Herra Heinämäki ja omituiset kulttuuriset mielenmaisemat

En ole ihan niin asiantunteva tässä alalla kuin Petra Laiti, joten lukekaa vaikka pohjiksi Laitin blogaus kulttuurisesta omimisesta.  Ja jatkoksi vaikka, jos ette tapausta tunne, samaisen henkilön blogausta tästä ns. Heinämäki-jutusta. Jos jaksatte, muuten voi lukea tiivistelmäni tuosta alta.

herraheinämäki

Eli tästä on kyse: Herra Heinämäen Lato-orkesteri -nimisessä lastenohjelmassa esiintyy hahmo joka on kuvattu ylläolevasti, eli siis stereotyyppisenä alkuperäiskansan edustajana. Ohjelmaa ei ole moneen vuoteen esitetty TV:n puolella mutta se oli katsottavissa YLE Areenassa ja sisäisten keskustelujen jälkeen YLE päätti siirtää sen Elävään arkistoon. Ohjelmaa ei siis hävitetty eikä muuta, ohjelman tekijät osallistuivat keskusteluun myöhemmässä vaiheessa ja tekivät omia arvioitaan joiden mukaan tällainen kuvasto olisi vähän niinkuin out jatkossa. Ei pitäisi olla sen kummallisempaa sinänsä. Alkuperäiskansan edustaja nosti framille toista alkuperäiskansaa koskevan kysymyksen, missä ei pitäisi olla sinänsä mitään kummallista kenellekään.

Jos siis maailma olisi jokseenkin järkevä niin tämä olisi jäänyt tähän. Sen sijaan seurasi viikkotolkulla vääntöä sensuurista (mitä ei tapahtunut anyway), lasten intiaanileikeistä ja mitä nykyään muka sitten saa tehdä-tyyppisiä ulostuloja kaiken maailman kotitarverasisteilta. Niinkuin Laitin blogauksesta voi huomata, äärioikeistolaiset nettifoorumit kuten Ylilauta ja muut äärioikeistolaiset nettikeskustelijat hyppäsivät puolustamaan (vaikka tuskin ohjelman tekijät puolustajia kaipasivat, erityisesti äärioikeistolaisia puolustajia ei taida koskaan kaivata kukaan) lastenohjelmaa, jota todennäköisesti kauhean moni ei ole edes katsonut henkilökohtaisesti. Itse en ainakaan ole katsonut. Taisi jopa olla eka kerta kun kuulin koko ohjelmasta.

Mutta itse asiaan, koska jo pelkästään tätä kirjoittaessani aloin tympääntyä. Kulttuurisen omimisen luonteesta en halua sanoa mitään koska Laiti on jo tarvittavat sanonut joka tapauksessa. Päädyin itse enemmän miettimään sitä näkökulmaa että mistä populaarikulttuurin erityispiirteistä tässä on kyse.

Näen jonkinlaisen interaktion lastenviihteen ja eräänlaisen suurten ikäluokkien nostalgian välillä. Cowboyt ja intiaanit -tyyppinen alkuperäiskansan stereotyyppinen esittäminen oli ehkä vahvimmillaan jonnekin 1960-luvun loppupuolelle asti esim. Hollywood -elokuvissa. Melko harvoin näissä elokuvissa edes esiintyi alkuperäiskansojen edustajia oman kansansa edustajina, vaan kuka tahansa kelpasi. Yksiulotteista ja toiseuttavaa esittämistä elokuvissa missä kaivattiin jokin Toinen viholliseksi joka oli helppo kuvata eräänlaisena luonnonvoimana, ei ihmisinä.

Mutta: se on tosiaan monilta osin menneisyyttä. Western genrenä on käytännössä kuollut pystyyn eikä se ole moneen vuoteen ollut mikään erityisen keskeinen osa populaarikulttuuria. Modernit westernit kuten Armoton, Hateful Eight ja True Grit eivät enää pääosin käytä sitä kliseistä kuvastoa. Joku voisi sanoa että entäpäs Lone Ranger -elokuva, missä Johnny Depp näyttelee kliseisesti intiaanihahmoa? Sitä kritisoitiin jo ennen julkaisua, se oli käsittämättömän huono elokuva ja juuri kukaan ei sitä edes nähnyt.

Lastenviihde taas keskimäärin on ollut vähemmän kriittisesti arvosteltua ja monesti silkkaa soopaa. Esimerkiksi omituisella tavalla historiaa valkopesevä Pocahontas on paitsi alkuperäiskansoja loukkaava, myös ihan käsittämättömän turhanpäiväinen ja keskinkertainen elokuva. Heinämäki -sarjan laadusta en sano mitään koska en ole koskaan sitä nähnyt. Mutta siinä näkyy myös tekijöiden ikä ja etäisyys Amerikan alkuperäiskansoihin: Suomessa on huomattavasti todennäköisempää törmätä näihin viihteen kautta kuin tosielämässä ja sieltähän monet käsityksensä ammentaakin.

Tavallaan tässä on sitten absurdi piire, missä keski-ikäiset miehet tekee lastenohjelmaa, joiden kuvakieli on heidän lapsuudensa ajan populaarikulttuuria ja auttamattoman vanhentunutta kuvausta, mitä nykyään harvassa uudemmassa tuotannossa ylipäätään näkee. Jo oman lapsuuteni ajalta 1980-luvulta muistan että jotain halpoja sulkapäähineitä ja jousipyssyjä oli vielä lelukaupoissa myynnissä, mutta ei ne olleet enää edes silloin missään suuressa arvostuksessa pidettyjä asioita. Silloin leikittiin Miami Vicea ja Ritari Ässää.

Ehkä helpointa monen kannalta olisikin vain herätä siihen että se 1950-luvun maailma ja sen ajan populaarikulttuurin kuvasto on vähän niinkuin mennyttä, koska se on jäänyt sen jalkoihin, että miten nykyään voidaan arvioida historiaa. Lapset kyllä keksii itse uusia asioita mitä leikkiä, ei lasten tarvitse toistaa isovanhempiensa ikäisten ihmisten lapsuusmuistoja. Ei ainakaan silloin, kun nämä pohjimmiltaan tukee valkoista ylivaltaa, tietoisesti tai ei.

 

 

 

Advertisements
Herra Heinämäki ja omituiset kulttuuriset mielenmaisemat

Laura Huhtasaaren gradurosvous ja media

huhtasaari
Täydellisessä maailmassa tämä olisi ainoa Huhtasaaresta käytetty kuva

Tämä on sarjassaan toinen kirjoitus Laura Huhtasaaresta, joka ei sinänsä puhu niinkään Huhtasaaren teoista ja sanomisista, vaan keskustelusta aiheen ympärillä. Ei ole syytä puhua varsinaisesti mitään suoraan poliitikon sanomisista, jos tällä ei ole minkäänlaista uskottavuutta kuitenkaan. Huhtasaari lienee lähinnä epärehellinen ja ylimielinen politiikko joka sattui osumaan oikeaan paikkaan. Hieman niinkuin Juhana Vartiainen, joka viettää päivänsä valehdellen milloin mistäkin. Tai Kempeleen vatipää. Onhan näitä.

Mutta: mikä on ongelmana siinä miten media ylipäätään käsittelee tätä aihetta? Se, ettei kymmenen viimeisen vuoden aikana ole opittu juuri mitään. Ei se toki ole median ongelma, se on myös poliittisen luokan ongelma ja tavallisten kansalaisten ongelma. En haluaisi sanoa että säännöt on muuttuneet, mutta enemmänkin niin että säännöt eivät koskaan olleet todellisia.

Hienoilla sanoilla voisi sanoa että on ollut olemassa eräänlainen sopimus siitä miten poliitikko saa käyttäytyä julkisesti. Lakia ei ainakaan avoimesti saa halveksua, saa kierrellä ja kaarrella miten vain, saa jopa valehdella, mutta suoraan näkyvä ilmiselvä valehtelu ei ole ollut kovinkaan yleistä. Mutta miten tässä tapauksessa sitten on?

huhtis huhtis.jpg

Näin Huhtasaari kommentoi pitkän ja tylsän plagiointisaagansa uusinta käännettä. No, todellisuus on se että Jyväskylän yliopisto ei aiemmin ollut tietoinen tästä spesifisestä gradusta, mistä Huhtasaari oli omansa louhinut. Siksi uusi vilkaisu tilanteeseen ja niin poispäin.

Mitä seurauksia Huhtasaarelle mistään tästä tulee? Ei mitään. Joka ainoa sana joka aiheesta kirjoitetaan valuu santaan, vaikka tutkinto peruttaisiin, silläkään ei ole sen suurempaa väliä, koska Marinol le Pen tulee tekemään uraa politiikassa eikä peruskoulussa, ainakin niin kauan kuin se on mahdollista. Faneja ei kiinnosta. Jussi Halla-ahoa ei erityisemmin kiinnosta, ja mitä muita moraalin ja suoraselkäisyyden perikuvia Perussuomalaisten johdossa on? Tuomittu seksuaalirikollinen Putkonen? Teuvo Hakkarainen, jolla on itsellään syytteitä niskassa mutta seurauksia niistä ei tule? Juho Eerola?

Media voisi ihan hyvin säästää sanansa ja olla kirjoittamatta yhtään mitään koko jutusta, koska mitään merkitystä sillä ei ole. Tiivistetäänpäs yhteen virkkeeseen.

Mitään seurauksia mistään teosta ei koskaan tule, elleivät ihmiset määräävässä asemassa siinä viitekehyksessä usko että niitä pitäisi tulla. 

Juhana Vartiaiselta paloi ek-vaaliehdokkuus demarina kun meni ja sanoi työttömiä rikkaruohoiksi. Kaikesta huolimatta, demareillakin on joku raja ja näin siinä kävi. Silloin tuli seurauksia, koska Antti Rinne tuntui uskovat että on olemassa rajoja sille miten puolueen näkyvä jäsen saa käyttäytyä.

Laitaoikeistossa ei ole mitään tällaista käsitystä. Perussuomalaiset veljeilee avoimesti natsististen järjestöjen kuten PVL:n ja Soldiers of Odinin kanssa, ja kerta toisensa jälkeen näistä yritetään nostaa jonkinlaista konventionaalisen politiikan kehyksissä tapahtuvaa kohua. Ja kerta toisensa jälkeen tulos on nolla koska ulkopuolelta tuleva arvostelu ei silti kiinnosta Perussuomalaisia yhtään. Ja samaan aikaan tämä johtaa siihen, että Perussuomalaisia säännönmukaisesti käsitellään yhtenä tavanomaisena puolueena muiden joukossa.

Jos haluttaisiin saada aikaan jotain, Perussuomalaiset pitäisi eristää poliittisesti täysin. Ei yhteistyötä millään tasolla, ei mitään yhteyksiä muiden puolueiden ja Perussuomalaisten välillä. Pitäisi vallita käsitys ja yhteisymmärrys siitä, että holtittomasti käyttäytyvän ja mitä tahansa sääntöjä noudattamattoman osapuolen kanssa ei kukaan tee yhtikäs mitään.

Eikä Laura Huhtasaaren jutuista pitäisi enää kirjoittaa mitään.

 

 

 

 

Laura Huhtasaaren gradurosvous ja media

Päivystävän anarkistin jälkeen, synteesejä 2020-luvulle

Suvi Auvinen pani pisteen Päivystävälle Anarkistille. Ei voi muuta sanoo ku hattuu nostaa, niin sanotusti. On hyvä lopettaa jossain vaiheessa, kun tavoitteet on saavutettu. En toki voi sanoa tuntevani Suvin ajattelua niin hyvin että voisin tehdä muuta kuin arvailla, mutta anarkismi on nyt osa julkista keskustelua, mitä se ei aiemmin ollut. Se on kelpo saavutus konsensushakuisessa ympäristössä.

Se on toki herättänyt tiettyjä ristiriitoja anarkistien parissa, että anarkismi on Suomessa henkilöitynyt yhteen ainoaan ihmiseen, mikä ei ole tarkoituksenmukaista. Toisaalta, on hankala nähdä muita lähestymistapoja siinä ympäristössä missä ollaan toimittu: kollektiivi ei mahdu Aamu-TV:n studioon eikä median haastatteluformaatteihin.

Mutta jos tämä on nyt saavutettu, miten tästä eteenpäin?

Tärkeintä radikaalille liikkeelle ei ole uskottavuus, vaan kiistämättömyys. Antikapitalistinen liike ei tule koskaan olemaan uskottava, koska meidän yhteiskunnassamme on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Uskottavuus yhteiskunnassa tarkoittaa aina uskottavuutta vallanpitäjien mielessä: voiko sinut integroida osaksi uusliberaalia yhteiskuntaa.

Sen sijaan anarkismi on jo nyt tietyssä mielessä saavuttanut kiistämättömän statuksen. Anarkismi on marginaalissa, mutta kiistämättä osuus poliittista yhtälöä, niin vastenmielistä kuin se poliittiselle ja omistavalle luokalle on. Silloinkin, kun olisi parempi olla huomioimatta anarkismia, anarkismin vastustajat huomioivat sen. Äärioikeistolaiset luulevat saavuttavansa jotain huutaessaan väkivaltaisista anarkisteista, mutta ainoa konkreettinen vaikutus on se, että anarkismi näyttäytyy sivustakatsojalle asiaksi joka pitää ottaa huomioon.

Viime vuosituhannen kasvottomista liikkeistä siirryimme nyt aatteisiin jolla on kasvot. Mutta aate ilman liikettä ei edusta materiaalista voimaa yhteiskunnassa, joten tärkeää on jatkaa niitä pyrkimyksiä organisoitua jotka ovat jo käynnissä ja olemassa. Oppimiskäyrä 2010-luvulla on ollut hurja: intersektionalismi on nykyään monelle itsestäänselvyys.

2020-luvun anarkismi ei tule elämään omassa tyhjiössään: sillä tulee olemaan liittolaisia ja aatetovereita, jotka eivät välttämättä itse edes identifioidu niinkään anarkismiin, vaan esimerkiksi feminismiin ja alkuperäiskansojen oikeuksien ajamiseen, mutta suunta on sama: radikaali tasa-arvo.

Tilanne on totta kai huonompi kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Me olemme menossa kohti valtavaa ympäristötuhoa, kasvavaa eriarvoisuutta ja köyhyyden lisääntymistä. Siksi juuri nyt onkin tehtävä kaikki se mikä tehtävissä on. Teesit ja antiteesit anarkismille aatteena ja liikkeenä on nyt nähty, nyt on luotava synteesi sille.

Ehkäpä tärkeintä on ymmärtää valtio ja yhteiskunta materiaalisina voimina, joilla on rajansa siinä mitä ne pystyvät tekemään ja mitä eivät. Hyvin organisoitunut liike voi nousta valtiota vastaan ja tehdä hallitsemisen mahdottomaksi. Sen pitäisi olla päämäärä: tehdä valtiosta tarpeeton ja voimaton toimimaan. Ja se on täysin mahdollista, niinkuin Rojavassa on osoitettu. Ei kenties dramaattisia vallankumouksia, vaikka barrikadit onkin romanttisia, vaan hiljaisia viimeisiä henkäisyjä, kun valtio menettää hiljalleen hallinnan ja kontrollin.

 

 

 

Päivystävän anarkistin jälkeen, synteesejä 2020-luvulle

Poliittinen väkivalta olikin hyvä asia, kertoo Yle ja mitäpä sitten

Sata vuotta on kulunut Suomen kansalaissodasta, ja Yle päättikin julkaista aiheesta ns. hyvää pohdintaa. Aiemminkin fasistissävytteisistä kolumneista tunnettu Jari Ehrnrooth kirjoittaa siitä miten punavankien teloittaminen ja lähettäminen keskitysleireille kuolemaan olikin hyvä asia. Koska se takasi… liberalismin voiton Suomessa?

Sotahistoroitsija Jussi Jalonen on puhunut aiheesta tyhjentävästi Facebookissa, enkä katso syyksi analysoida Ehrnroothin kolumnia sen enempää, antaa minua fiksumpien ihmisten tehdä sen.

jos jotain leikataan.jpg
Esimerkkiä väkivaltaisesta poliittisesta retoriikasta

Poliittinen väkivalta on sellainen teema, jota on syytä käsitellä hyvin varovaisesti. Sen perusongelma, erityisesti konventionaalisen poliittisesti ajattelevan ihmisen kannalta, on se miten sillä on hyvin usein erittäinkin hyvät perustelut.

Nimittäin kuten olen aiemminkin todennut, yhteiskuntarauhan olemassaolo ei ole automaattisesti mikään hyvä asia. Ikävä kyllä esimerkiksi Suomessa on sellainen tilanne, että poliittinen ja omistava luokka elävät kolluusiossa, ja yhteinen omaisuus siirretään aina mahdollisuuden tullen omistavalle luokalle polkuhintaan. Tehdään päätöksiä leikata lääkekorvauksista ja sosiaaliturvasta niin että köyhimpien elämä huononee entisestään, ihmisiä kuolee, ja tälle kehitykselle ei näy loppua.

Kolumnisti Ehrnrooth itsekin on sitä mieltä että “vapaamatkustajuuden” pitää loppua, koska yhteiskunta kuuluu “korkeasti koulutetulle keskiluokalle” Itsehän sanoisin, että yhteiskunnan ei pidä kuulua poliittiselle luokalle, ei omistavalle luokalle, ja kaikkein vähiten joillekin Ehrnrootheille. Sen pitää kuulua kansalle.

Ehrnroothin omaa logiikkaa noudattaen, ei ole siis mitään keinoa joka olisi väärin sinänsä, mikäli nyt kokee itsensä kovin motivoituneeksi muuttamaan yhteiskuntaa. Ja kukapa huolestuisi sellaisen ihmisen hyvinvoinnista, joka itse on sitä mieltä että joidenkin ihmisten nyt vaan pitää kuolla leireillä koska liberalismi sen vaatii?

Jos puhuu siitä miten joidenkin osa tässä yhteiskunnassa on olla hyväksikäytettyjä, ja joidenkin osa on olla hyväksikäyttäjiä, voisi miettiä myös toki sitä että aikooko hyväksikäytetyt loputtomasti katsella sitä asiantilaa, missä heitä riistetään, heiltä viedään ihmisarvo ja vielä kaiken tämän päälle he saavat lukea Yleisradion kolumnistilta, että tämä on hyvin ja oikein. Tuskin.

Minulle itselleni on useamman kerran sanottu, että mitä mieltä olisin siitä, jos natsit polttaisivat minulta auton, kun olen ollut tuomitsematta ja hyväksynyt natsien omistamien autojen polttamisen. No, minulla ei ole varaa autoon, ja muutenkin olen varsin tietoinen että natsit tekisivät niin joka tapauksessa. Ilmeisesti Ylellä kukaan ei ole vaivautunut kysymään Ehrnroothilta että miltä tuntuisi jos joku kokisi että jotta oikea ideologia voittaa, hänen pitää päätyä vankileirille.

 

Poliittinen väkivalta olikin hyvä asia, kertoo Yle ja mitäpä sitten

Paheksumalla ei saa pahoja ihmisiä käyttäytymään hyvin

Screenshot 2018-02-21 09.17.31.png

Tiivistelmä taas siitä mitä Jani Mäkelä puuhaa. Päivän Byrokraatti lähti tekemään toistaitoista lokakampanjaa toimittajaa vastaan (mikä ei oikein toiminut kuitenkaan, koska ihmiset jotka ei koe satunnaista toimittajaa ideologisena vihollisenaan eivät siihen reagoi) ja päivä sen jälkeen Jani Mäkelä sai itsensä Erikeeperistä irti siksi aikaa, että kykeni lähtemään komppailemaan kampanjaa, avoimena tarkoituksenaan ärsyttää ihmisiä.

Ja näin hän toki voi tehdä. Mikään ei estä kansanedustajaa tukemasta vainoamiskampanjoita tai olemasta avoimesti rasistinen vuodesta toiseen. Jotkut (toki täysin oikeutusti) Mäkelää paheksuvat haluavat vedota siihen että Mäkelä on kansanedustaja jonka pitäisi muistaa asemansa ja siihen kuuluva arvokkuus, mutta se ei ole koskaan toiminut.

Moraalinen paheksunta vailla mitään materiaalista voimaa on turhanpäiväistä, jos vastapuoli ei jaa moraaliasi. Ja miksi Mäkelä jakaisi? Mäkelä on pikkumainen, avoimen vihamielinen feministejä ja rodullistettuja kohtaan ja hän pitää vasemmistolaisia vihollisinaan. Mäkelä myös tykkää huomiosta, ja sitä hän saa. Moraalinen paheksunta ideologisilta vihollisilta ei ole koskaan mitään muuta kuin validoivaa.

Paheksunnalla ei ole materiaalista voimaa, koska puolue jota johtaa äärioikeistolainen, joka on aikoinaan bloggaillut mm. siitä miten haluaisi ampua ihmisiä päähän, miten toivoisi ideologisten vastustajiensa päätyvän seksuaalirikosten uhriksi ja joka on itsekin käynnistellyt vainoamiskampanjoita toimittajia vastaan, tuskin tekee mitään Mäkelälle. Älä etsi säädyllisyyttä paikoista, missä säädyllisyys ei asu.

Tämäntyyppiset asiat ovat kaukainen peili siitä mitä noin vuosi sitten sanottiin Donald Trumpista, miten hänen pitäisi muuttaa ulosantiaan ja käytöstään koska on nyt Yhdysvaltojen presidentti ja hänen pitää käyttäytyä sen mukaisesti. Tämäntyyppisten lauselmien ongelma on aina sama: niillä ei ole vastausta kysymykseen miksi muka pitäisi? On kovin ilmiselvää, että jos ei ole mitään mekanismia tai materiaalista voimaa, joka pistää ihmiset käyttäytymään säädyllisesti, ihmiset voivat olla tekemättä niin halutessaan.

Eikä pidä unohtaa sitä että Mäkelä ei tosiaan ole mikään uniikki tapaus ja törkeilijät eivät ole pelkästään Perussuomalaisia. Samalla tavalla sitä löytyy vaikkapa Kokoomuksesta Juhana Vartiainen joka vitsailee köyhien kustannuksella tai Ben Zyskowicz jonka mielestä työttömät on laiskoja ja tyhmiä, ja niin edelleen. Ja nämä on myös tapauksia jotka eivät saa läheskään samaa reaktioita kuin Mäkelän kaltainen lällättelevä klovni saa.

Miten saada säädyllistä käytöstä, kun säädyllisyys näissä ihmisissä ei asu? Sillä, että sen sijaan että odotatte heidän noudattavan sääntöjä joita heidän ei ole pakko noudattaa, olette sellaisia että he eivät edes uskalla avata suutaan teidän suuntaanne. Pelko on hyvä materiaalinen voima. Älkää antako ihmisten kohdella teitä väärin.

 

Paheksumalla ei saa pahoja ihmisiä käyttäytymään hyvin

Päivän Byrokraatti, Katleena Kortesuo ja arvomaailmat

01epigraph.jpeg
Hirveä klisee siteerata The Wirea mutta menköön tällä kertaa

Taas normipäivä sosiaalisessa mediassa: äärioikeistolaiset rakentaa lokakampanjoita toimittajia vastaan milloin milläkin perustein.

Screenshot 2018-02-20 08.31.31

Päivän Byrokraatti on käsitelty jo aiemmin tässä blogissa ja en jaksa siihen sen enempää sanoja hukata. Mutta sopii huomata että tässä taas palataan siihen ihan uskomattoman typerään salaliittoteoriaan että koko Töölö olisi toiminut yhdessä estääkseen natsien marssin itsenäisyyspäivänä, ja metodi tähän oli tuoda alpakoita Töölöntorille. Joo.

Huomionarvoistahan tässä siis on se miten PB taas kerran levittää äärioikeistopiiristä lähteneitä salaliittoteorioita. Mikäpä siinä. PB noin niinkuin julkaisunahan on lähinnä MV-lehti kaiken maailman ekonomeille ja sijoituskonsulteille, jotka naisten ja vasemmistolaisten ohella vihaavat maahanmuuttajia ja Vihreitä. Mutta se siitä ja asiaan.

Joskus aiemmin viestintäkonsultti Katleena Kortesuo ilmoitti minulle jossain Päivän byrokraattia koskevassa keskustelussa duunaavansa kirjaa PB:n “päätoimittajan” Juha Ketolan kanssa. Silloin jo kritisoin tätä että no, sellaisten ihmisten kanssa ei ehkä kannata työskennellä, jotka päätoimittavat jotain valeuutismediaa.

Nostin tämän pointin eilen esille tämän uusimman mustamaalauskampanjan yhteydessä. Oma pointti ehkä laajemmin olisi se, että sama se vaikka tekisi kirjaa ekologisesta ruokailusta tai jostain vastaavasta, mikä ei lainkaan liity toisen henkilön muuhun toimintaa, se on melko väkevä viesti omasta arvomaailmasta, ettei lainkaan näe ongelmaa työskennellä tällaisen ihmisen kanssa. Sehän on toki yleisoikeistolainen tendenssi olla välittämättä esim. naisvihasta jos nämä ihmiset kuuluu siihen pikkuporvarilliseen yrittäjäluokkaan ja osaavat vetää puvut päälle.

Kortesuon puolustus oli se että hänen ja Ketolan välillä ei liiku rahaa, Ketola kirjoittaa ainoastaan kolmanneksen kirjasta, hän ei ole tietoinen siitä mitä Päivän Byrokraatti tekee koska hän ei sitä seuraa, Päivän Byrokraatti ei täytä (hänen omia ja itse keksimiään kriteereitä) äärioikeistolaisuudelle ja kyllä vasemmallakin tapahtuu maalitusta (koska Feministisen puolueen (joka ei ole vasemmistopuolue) PJ Katju Aro kertoi että kuka varsinaisesti on Päivän Byrokraatin takana).

Sellaista vahvaa viestintäosaamista.

Tavallaanhan tässä näkyy se mikrokosmos siitä miten menestyvä ihminen on jokaisen marginalisoidun kannalta aina epäluotettava yksilö, jonka toimintaa pitääkin syvästi epäillä, koska aivan varmasti nämä ihmiset eivät koskaan asettaudu marginalisoitujen puolelle, jos omat kaverit on toisella puolella. Kortesuo myös maalaili Juho Pylvänäisestä (joka huomautteli että Kortesuon äärioikeistomääritelmät on silkkaa dadaa) kuvaa jonain ihmeellisen pelottavana yksilönä. Miksi? Tietenkin siksi, että paremmissa piireissä kukaan ei edes kysele että hei hetkonen, miksi teet kirjaa yhdessä tyypin kanssa joka on tällainen paremman väen Ilja Janitskin.

Ihmiset, joille antaa tukensa ja joiden kanssa tekee projekteja kertoo enemmän arvomaailmasta kuin se julkisuuskuva rempseänä konsulttina joka ei ihan aina pelaa kaikkien bisnesmaailman konventioiden mukaan.

Niinkuin McNulty sanoo, you play in dirt, you get dirty.

P.S. Arvostin joskus aiemmin Kortesuon juttuja noin niinkuin alansa osaajana mutta en voi kyllä hyvällä omatunnolla tehdä edes sitä.

 

Päivän Byrokraatti, Katleena Kortesuo ja arvomaailmat

Kuolema vapauttaisi köyhyydestä

SV: kuolema

posseroni.jpeg
mood

Kirjoitan tämän muutaman käymäni keskustelun pohjalta ja viimeaikaisten, sinänsä merkityksettömien, tapahtumien takia. Olen toki monesti aiemminkin kirjoittanut aiheesta, mutta se ei tunnu vieläkään menemään perille, joten jatketaan.

Perjantaina kävi taas niin että jäi ostokset kaupan kassalle, koska tilillä ei ollut katetta. Oma moka toki, koska olin katsonut aiemmin päivällä että rahaa olisi, mutta vilkaisun ja kauppareissun välissä oli tililtä lähtenyt tämän viikon ruokarahat lainanlyhennykseen.

Siinä hetkessä olin kiitollinen muutamasta asiasta: että elämässäni on ihmisiä jotka auttavat näissä tilanteissa, taskussa oli askillinen röökiä stressinhallintaan ja että olin aiemmin ostanut kahvia joten kahvia ainakin olisi.

Päällimmäinen ajatus tosin oli se että voisinpa kuolla viimein pois niin tämä loppuisi. Ei siksi että tähän olisi erityisemmin kaatunut mikään, vaan se että tätä on nyt jatkunut yli kymmenen vuotta: nöyryytyksiä, vastoinkäymisiä ja hankaluuksia joiden kaikkien alkulähde on se yksinkertainen totuus ettei vaan ole rahaa.

Kuten Charles Bukowski kirjoitti osuvasti runossaan The Shoelace:

no, it’s the continuing series of small tragedies
that send a man to the
madhouse…
not the death of his love
but a shoelace that snaps
with no time left …
The dread of life
is that swarm of trivialities
that can kill quicker than cancer

Köyhänä eläminen tuo mukanaan loputtoman virran matalan intensiteetin stressitekijöitä, mitä edes kohtuullisilla tuloilla elävän ei tarvitse kohdata. Pitää miettiä että mokaako taas tukia hakiessa jotain, onko unohtanut ilmoittaa jotain, napsahtaako karenssi päälle, saako palkkakuitin ajoissa työkeikasta, miten kauan kestää saada tuet tilille, miten kauan voi asua samassa paikassa, onko asunnottomuuden uhka akuutti, kauanko kengät vielä kestää koska ei ole varaa uusiin, tarvitseeko matkustaa jonnekin, ja niin edelleen. Ja niiden virta on loputon.

Ja jos on rehellinen itselleen, niin tietää että massatyöttömyyden Suomessa mahdollisuus päästä pois köyhyydestä on huonompi kuin koskaan elinaikanani. Ja kun lähestyy vääjäämättä neljääkymppiä, CV on silkkaa roskaa ja tutkintoa ei ole valmiina, niin ne mahdollisuudet heikkenee entisestään.

Ja sitten ratkaisuksi sille että pohtii että kuolisipa pois ehdotetaan terapiaa. Mitä ihmeen hyötyä terapiasta ihmiselle on, jonka ainoa ongelma on köyhyys? Mitä hyötyä terapiasta on, kun poliittiset päätökset ajaa ihmisen yhä ahtaammalle, ja ulospääsyä ei ole?

Mark Fisher on käsitellyt tätä aihettaa mm. tässä tekstissään. Kulttuurissamme ajatukset kuolemasta ja sen kautta ulospääsystä tulkitaan täysin mielenterveyden ongelmana, eikä sosioekonomisen aseman ongelmana, mitä ne voivat myös aivan hyvin olla. Omien elinolosuhteitteni rappeutuminen ja se että esim. en ole asunut missään mitä olisin pitänyt kotina sitten vuoden 2008, ne on kovia, objektiivisia faktoja. Kuten myös se että ulospääsy tästä tilanteesta on niin vaikeaa ja niin paljon omien vaikutusmahdollisuuksieni ulkopuolella, että voin aivan hyvin todeta ettei ulospääsyä ole.

Siksi minua loukkaa monet liberaalit ajatukset kuten tulot eivät saa määrittää ihmisarvoa. Missä tahansa kapitalistisessa järjestelmässä tulot nimenomaan määrittävät ihmisarvosi. Tulot kertoo siitä mitä ja missä syöt, voitko matkustaa, voitko perustaa perheen, miten voit asua, voitko opiskella, voitko käyttää vapaa-aikaa haluamallasi tavalla, ja niin edelleen. Harvemmassa on ne asiat ihmiselämässä mihin tulot eivät vaikuta.

Mitä arvoa sillä ihmisarvollani on jos elämäni on sellaista, etten haluaisi ylipäätään siten elää? Monet tiedostaa jo sen että vakavasti sairailla pitäisi olla oikeus eutanasiaan, mutta sosioekonominen asema halutaan sivuuttaa, kun tulee puheeksi se onko elämä ylipäätään elämisen arvoista. Pääsen tarpeeksi usein seuraamaan sivusta sitä millaista elämää työssäolevat tutut pääsevät elämään ja tiedän että se on monella tapaa niin paljon helpompaa kuin se arki, jossa joka päivä miettii sitä paljonko rahaa on tilillä ja riittääkö se ensi viikkoon. Arki, missä jokainen pienikin luksus on väistämättä poissa jostain muusta. Arki, missä ei kannata edes haaveilla mistään suuremmasta koska mitään suurempaa ei voi saavuttaa.

Kun elämässä ei ole mitään muuta ongelmaa kuin sosioekonomisen statuksen mukanaan tuomat ongelmat, niin jollekin terapeutille puhuminen ei auta mitään. Paitsi toki terapeuttia se auttaa, joka tienaa rahaa sillä että yhteiskunnallisia ongelmia ei ratkaista.  Tympeintähän tässä on se, että kaikkeen muuhun elämässäni olen tyytyväinen, paitsi siihen massiiviseen osaan elämästä, mihin sosioekonominen asema vaikuttaa.

Ja sitten aina joku tulee ja sanoo että ei pidä lannistua tai kyllä joskus vielä tärppää. Miten pitkään sitä pitää odottaa? Olen jo odottanut kymmenen vuotta, eikä mikään ole mennyt parempaan suuntaan tulorintamalla. Lähinnä päinvastoin. Jaksaisitko itse? Ja jos jaksat, miksi ihmeessä enää edes kuvittelet että mitään tapahtuisi? Onko se hetki, kun putoaa kansaneläkkeelle se hetki, milloin saa todeta että ei tämä elämä ollutkaan elämisen arvoista, kun joutuu pienituloisuuden ohella kohtaamaan myös kaikki ikääntymisen vaivat ja lähestyvän luonnollisen kuoleman?

Ulospääsy toki on olemassa. Se on sen toteaminen, että tämä on tässä ja paremmaksi se ei voi muuttua, koska elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, missä köyhä on pelkkä rikkaruoho ja rasite, jolle ei kuulu edes oikeus ostaa ruokaansa, niinkuin Juhana Vartiainen sanoo. Ja jos protestoit julkisesti, niin kansanedustajat kuten Vartiainen ja muut pilkkaavat sinua köyhäksi juopoksi, joka on köyhä siksi että kehtaa polttaa tupakkaa tai juo kaljaa. Ehkä meidän ei kannata tukea valtiota, joka kasvattaa tuollaisia ihmishirviöitä valtion johtoon.

Ei pidä syrjäytyä, jos sen voi suinkin välttää. Pitää ryhtyä poliittiseksi ja vallankumoukselliseksi, koska ymmärtää sen että mitään iloa tämän yhteiskunnan säännöillä pelaamisesta ei koskaan tule. Juhana Vartiaiset ja vastaavat haluavatkin että jäät nöyrästi odottamaan sitä ulospääsyä köyhyydestä, mitä et tule koskaan samaan. Sen sijaan kannattaa työskennellä rakentaakseen jotain uutta ja parempaa kuin tämä yhteiskunta, ja unohtaa sen pelisäännöt kokonaan.

Sen tilalle pitää rakentaa radikaalin tasa-arvon pohjalle rakennettu yhteiskunta, missä poliitikkoja, miljonäärejä ja riistäjiä ei ole, ja kaikilla on sama oikeus hyvään elämään.

 

 

 

Kuolema vapauttaisi köyhyydestä