Kyttäjuttu: viranomaisen sitoutuminen lakiin

Tästä tulee lyhyt blogaus, koska olen monesti aiemminkin blogannut poliisin toiminnasta, eikä ole erityisesti syytä puhua tarpeettomaan pitkään tästä.

Oikeuden päätöksellä kielletty natsijärjestö Pohjoismainen Vastarintaliike teki Turussa perinteisen profiilinnostatustempauksensa lippuineen kaikkineen viime viikonloppuna. Lounais-Suomen poliisi ei pitänyt tätä mitenkään hankalana asiana vaan löytyi komisario kommentoimaan lupsakasti että miten jotkut oli hyvillään ja ulkoilutarkoituksessahan pojat siellä.

Sillä ei tunnu olevan väliä että kyseessä on äärioikeistolainen ja väkivaltainen järjestö, joka on oikeuden päätöksellä lakkautettu. Poliisin kynnys ylipäätään puuttua äärioikeistolaisten häiriköintiin ja väkivaltaan on ollut muutenkin hyvin korkea, niinkuin on nähty esim. viimevuotisissa itsenäisyyspäivänä nähdyissä natsimarsseissa.

Kohtaamme silloin sellaisen ongelman, että viranomainen, jonka pitäisi panna lakia täytäntöön, ei oikeastaan kunnioitakaan lakia. Viranomainen toimii mielivaltaisesti, koska poliisin syvistä riveistä löytyy enemmän ymmärrystä äärioikeistolaisille näkökulmille, kuin vaikkapa nettihäirinnän uhriksi joutuneille naisille. Syyttäjiäkään ei kiinnosta.

Poliisilla on perinteisesti ollut tapana toimia sellaisilla keinoilla, mitkä poliisi näkee perustelluksi, riippumatta siitä mikä lain kirjain tai henki on. Jokaisesta huumausainerikoksesta seuraa kotietsintä, koska käytännössä jokaisen kotoa löytyy jotain minkä perusteella voidaan paperilla keksiä uusi rikos joka on nyt ratkaistu ja niin ollen se kaunistaa selvitystilastoja. Samalla tavalla poliisi on tehnyt satunnaisia ratsioita huumekoirien kanssa kaupunkialueilla, riippumatta siitä että eduskunnan oikeusasiamies on ottanut kantaa tätä vastaan.

Poliisi tekee myös ilmeistä etnistä profilointia, vaikkei sitä myönnä, koska pystyy joka kerta keksimään syyn että miksi jossain tietyssä tapauksessa on taas kerran pysäytetty joku kadulla ihonvärin takia.

Tietenkin se on helpompi suhtautua tähän jos ei halua ylipäätään yhteiskuntaan toimivaa poliisia: rakenteelllinen väkivalta näkyy tässä paljaana ja karuna. Viranomainen ei eroa mitenkään satunnaisesta asemiehestä joka vaatii suojelurahaa, paitsi siinä että viranomainen perustelee oman toimintansa erikoisella lain tulkinnalla ja erikoisella ideologialla.

Vaikeampi tähän on suhtautua jos on ihminen joka uskoo poliisin tarpeellisuuteen, mutta osaa kuitenkin nähdä sen mikä nähtävissä on. Ongelmana on se että konventionaalisen ja parlamentaarisen politiikan puitteissa kukaan ei ole kyennyt ehdottamaan vielä mallia, millä viranomaiset saataisiin kuriin. Viime viikonlopunkin aikana näkyi taas ehdotuksia siitä että pitää joka kerta ilmoittaa poliisille tällaiset natsijutut, aivan kuten nettihäirinnästäkin pitää ilmoittaa joka kerta.

Ongelma: tämä on täsmälleen se mitä väärin toimiva poliisi haluaa. Poliisille ilmoitusten tekeminen tarkoittaa joka kerta sitä, että aloite luovutetaan poliisille. Poliisi osaa aina haudata tutkinnan jota ei halua tehdä, syyttäjä osaa joka kerta heittää syytteen roskiin jos syyttäjää ei kiinnosta tutkia poliisin toimia tai äärioikeiston häirintää. Huonohan sellainen byrokratia on, joka ei osaa perustella omaa toimintaansa ja esittää sitä lain mukaisesti.

Jos ongelman haluaa ratkaista, sen pitää lähteä koko instituution purkamisesta.

Advertisements
Kyttäjuttu: viranomaisen sitoutuminen lakiin

Vieraskynä: Seksiposetiivia särkemässä

Julkaisen nyt nimimerkin “Paaluttaja” kirjoituksen viimepäiväisestä.

Harva on voinut välttyä suurelta Twitter-taistelulta Sexpon toiminnanjohtajan ja yleisen seksigurun Tommi Paalasen ja saamelaisuusaktiivien välillä… tai no, oikeastaan varmaan lähes kaikki ovat välttyneet siltä, onhan kyseessä vain yksi Twitter-kupla. Olen koko suuressa seksipositiivisuus- ja saamelaisuusskabassa melko ulkopuolinen; seuraajan roolissa silti olen tuntenut pakottavaa tarvetta avautua eräistä siihen liittyvistä elementeistä, ja keinoksi valitsin Jussi Marttilan blogin, koska Marttila on osallistunut keskusteluun merkittävällä tavalla ja on aiemminkin julkaissut anonyymejä blogeja. En ole Marttila itse, minkä voi havaita siitä, että olen kirjoittanut näinkin pitkään kutsumatta ketään ”tuikkaamisen Lauri Tähkäksi” tai vastaavaksi.

Aivan aluksi on tietenkin käsiteltävä monia ihmetyttänyttä asiaa; sitä, että Paalanen on näinkin tölväisten antanut tilaa saamelaisvastaisille mielipiteille. Ainut ihmeellinen asia tässä on se, että jonkun mielestä tässä on jotain ihmeellistä. Tämä kaikki on osa samaa totalisoivaa ajattelutapaa, joka pilkistää läpi koko seksipositiivisuuskeskustelussa; mittarina on ah-niin-vapautunut länsimainen liberalismi, ja kun nyt olemme näin vapautuneet ja päässet historian loppuun, kaikki muu on tauhkaa joka voidaan sivuuttaa.

Selkeimmin tämä toki näkyy esimerkiksi aiemmassa Vapaa-ajattelijoiden Koraanit pornoksi -tempauksessa, jossa Paalanen oli mukana; saamelaisten suhteen toki ei mukana ei ollut islamiin ja aivan näin suureen toiseuteen liittyviä elementtejä, mutta pikemminkin kyseessä on se, että kun olemme nyt pääsemässä kohti parasta mahdollista kulttuuria mitä voidaan kuvitella, kaikki muu, juntimmaksi katsottu ja omituisempi voidaan alistaa leikkikaluiksemme, vaikka nyt sitten saamelaisvaatteet. (En ihmettelisi, vaikka ”seksikäs saamennoita” -fetissiasut olisivat jo tulossa. Tätä ei ole tarkoitettu inspiraatioksi.)

Mutta mitä tässä tarkoittaa ”totalisoiva”? Eikö seksipositiivisuus ole kuitenkin yksiselitteisesti hyvä asia? Monet ovat etenkin Facebookissa kauhistuneet siitä, että Paalanen on joutunut kritiikin kohteeksi. Onhan hän kuitenkin seksipositiivisuuden suurlähettiläs! Seksi on hyvä asia! Seksi, seksi, jee! On syytä mennä syvemmälle koko seksipositiivisuuden juurille, vaatiihan radikaali kritiikki jo lähtökohtaisesti juurille menemistä.

Sinänsähän seksipositiivisuuteen voi suhtautua neutraalisti, hyviä ja huonoja puolia sisältävänä ilmiönä. On hienoa, että erilaisista seksuaalisuuden kieltolaeista, homoseksuaalisuuden kriminalisaatiosta lähtien, on luovuttu, eikä tätäkään olisi varmaan tapahtunut ilman avointa ja konstailematonta keskustelua. Kun nyt käytin sanaa ”kieltolaki”, ehkä kuitenkin aiheellista verrata tätä toiseen kieltolakiin – alkoholin kieltolakiin. Otetaan mukaan myös kaikki varsinaisen kieltolain jälkeiset pienemmät kieltolait, kuten erilaiset baarien sämpyläsäännöt. Näitä vastaan toimittiin proaktiivisesti ja ne myös kumottiin, eikä tämän kirjoittajallakaan ole mitään sitä vastaan, että olutta voi baarissa juoda ilman makkarasämpylän kierrättämisrituaaleja. Kuitenkin tilalle melkeinpä automaattisesti pakottautui normi siitä, että nyt kun voi juoda, pitää juoda. Mitä, eikö kalja maistu? Oletko joku hiiri tai jehova? Vai kenties raskaana, tämähän selvästi kun minulle kuuluu? Ja jos koet tämän suomalaisen kulttuurin kaljapakon ahdistavana, no, tough luck; kyllä nyt ihmisen oikeus aikuisten nestemäiseen ohrakarkkiin ilman moralisointia menee käytössääntöjen ja kohteliaisuuden edelle.

Tavallaan yksi rasittavimmista ilmiöistä ovatkin suurten keskikaljasotien veteraanit, joille edelleen alkoholissa on jotain tosi roheeta ja kapinallista, jotka julistavat väsymiseen saakka keskikaljakuppilaromantiikkaansa nuorisosukupolvelle, jota alkoholi ei oikeastaan enää hirveästi kiinnosta, sen sijaan että keskittyisivät oman maksakirroosinsa ehkäisemiseen, ja taistelevat edelleen kaikkialla hiipiviä Niilo Yli-Vainioita vastaan. Ja jotain samaa on seksipositiivisuudessa, paitsi että monilla tähän sekoittuu omakohtainen tarve todistaa, että Vaikka En Ole Enää Nuori, Panen Silti.

Kuten kaljadiskurssissa, seksipositiivisuusdiskurssissa on, ironista kyllä, jotain hyvin manikealaista eli mustavalkoista. On kuin maailmassa olisi kaksi vastapuolta; toisaalla ovat seksiposetiivarit itse, toisaalla kaikkialla vaanivat konservatiivit, oli kyseessä sitten Yli-Vainio tai Räsänen. Seksipositiivisuustyypit edustavat vapautta ja edistystä, konservatiivit taantumusta ja kahlitsemista. Manikealaisuus on juuri selvää ongelmallisuutta nähdä mitään muuta kuin nämä; siksi, kun seksipositiivisuusdiskurssi kohtaa esimerkiksi feminististä kritiikkiä, pasmat menevät aina sekaisin ja yleensä alkaa huutaminen konservatiiveista. Konservatiivien itsensä kritiikkihän seksipositiiveille sopii varsin hyvin, siinä kun yleensä mennään omituisiin salaliittoteorioihin jotka todistavat itsensä vääriksi heti kättelyssä; jos seksiposetivaarit olisivat osa jotain maailmanlaajuista, perhearvot mädättävää salaliittoa, nämä kyllä kertoisivat siitä, avoimesti, jatkuvasti ja pyytämättä.

Pahimmillaan manikealaisuus näkyy siinä, että koska käynnissä on taistelu seksiposiitivisen vapauden ja jatkuvasti kaikkialla uhkaavan konservatiivien välillä, kokonaisten skenejen ongelmakohtia ei voida tuoda esiin, koska konservatiivit saisivat aseita. Niin, meidän kinkyklubimme superstara saattaa olla teknisesti jonkinlainen ”hyväksikäyttäjä”, mutta älä nyt saatana huutele siitä! Normot eivät koskaan ymmärtäisi, nehän saattaisivat luulla kaikkia muitakin skenemme hyväksikäyttäjiä hyväksikäyttäjiksi! Marttila vertasi twitterissä jatkuvaa vetoamista siihen, että Paalanen on seksipositiivinen joten tämä ei voi olla paha ihminen, Timo Soinin repliikkiin ”I’m a Catholic Christian, so by definition I cannot be a racist”; vertaus on paitsi osuva, se muistuttaa siitä mihin ”normot eivät vaan ymmärrä meitä” ajattelu voi pahimmillaan johtaa, koska ilmeisesti se on ollut osasyy siihen, miksi katolisessa kirkossa niin hyvin onnistuttiin lakaisemaan maton alle mitä kauheimmat lapsiin kohdistuneet rikokset.

Toki emme väitä, että seksipositiivisuusskene itsessään olisi *näin* paha. Seksipositiivisuusretoriikkaan on toki otettu suostumus. Suostumuksessa itsessään ei ole mitään pahaa, päinvastoin; tarvitsemme suostumuslakia nyt emmekä vasta huomenna. Suostumusretoriikasta on kuitenkin aivan liian helppo tehdä liian teknisesti tulkitsemalla viikunanlehti suojakilven sijaan, ja monella on jo kokemusta aivan liikaa siitä, mitä tämä voi käytännössä seksipositiivisuusmaailmassa tarkoittaa. Kyllähän sinä nyt haluat seksiä minun kanssani, älä ole noin rajoittunut! Mitä, sinulle tulikin tunteita vaikka sovimme että tämä on vain seksiä? No, se on oma vikasi, me aivan selväsanaisesti sovimme näin, ajattelisit nyt vaikka järjellä. Niin, ehkä oletuksena oli, että tämä suhde olisi monogaaminen, mutta rationaalisesti ajateltuna kyllä sinun nyt pitäisi järjellä ymmärtää, että minun on vain saatava tavata muitakin naisia. Polyamoriahan on niin rationaalista, jne jne, ad infinitum. Kaikessa on epäilemättä suostumus mukana, olisi varmaan jopa kirjallisesti jos siitä olisi kysymys, mutta taustalla oleva kunnioitus toista kohtaan puuttuu mitä suurimmassa määrin.

Seksipositiiviset ihmiset haluavat silti vain avointa puhetta seksistä, eikö? Tämähän on hyvä asia? On toki totta, että yhteiskunnassa on edelleen seksin suhteen asioita, joista avoimuus olisi hyvä, esimerkiksi kaikenlaisten kehojen hyväksynnässä – jossa seksipositiivisuusskene, joka usein keskittyy kuvastossaan lähinnä varsin perinteikkäisiin vartaloihin ehkä muutamilla tatuoinneilla, ei toki ole onnistunut kovinkaan hyvin. Lähinnä kuitenkin asia näyttäytyy vaan siltä, että kaikilla on moraalinen velvoite alistua seksipitoiselle viestinnälle kaikkialla, missä liikkuvat.

Vaikka tätä on toitotettu kerta toisensa jälkeen, unohtuu, että ihmisillä voi olla mitä erinomaisimpia syitä olla haluamatta tätä itse. Monet aseksuaalit eivät vain kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä ihmeellistä tässä kaikessa on. Seksuaalisesta väkivallasta kärsineille seksituputus voi olla suorastaan mielenterveydelle vaarallista. Mutta näidenkin esimerkkien lisäksi on ihmisiä, joita ei vaan nappaa altistua jatkuville kiihottaville asioille. Sillä onhan seksuaalisen puheen ja kuvaston lopullinen yksi tarkoitus kuitenkin kiihoittaa, ja monelle ihmiselle kiihottumiselle on oma aikansa ja paikkansa – makuuhuone (tai muu tilanteeseen sopiva tila), kumppanin kanssa. Kiihottumisen aika tai paikka ei ole Facebookia selatessa tylsässä kokouksessa tai kadulla seksuaaliselle mainokselle altistuessa. Tärkeämpiäkin asioita on kuin olla jatkuvasti seksuaalisessa tilassa, esimerkiksi vesipallo, kombuchan valmistus ja itäeurooppalaiset strategiapelit.

…mutta seksipositiivisuusmaailmassa tärkeämpiä asioita ei tunnu olevan. Länsimaat ovat postuskonnollisessa tilassa, suuret aatteet ovat kuolleet, enää ei muisteta Lokakuun vallankumousta – mutta seksuaalisen vallankumouksen myyttiin uskotaan yhä, ajatukseen siitä, että joskus vuoden kuuskytäviis tienoilla keksittiin seksi, taantumus murtui, ja nyt vain siivotaan enää jälkiä. Näkemättä jää, että koko seksuaalinen vallankumous on vain korvannut yhden patriarkaatin toisella ja asettunut uudeksi länsimaisen kaiken sivuun työntävän koloniaalisuuden tukipilariksi entisen sijasta, eikä sitä edes voida nähdä, jos moraaliseksi standardiksi otetaan se, että seksipositiivisuutta ei voida kritisoida, koska, no, oletko joku konservatiivi mitähäh. Eikä se edes saa enää seksiä näyttämään kovinkaan hauskalta; on kuin sen ylipapisto ei edes harjoittaisi seksiä, koska seksi on kivaa, vaan jonkinlaisena rituaalina, osoituksena että eipä ainakaan olla rajoittuneita.

Tästä voidaankin taas palata alkukysymyksiin. Seksipositiivisuudesta ei tule mikään mieleen niin paljon kuin se, että on onnistuttu keksimään Uljas Uusi Maailma, mutta jotenkin sieluttomampi. Enää ei tarvita reservaatilta hankittua ”villiä” töllisteltäväksi ja antamaan jotain iloa kun rituaaliorgiat ja soma eivät enää nappaa, reservaatin asukkaan lakki riittää. Ja samaan aikaan kaikkialla ympärillämme ympäristö tuhoutuu ja länsimainen sivilisaatio kulkee kohti vääjäämätöntä tuhoaan.

Ja mitä iloa siitä seksipositiivisuudesta on sitten, kun on 80-vuotias eikä keho enää toimi edes pillerien voimalla?

Vieraskynä: Seksiposetiivia särkemässä

Hesarin suuri köyhyysartikkeli: lyhyt kommentti

Sisältövaroitus: itsetuhoisuus.

Hesari kirjoitti tänään köyhyydestä. Koska itseäni oli haastateltu jo ajat sitten aiheesta omalla nimellä ja naamalla ja se oli aikamoinen kokemus jo silloin, niin ajattelin kirjoittaa muutaman sanan.

köyhyys
4000 vastasi, yhtään kukaan heistä ei hyötynyt tästä artikkelista

Alunperin en aikonut, koska omasta köyhyydestä kirjoittaminen ei tuo hyvää mieltä. Siinä ei ole mitään katarsista saavutettavaksi, kun ajattelee asioita mitä ei oikeastaan haluaisi ajatella.

Ensinnäkin, koko artikkeli on aivan hyödytön, sanoin sen jo aiemmin ja sanon tässä uudestaan. Köyhyydestä on kirjoitettu vaikka miten paljon minun elinaikanani, mutta yhtään ainoaa konkreettista tekoa, joka olisi köyhiä auttanut, ei ole tehty. Poliittista luokkaa ei kertakaikkiaan kiinnosta pätkääkään köyhien asema, ei nyt eikä koskaan. Sieltä suunnasta on ihan turha odottaa apua.

Toiseksi: silloin kun oma juttuni ilmestyi, sitä luettiin aika paljon ja näin kun silloisen pääministeri Kataisen erityisavustaja Juho Romakkaniemi kauhisteli sitä että voi miten kauheaa voikaan olla. Romakkaniemi toki jatkoi siitä saumatta köyhien pilkkaamiseen ja leikkauspolitiikan kannattamiseen.

Miten tänään sitten? No, nykyisen pääministerin erityisavustaja päivittelee myös sitä että onpas se köyhyys kamalaa.

kräkkinen 2

Mikä on aika paksua, kun se kuvottava sika Sipilä on nimenomaan ajanut viimeiset vuodet politiikkaa jonka tarkoitus on ollut tehdä köyhien asemasta vielä huonompi ja siirtää yhteinen omaisuus pääministerin taskuihin. Sanoin tämän Kärkkäiselle, ja vastaukset mitä sain oli niin täydellisen ympäripyöreitä, kuin mitä kepulaiselta voikin odottaa.

kräkkinen1kräkkinen

Minä en koe mitään suurta onnistuneisuutta. Vuosi vuodelta asemani heikkenee, terveys rapistuu, ja sadoista työhakemuksista huolimatta töitä en ole saanut kuin muutaman keikkatyön ja puolen vuoden laittoman määräaikaisuusketjutuksen verran. Miksi minua pitäisi kiinnostaa se että joku kokee tekevänsä hyvää, jos he eivät sitä tee.

Kyllähän tällainen pistää vituttamaan.

Loppujen lopuksi, se mitä artikkelissa kauhisteltiin, se itsetuhoisuus ja viha. Oi kyllä, sitä löytyy. Kun minun elämälläni ei ole edes itselleni oikein mitään arvoa, kun taloudellisen tilanteen takia en voi edes täysin nauttia niistä harvoista hyvistä asioista mitä elämässäni on, niin ei mene päivääkään ettenkö miettisi sitä miten ihanaa olisi jos tämä kaikki loppuisi pian. Köyhyydessä eläminen on kuin olisi happosateessa: se liuottaa kaiken pois elämästä, ne hyvätkin asiat.  Illuusiot on lähteneet: kerroin jo vuosia sitten turhista työnhauista, ja nyt on vuosi 2019, olen viisi vuotta vanhempi ja tiedostan aivan hyvin etten minä tule koskaan samaan töitä tai muuta toimeentuloa, jolla elämä olisi elämisen arvoista taas. Niin ei vaan tule käymään, sanovat ihmiset mitä tahansa.

Eikä se lohduta yhtään että Hesari kirjoittaa aiheesta. On sitä ennenkin kirjoitettu ja koskaan siitä ei mitään seuraa. Huomenna siirrytään toisiin uutisiin ja köyhien asema ei muutu.

Minä todellakin koko sydämestäni vihaan joka ainoaa hallituspoliitikkoa ja jokaista joka heidän kanssaan työskentelee, koska he ovat koko yhteiskuntaluokkani vihollisia.

Hesarin suuri köyhyysartikkeli: lyhyt kommentti

Räjähtävä tyhmyys – sissisotafantasiat Suomessa

N.B. Tässä kirjoituksessa vedetään jokseenkin mutkia suoriksi koska kirjoittaja ei ole sotahistorioitsija tai käynyt koskaan Maanpuolustuskorkeakoulua., eikä tarkoitus ole antaa mitään kattavaa kokonaiskuvaa sissisotaan, vaan tarkastella yhtä aspektia turvallisuuspoliittisesta keskustelusta.

Aina välillä sitä näkee väläyteltävän ajatusta siitä miten sissisodankäynti on se keino millä Suomi voi puolustaa itseään, halvemmalla kuin mitä nykyinen doktriini ja puolustusratkaisu tarjoaa. Kaikuja siitä näkyi mm. Johannes Yrttiahon kirjoituksissa hävittäjäostoa vastaan. Ongelma lienee siinä että ajatus on typerä. Tässä pyrin kertomaan miksi.

Ihmisillä tuntuu menevän sekaisin se, mikä on sissitoiminnan ja sissisodankäynnin ero. Sissitoimintaa on Suomessa harjoitettu jo toisessa maailmansodassa eri muodoissa, ja sen jälkeen toimintaa on kehitetty. Tiivistettynä kyse on kevyistä jalkaväkijoukoista, jotka toimivat tiedustelu-, sabotaasi- ja väijytystehtävissä vihollisen selustassa ja vihollisen hyökkäyssuunnan laitamilla. Siinä ei ole mitään sen suurempaa ongelmaa minkään kannalta.

Sissisodankäynti, sellaisena kuin sitä on Suomessa esitetty, on ollut jokseenkin näillä linjoilla: raskaasta kalustosta luovutaan osittain tai kokonaisvaltaisesti, ilmavoimia ei nähdä tarpeelliseksi, kuten ei merivoimiakaan (jotka tosin harvemmin tulevat esiin näissä pohdinnoissa). Sen sijaan panostetaan kouluttamaan hemmetisti kevyttä jalkaväkeä, aseistetaan nämä hampaisiin asti mm. jalkaväkimiinoilla sun muulla ja perustetaan läjittäin paikallisia asevarikkoja mistä yksiköt voivat hankkia aseensa konfliktin syttyessä. Eräs lähtökohta onkin se, ettei edes pyritä estämään hyökkääjää miehittämään maata, vaan taistelu alkaa sitten kun maa on jo miehitetty.

Siihen on syynsä, miksi yksikään teollisuusvaltio ei ole päättänyt luoda tällaista puolustusjärjestelmää itselleen.

Se ei pysty turvaamaan hyvinvointiyhteiskunnan jatkumista. 

Tässä sissisotadoktriinissa luovuttaisiin kokonaan edes toivosta, että mahdollinen konflikti olisi ratkaistava ajallisesti lyhyessä ajassa. Sen sijaan tilalle tulisi mahdollisesti vuosia kestävä sota, jonka tuloksesta ei ole mitään takeita. Ja koko sen ajan, yhteiskunnalliset olot tulisivat rappeutumaan miehityksen alla ja sotatoimien näyttämönä.

Tehokasta sissisodankäyntiä voidaan käydä silloin kun muita realistisia vaihtoehtoja ei ole. Esimerkkinä voidaan nostaa esille vaikka Hizbollah Libanonissa, joka vuonna 2006 käytännössä torjui Israelin hyökkäysyrityksen sissisodankäynnin keinoin. Huomattava on kuitenkin se että Hizbollah ei voinut mitenkään estää esim. Israelin ilmavoimien toimintaa siviilikohteita vastaan, joten siviiliväestön kärsimykset olivat huomattavat ja paljon raskaammat kuin Hizbollahin sissijoukkojen.

Miksi sitten sissisodankäyntiä ehdotellaan satunnaisesti niin oikealta kuin vasemmaltakin vaihtoehdoksi nykyiselle puolustusdoktriinille ja Puolustusvoimille? Osittain kyse on sissisodan romantisoinnista, niin vasemmalla kuin oikeallakin, osittain kyse vastarannankiiskeydestä missä voi asemoida itsensä niin että on ainoa joka tietää mikä oikeasti toimii. On huomattava se että Puolustusvoimissa ammatikseen toimivat harvemmin kannattavat sissisodankäyntiä maanpuolustuksen kulmakivenä, ei siksi että pelkäisivät työpaikkojensa puolesta, vaan siksi että ajatuksessa ei ole kerta kaikkiaan mitään erityisen positiivista. Monilta osin se johtaa huonompaan tilanteeseen kuin nykyinen järjestelmä, jossa konventionaalista sotaa voidaan käydä rajallinen aika.

Lisäksi yleensä sissisodankäynnin kannattajat tuntuvat olevan ihmisiä joita ei kiinnosta minkäänlainen ajattelu siitä, millainen vastuu puolustusjärjestelmän muutoksiin liittyy.

Muuttunut geopoliittinen ja reaalipoliittinen tilanne menee myös sissisotaintoilijoilta ohi. Suomi ei tunnu olevan Venäjälle sellainen alue, jonka Venäjä haluaisi oman valtansa alle, kuten Baltia tai Krim, vaan enemmän sellainen alue, joka mahdollisessa konfliktissa voi potentiaalisesti olla kauttakulkualue. Silloin ei Venäjän tarvitsisi lähtökohtaisestikaan vallata juuri mitään muuta kuin muutamat Etelä- ja Länsi-Suomen asutuskeskukset satamineen ja lentokenttineen.

Sellaisessa tilanteessa voi sitten miettiä, että mitä se metsien sankka sissijoukko tekisi, kun vastustajaa ei ole lähelläkään ja Etelä-Suomi on helposti hallittavissa ilmasta käsin.

Summa summarum: sissisotafantasiat on kertakaikkisen typeriä.

 

 

 

 

 

Räjähtävä tyhmyys – sissisotafantasiat Suomessa

Keltaliivit,medianarratiivit ja vähän Venäjääkin

Olen yleensä aina myöhässä, ja Ranskan gilets jaunes, eli keltaliivi-protestit saattavat jo olla hiipumaan päin kun Macron päätti perääntyä ja tehdä myönnytyksiä. Olen seuraillut tätä jonkin verran vailla sen suurempaa intoa, koska on muitakin hommia, mutta seuraaminen on ollut yllättävän hankalaa.

Syy siihen on se että suomalaisessa mediassa ei ole saatu aikaan oikein minkäänlaista analyysiä siitä mistä edes on kyse, lukuunottamatta mahdollisesti Yle Kioskia joka onnistui tiivistämään protestit edes jotenkuten, Instagramissa.

Hesari otti toki sen linjan että emme voi käsittää mistä on kyse, mielenosoittajat ovat lapsellisia ja ainoastaan eliittijournalisti voi ymmärtää sen että muutos mihinkään suuntaan on mahdotonta. Samaan aikaan Yle esittelee kokoelman kliseitä ja tiivistää Ranskan että no, se on vallankumouskansaa. Parempaa analyysiä saa muun muassa entiseltä Baywatch-tähdeltä Pamela Andersonilta.

Journalistisille instituutioille ja hierarkioille on perinteisesti ollut vaikea ymmärtää sellaista poliittista liikehdintää mikä ei asettaudu etabloituneisiin muotteihin. Keltaliiviliike on sellainen, koska sitä motivoi paitsi turhautuneisuus Macronin uusliberaaliin politiikkaan, myös turhautuneisuus siitä että ilmastonmuutokseen halutaan reagoida kulutusveroilla, jotka tuntuvat ainoastaan pienituloisten elämässä eivätkä vaikuta suurituloisten elämään lainkaan. Keltaliiviprotesti onkin vähintään osittain luokkapohjainen, maailmassa missä journalistit pitävät luokka-ajattelua vanhentuneena.

Media rakastui Macroniin täysin. Mutta osoittautuikin että Macronia ei rakasta juuri kukaan muu paitsi media ja rikkaat.

Siksi media ei oikein osaa raportoida siitä mistä edes on kyse, koska se ei kertakaikkiaan sovi liberaalioikeiston paradigmaan. Politiikka halutaan nähdä ainoastaan kapeana osa-alueena yhteiskunnasta, joka on vielä luonteeltaan sellainen että sitä harjoittaa vain poliittinen luokka ja sitä saa kommentoida ainoastaan eliittijournalisti. Kun politiikka menee sen kapean establishmentin kehyksen ulkopuolelle, niinkuin 1990-luvulla Suomessa työttömien protestiliikkeen puitteissa tai nyt Ranskassa, sekä poliitikot että journalistit eivät tiedä mistä on kyse.

Samasta syystä toistuu se mikä seurasi Yhdysvaltojen presidentinvaaleja: syyttäkäämme Venäjää tapahtuvasta, koska emme ymmärrä mistä on kyse. Ei pidä erehtyä siitä etteikö Venäjä olisi toiminut vaikuttaakseen tapahtumiin sekä silloin että nyt, mutta Venäjä ei selitä yksinään Trumpin valtaannousua eikä Ranskan mellakoita. Sen sijaan Venäjä mielellään antaa itsestään kuvan omnipotenttina manipulaattorina. Ja monet ovat sen verran höhliä, että näkemällä Venäjän kaiken takana tekevät Venäjän työt.

 

 

 

 

Keltaliivit,medianarratiivit ja vähän Venäjääkin

Sanna Ukkola, ihminen joka ei opi sitten millään

Jouduin kirjoittamaan tästä jo aiemmin mutta, kertaus on opintojen äiti.

Muistatteko sen miten Sanna Ukkola päätti alkaa soitella erään satunnaisen Twitter-käyttäjän työpaikalle, ja siitä moni hänelle huomautti, ettei ole kovinkaan asiallista toimintaa tällainen? Ja Julkisen Sanan Neuvosto antoi langettavan päätöksen siitä miten Ukkola sai kolumnoida Ylelle siitä että miksi on sakeillut työaikana ja soitellut ihmisille?

Hommalle oli jo pantu piste aikoja sitten, mutta no. Paljastui että se joka on eri mieltä asiasta on: Sanna Ukkola. Miten yllättävää.

Ei auta JSN:n langettava päätös siihen että Ukkola yhä jaksaa nähdä itsensä jotenkin uhrina siinä, että häntä on kritisoitu hänen toiminnastaan journalismin puitteissa. Tämä olisi se mikä pitäisi muistaa: kukaan ei ole kritisoinut Ukkolaa varsinaisesti mistään muusta kuin siitä, miten hän erittäin julkista ammattiaan hoitaa.

Ja se ei ole kiusaamista, koska kiusaamista ei ole se, että kritisoi asiallisesti, tai jopa epäasiallisesti, sitä miten joku julkisessa tehtävässä oleva työtään hoitaa. Journalistin tulee kestää se.

Se on aivan eri asia kuin se miten äärioikeisto vainoaa journalisteja levittämällä huhuja, leimaamalla narkomaaneiksi tai lähettämällä tappouhkauksia. Kiusaamisesta puhuminen on tunteisiin vetoavaa roskaa, kun toinen on voinut käyttää Yleä alustana oman toimintansa puolustamiselle.

Eikä Yleä ilmeisesti kiinnosta se että toimittaja päättää syyttää satunnaisia Twitter-käyttäjiä rikoksesta. Tosin nyt eräs asianomainen kai jo harkitsee rikosilmoitusta aiheesta, joten saa nähdä että miten tässä käy.

Eräällä mielenkiintoisella tavalla voisi nähdä Sanna Ukkolan maan johtavana gonzo-journalistina: aivan sama mikä aihe on, Ukkola asettaa itsensä ja oman persoonansa oman narratiivinsa keskiöön. Mutta et sinä Ukkola mikään Thompson ole, tai edes Taibbi.

Sanna Ukkola, ihminen joka ei opi sitten millään

Vain marssimalla huomenna voit vastustaa natsimarssia

Varustelekan Valtteri Lindholm on kovin suivaantunut siitä, miten jotkut kehtaa huomenna marssia Helsingissä PVL:n natsimarssia ja äärioikeistolaista 612-marssia vastaan.

helsinki ilman natseja.jpeg

Jostain epämääräisen inkoherentista syystä Lindholm haluaa verrata tätä rokotevastaisuuteen, sen voinemme sivuttaa. Lindholm taas jatkaa toteamalla että uusnatsithan on aivan eri asia kuin vanhat natsit, mikä lähinnä osoittaa että Lindholm on osaamattomuuttaan ja tiedonpuutteen takia päätynyt uskomaan äärioikeistolaisia argumentteja siitä että eihän nykyään enää natseja ole koska NSDAP lakkasi olemasta toisen maailmansodan jälkeen.

 Tässä vaiheessa kannattaa herätä ymmärtämään, että vaikka vanhat kunnon natsit olivat poliittinen puolue, jotka pyrkivät valtaan ja ajoivat isoja muutoksia, uusnatsit eivät ole, eivätkä pyri.

Ongelmanahan tässä on se että PVL, joka itsekin myöntää olevansa kansallissosialistinen, yrittää perustaa puoluetta. Samalla tavalla Suomi Ensin -liikkeen äärioikeistolaiset ovat yrittäneet sitä. Suomen Sisun äärioikeistolaiset taas lähti mukaan Perussuomalaisiin ja osa heistä on päätynyt eduskuntaan asti, ja puolueenjohtaja Halla-aho on kuulunut vuosikaudet Suomen Sisuun.

Natsien ainut tarkoitus on herättää huomiota, suututtaa ja saada joku vastustamaan.

Näin sanoo Lindholm, mutta ei osaa kyllä löytää yhtään varsinaista todistetta väitteelleen. Seuraa epämääräistä lööperiä natsismin shokkiarvosta, mutta sitä ei voine pitää todisteena kuin yhden asian suhteen.

Monet liberaalit, jotka eivät osaa kuvitella että jollakulla olisi minkäänlainen muu ideologia kuin yleinen oikeistolainen liberaalius, näkevät natsit nimenomaan sen kautta että natsismi on heille shokeeraavaa ja loukkaavaa, joten luonnollisesti tämä kääntyy ylläolevaksi argumentiksi: natsismi on olemassa vain loukatakseen keskiluokkaisia liberaaleja arvoja. Asiahan ei ole niin: natsismi on ideologia, jolla on ideologisia tavoitteita, ja halu käyttää väkivaltaa tavoitteiden saavuttamiseen.

Oikeassa hän on siinä että natsismi tarjoaa selitysmallia ihmisille jotka ovat yhteiskuntaan pettyneet, ja että syrjäytymistä tulisi ehkäistä ja pitkässä juoksussa natsit päihitetään ehkä siten. Ongelma tässä on se että natsismi on ongelma tässä ja nyt: Suomessa on tehty viime vuosina aina kasvava määrä äärioikeistolaisella ideologialla motivoituja rikoksia. Tällainen “pitkässä juoksussa”-ajattelu heittää bussin alle maahanmuuttajat, rodullistetut, seksuaalivähemmistöt ja sukupuolivähemmistöt ja muut joita natsien tekemä väkivalta suoraan koskettaa. Sitä on vastustettava nyt, jos välittää kanssaihmisiensä turvallisuudesta.

Sen voi sivuuttaa ainoastaan silloin kun natsit eivät ole uhka itselle. Ja miksi olisivatkaan: ne natsit shoppailevat Lindholmin kaupasta armeijakuteensa.

Loppupäässä blogaustaan Lindholm toteaa vielä näin.

Helsinki ilman natseja -porukka on muuten yksi näistä vastakkainasettelua hakevista ääriyhteisöistä, joiden taustalla on syrjäytyneisyys ja kelpaamattomuuden tunne. Kulkueen nimestä huolimatta porukka ei yritä saada natseja pois – tarkoitus on tapella, ei ratkaista yhtään mitään. Jos siis oikeasti olet sitä mieltä, että natsit ovat huono juttu, älä missään nimessä lähde marssimaan niitä vastaan, sillä natsit ja natsien vastustajan tulevat itsenäisyyspäivänä Helsinkiin nimenomaan toisiaan varten, ja mitä isommin kumpikin saa vastustusta, sitä enemmän nämä ääriporukat houkuttelevat niitä, jotka hakevat aggressiosta ratkaisua omaan katkeruuteensa. Natseja vastaan marssiminen siis synnyttää uusia natseja.

idiot fucker.png

Citation needed, sanoisi Wikipedia. Helsinki ilman natseja tosiaan hakee vastakkainasettelua, mutta se ei ole väärin. Vastakkainasettelu tavallisten ihmisten ja natsien välillä ei ole mitenkään väärin.

Lindholm yrittää leimata natsien vastustajat syrjäytyneiksi, eli hänen retoriikassaan huonommiksi ihmisiksi, joilla ei ole oikeutta osallistua poliittiseen toimintaan, sillä he ovat vähempiarvoisia kuin hyvin toimeentuleva yrittäjä, kuin hän itse. Mikä nyt tavallaan tekee niistä vetoomuksista ehkäistä syrjäytymistä mielenkiintoista, ja ennen kaikkea tekopyhiä.

Ja kun katsotaan natsismin historiaa: natsismi ei noussut valtaan sillä että tappeli kaduilla ketään vastaan. Natsismi nousi valtaan koska muut oikeistolaiset katsoivat natsit salonkikelpoisiksi ja hallituskelpoisiksi.

Viime vuonna kun itse marssin siellä, minä, työtön, minulla oli ystäviä mukana: ammatti-ihmisiä joilla on pitkät työurat eri aloilla, perheellisiä ihmisiä, joista osa on erittäinkin hyvin toimeentulevia. Emmekä me olleet siellä toteuttamassa aggressioita: viime vuonna vastamielenosoittajat eivät syyllistyneet lainkaan väkivaltaan, kuten vuonna ennen sitä. Meidän marssimme oli rauhanomainen, ehkä jopa liiankin.

Se siitä, Lindholm on täynnä paskaa, ja huomenna marssitaan natseja vastaan, ja ensi vuonna, ja joka vuosi kunnes natsit eivät enää marssi.

Vain marssimalla huomenna voit vastustaa natsimarssia