämättömän statuksen. Anarkismi on marginaalissa, mutta kiistämättä osuus poliittista yhtälöä, niin vastenmielistä kuin se poliittiselle ja omistavalle luokalle on. Silloinkin, kun olisi parempi olla huomioimatta anarkismia, anarkismin vastustajat huomioivat sen. Äärioikeistolaiset luulevat saavuttavansa jotain huutaessaan väkivaltaisista anarkisteista, mutta ainoa konkreettinen vaikutus on se, että anarkismi näyttäytyy sivustakatsojalle asiaksi joka pitää ottaa huomioon.

Viime vuosituhannen kasvottomista liikkeistä siirryimme nyt aatteisiin jolla on kasvot. Mutta aate ilman liikettä ei edusta materiaalista voimaa yhteiskunnassa, joten tärkeää on jatkaa niitä pyrkimyksiä organisoitua jotka ovat jo käynnissä ja olemassa. Oppimiskäyrä 2010-luvulla on ollut hurja: intersektionalismi on nykyään monelle itsestäänselvyys.

2020-luvun anarkismi ei tule elämään omassa tyhjiössään: sillä tulee olemaan liittolaisia ja aatetovereita, jotka eivät välttämättä itse edes identifioidu niinkään anarkismiin, vaan esimerkiksi feminismiin ja alkuperäiskansojen oikeuksien ajamiseen, mutta suunta on sama: radikaali tasa-arvo.

Tilanne on totta kai huonompi kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Me olemme menossa kohti valtavaa ympäristötuhoa, kasvavaa eriarvoisuutta ja köyhyyden lisääntymistä. Siksi juuri nyt onkin tehtävä kaikki se mikä tehtävissä on. Teesit ja antiteesit anarkismille aatteena ja liikkeenä on nyt nähty, nyt on luotava synteesi sille.

Ehkäpä tärkeintä on ymmärtää valtio ja yhteiskunta materiaalisina voimina, joilla on rajansa siinä mitä ne pystyvät tekemään ja mitä eivät. Hyvin organisoitunut liike voi nousta valtiota vastaan ja tehdä hallitsemisen mahdottomaksi. Sen pitäisi olla päämäärä: tehdä valtiosta tarpeeton ja voimaton toimimaan. Ja se on täysin mahdollista, niinkuin Rojavassa on osoitettu. Ei kenties dramaattisia vallankumouksia, vaikka barrikadit onkin romanttisia, vaan hiljaisia viimeisiä henkäisyjä, kun valtio menettää hiljalleen hallinnan ja kontrollin.

 

 

 

Päivystävän anarkistin jälkeen, synteesejä 2020-luvulle

Poliittinen väkivalta olikin hyvä asia, kertoo Yle ja mitäpä sitten

Sata vuotta on kulunut Suomen kansalaissodasta, ja Yle päättikin julkaista aiheesta ns. hyvää pohdintaa. Aiemminkin fasistissävytteisistä kolumneista tunnettu Jari Ehrnrooth kirjoittaa siitä miten punavankien teloittaminen ja lähettäminen keskitysleireille kuolemaan olikin hyvä asia. Koska se takasi… liberalismin voiton Suomessa?

Sotahistoroitsija Jussi Jalonen on puhunut aiheesta tyhjentävästi Facebookissa, enkä katso syyksi analysoida Ehrnroothin kolumnia sen enempää, antaa minua fiksumpien ihmisten tehdä sen.

jos jotain leikataan.jpg
Esimerkkiä väkivaltaisesta poliittisesta retoriikasta

Poliittinen väkivalta on sellainen teema, jota on syytä käsitellä hyvin varovaisesti. Sen perusongelma, erityisesti konventionaalisen poliittisesti ajattelevan ihmisen kannalta, on se miten sillä on hyvin usein erittäinkin hyvät perustelut.

Nimittäin kuten olen aiemminkin todennut, yhteiskuntarauhan olemassaolo ei ole automaattisesti mikään hyvä asia. Ikävä kyllä esimerkiksi Suomessa on sellainen tilanne, että poliittinen ja omistava luokka elävät kolluusiossa, ja yhteinen omaisuus siirretään aina mahdollisuuden tullen omistavalle luokalle polkuhintaan. Tehdään päätöksiä leikata lääkekorvauksista ja sosiaaliturvasta niin että köyhimpien elämä huononee entisestään, ihmisiä kuolee, ja tälle kehitykselle ei näy loppua.

Kolumnisti Ehrnrooth itsekin on sitä mieltä että “vapaamatkustajuuden” pitää loppua, koska yhteiskunta kuuluu “korkeasti koulutetulle keskiluokalle” Itsehän sanoisin, että yhteiskunnan ei pidä kuulua poliittiselle luokalle, ei omistavalle luokalle, ja kaikkein vähiten joillekin Ehrnrootheille. Sen pitää kuulua kansalle.

Ehrnroothin omaa logiikkaa noudattaen, ei ole siis mitään keinoa joka olisi väärin sinänsä, mikäli nyt kokee itsensä kovin motivoituneeksi muuttamaan yhteiskuntaa. Ja kukapa huolestuisi sellaisen ihmisen hyvinvoinnista, joka itse on sitä mieltä että joidenkin ihmisten nyt vaan pitää kuolla leireillä koska liberalismi sen vaatii?

Jos puhuu siitä miten joidenkin osa tässä yhteiskunnassa on olla hyväksikäytettyjä, ja joidenkin osa on olla hyväksikäyttäjiä, voisi miettiä myös toki sitä että aikooko hyväksikäytetyt loputtomasti katsella sitä asiantilaa, missä heitä riistetään, heiltä viedään ihmisarvo ja vielä kaiken tämän päälle he saavat lukea Yleisradion kolumnistilta, että tämä on hyvin ja oikein. Tuskin.

Minulle itselleni on useamman kerran sanottu, että mitä mieltä olisin siitä, jos natsit polttaisivat minulta auton, kun olen ollut tuomitsematta ja hyväksynyt natsien omistamien autojen polttamisen. No, minulla ei ole varaa autoon, ja muutenkin olen varsin tietoinen että natsit tekisivät niin joka tapauksessa. Ilmeisesti Ylellä kukaan ei ole vaivautunut kysymään Ehrnroothilta että miltä tuntuisi jos joku kokisi että jotta oikea ideologia voittaa, hänen pitää päätyä vankileirille.

 

Poliittinen väkivalta olikin hyvä asia, kertoo Yle ja mitäpä sitten