Hesarin suuri köyhyysartikkeli: lyhyt kommentti

Sisältövaroitus: itsetuhoisuus.

Hesari kirjoitti tänään köyhyydestä. Koska itseäni oli haastateltu jo ajat sitten aiheesta omalla nimellä ja naamalla ja se oli aikamoinen kokemus jo silloin, niin ajattelin kirjoittaa muutaman sanan.

köyhyys
4000 vastasi, yhtään kukaan heistä ei hyötynyt tästä artikkelista

Alunperin en aikonut, koska omasta köyhyydestä kirjoittaminen ei tuo hyvää mieltä. Siinä ei ole mitään katarsista saavutettavaksi, kun ajattelee asioita mitä ei oikeastaan haluaisi ajatella.

Ensinnäkin, koko artikkeli on aivan hyödytön, sanoin sen jo aiemmin ja sanon tässä uudestaan. Köyhyydestä on kirjoitettu vaikka miten paljon minun elinaikanani, mutta yhtään ainoaa konkreettista tekoa, joka olisi köyhiä auttanut, ei ole tehty. Poliittista luokkaa ei kertakaikkiaan kiinnosta pätkääkään köyhien asema, ei nyt eikä koskaan. Sieltä suunnasta on ihan turha odottaa apua.

Toiseksi: silloin kun oma juttuni ilmestyi, sitä luettiin aika paljon ja näin kun silloisen pääministeri Kataisen erityisavustaja Juho Romakkaniemi kauhisteli sitä että voi miten kauheaa voikaan olla. Romakkaniemi toki jatkoi siitä saumatta köyhien pilkkaamiseen ja leikkauspolitiikan kannattamiseen.

Miten tänään sitten? No, nykyisen pääministerin erityisavustaja päivittelee myös sitä että onpas se köyhyys kamalaa.

kräkkinen 2

Mikä on aika paksua, kun se kuvottava sika Sipilä on nimenomaan ajanut viimeiset vuodet politiikkaa jonka tarkoitus on ollut tehdä köyhien asemasta vielä huonompi ja siirtää yhteinen omaisuus pääministerin taskuihin. Sanoin tämän Kärkkäiselle, ja vastaukset mitä sain oli niin täydellisen ympäripyöreitä, kuin mitä kepulaiselta voikin odottaa.

kräkkinen1kräkkinen

Minä en koe mitään suurta onnistuneisuutta. Vuosi vuodelta asemani heikkenee, terveys rapistuu, ja sadoista työhakemuksista huolimatta töitä en ole saanut kuin muutaman keikkatyön ja puolen vuoden laittoman määräaikaisuusketjutuksen verran. Miksi minua pitäisi kiinnostaa se että joku kokee tekevänsä hyvää, jos he eivät sitä tee.

Kyllähän tällainen pistää vituttamaan.

Loppujen lopuksi, se mitä artikkelissa kauhisteltiin, se itsetuhoisuus ja viha. Oi kyllä, sitä löytyy. Kun minun elämälläni ei ole edes itselleni oikein mitään arvoa, kun taloudellisen tilanteen takia en voi edes täysin nauttia niistä harvoista hyvistä asioista mitä elämässäni on, niin ei mene päivääkään ettenkö miettisi sitä miten ihanaa olisi jos tämä kaikki loppuisi pian. Köyhyydessä eläminen on kuin olisi happosateessa: se liuottaa kaiken pois elämästä, ne hyvätkin asiat.  Illuusiot on lähteneet: kerroin jo vuosia sitten turhista työnhauista, ja nyt on vuosi 2019, olen viisi vuotta vanhempi ja tiedostan aivan hyvin etten minä tule koskaan samaan töitä tai muuta toimeentuloa, jolla elämä olisi elämisen arvoista taas. Niin ei vaan tule käymään, sanovat ihmiset mitä tahansa.

Eikä se lohduta yhtään että Hesari kirjoittaa aiheesta. On sitä ennenkin kirjoitettu ja koskaan siitä ei mitään seuraa. Huomenna siirrytään toisiin uutisiin ja köyhien asema ei muutu.

Minä todellakin koko sydämestäni vihaan joka ainoaa hallituspoliitikkoa ja jokaista joka heidän kanssaan työskentelee, koska he ovat koko yhteiskuntaluokkani vihollisia.

Advertisements
Hesarin suuri köyhyysartikkeli: lyhyt kommentti

Räjähtävä tyhmyys – sissisotafantasiat Suomessa

N.B. Tässä kirjoituksessa vedetään jokseenkin mutkia suoriksi koska kirjoittaja ei ole sotahistorioitsija tai käynyt koskaan Maanpuolustuskorkeakoulua., eikä tarkoitus ole antaa mitään kattavaa kokonaiskuvaa sissisotaan, vaan tarkastella yhtä aspektia turvallisuuspoliittisesta keskustelusta.

Aina välillä sitä näkee väläyteltävän ajatusta siitä miten sissisodankäynti on se keino millä Suomi voi puolustaa itseään, halvemmalla kuin mitä nykyinen doktriini ja puolustusratkaisu tarjoaa. Kaikuja siitä näkyi mm. Johannes Yrttiahon kirjoituksissa hävittäjäostoa vastaan. Ongelma lienee siinä että ajatus on typerä. Tässä pyrin kertomaan miksi.

Ihmisillä tuntuu menevän sekaisin se, mikä on sissitoiminnan ja sissisodankäynnin ero. Sissitoimintaa on Suomessa harjoitettu jo toisessa maailmansodassa eri muodoissa, ja sen jälkeen toimintaa on kehitetty. Tiivistettynä kyse on kevyistä jalkaväkijoukoista, jotka toimivat tiedustelu-, sabotaasi- ja väijytystehtävissä vihollisen selustassa ja vihollisen hyökkäyssuunnan laitamilla. Siinä ei ole mitään sen suurempaa ongelmaa minkään kannalta.

Sissisodankäynti, sellaisena kuin sitä on Suomessa esitetty, on ollut jokseenkin näillä linjoilla: raskaasta kalustosta luovutaan osittain tai kokonaisvaltaisesti, ilmavoimia ei nähdä tarpeelliseksi, kuten ei merivoimiakaan (jotka tosin harvemmin tulevat esiin näissä pohdinnoissa). Sen sijaan panostetaan kouluttamaan hemmetisti kevyttä jalkaväkeä, aseistetaan nämä hampaisiin asti mm. jalkaväkimiinoilla sun muulla ja perustetaan läjittäin paikallisia asevarikkoja mistä yksiköt voivat hankkia aseensa konfliktin syttyessä. Eräs lähtökohta onkin se, ettei edes pyritä estämään hyökkääjää miehittämään maata, vaan taistelu alkaa sitten kun maa on jo miehitetty.

Siihen on syynsä, miksi yksikään teollisuusvaltio ei ole päättänyt luoda tällaista puolustusjärjestelmää itselleen.

Se ei pysty turvaamaan hyvinvointiyhteiskunnan jatkumista. 

Tässä sissisotadoktriinissa luovuttaisiin kokonaan edes toivosta, että mahdollinen konflikti olisi ratkaistava ajallisesti lyhyessä ajassa. Sen sijaan tilalle tulisi mahdollisesti vuosia kestävä sota, jonka tuloksesta ei ole mitään takeita. Ja koko sen ajan, yhteiskunnalliset olot tulisivat rappeutumaan miehityksen alla ja sotatoimien näyttämönä.

Tehokasta sissisodankäyntiä voidaan käydä silloin kun muita realistisia vaihtoehtoja ei ole. Esimerkkinä voidaan nostaa esille vaikka Hizbollah Libanonissa, joka vuonna 2006 käytännössä torjui Israelin hyökkäysyrityksen sissisodankäynnin keinoin. Huomattava on kuitenkin se että Hizbollah ei voinut mitenkään estää esim. Israelin ilmavoimien toimintaa siviilikohteita vastaan, joten siviiliväestön kärsimykset olivat huomattavat ja paljon raskaammat kuin Hizbollahin sissijoukkojen.

Miksi sitten sissisodankäyntiä ehdotellaan satunnaisesti niin oikealta kuin vasemmaltakin vaihtoehdoksi nykyiselle puolustusdoktriinille ja Puolustusvoimille? Osittain kyse on sissisodan romantisoinnista, niin vasemmalla kuin oikeallakin, osittain kyse vastarannankiiskeydestä missä voi asemoida itsensä niin että on ainoa joka tietää mikä oikeasti toimii. On huomattava se että Puolustusvoimissa ammatikseen toimivat harvemmin kannattavat sissisodankäyntiä maanpuolustuksen kulmakivenä, ei siksi että pelkäisivät työpaikkojensa puolesta, vaan siksi että ajatuksessa ei ole kerta kaikkiaan mitään erityisen positiivista. Monilta osin se johtaa huonompaan tilanteeseen kuin nykyinen järjestelmä, jossa konventionaalista sotaa voidaan käydä rajallinen aika.

Lisäksi yleensä sissisodankäynnin kannattajat tuntuvat olevan ihmisiä joita ei kiinnosta minkäänlainen ajattelu siitä, millainen vastuu puolustusjärjestelmän muutoksiin liittyy.

Muuttunut geopoliittinen ja reaalipoliittinen tilanne menee myös sissisotaintoilijoilta ohi. Suomi ei tunnu olevan Venäjälle sellainen alue, jonka Venäjä haluaisi oman valtansa alle, kuten Baltia tai Krim, vaan enemmän sellainen alue, joka mahdollisessa konfliktissa voi potentiaalisesti olla kauttakulkualue. Silloin ei Venäjän tarvitsisi lähtökohtaisestikaan vallata juuri mitään muuta kuin muutamat Etelä- ja Länsi-Suomen asutuskeskukset satamineen ja lentokenttineen.

Sellaisessa tilanteessa voi sitten miettiä, että mitä se metsien sankka sissijoukko tekisi, kun vastustajaa ei ole lähelläkään ja Etelä-Suomi on helposti hallittavissa ilmasta käsin.

Summa summarum: sissisotafantasiat on kertakaikkisen typeriä.

 

 

 

 

 

Räjähtävä tyhmyys – sissisotafantasiat Suomessa

Keltaliivit,medianarratiivit ja vähän Venäjääkin

Olen yleensä aina myöhässä, ja Ranskan gilets jaunes, eli keltaliivi-protestit saattavat jo olla hiipumaan päin kun Macron päätti perääntyä ja tehdä myönnytyksiä. Olen seuraillut tätä jonkin verran vailla sen suurempaa intoa, koska on muitakin hommia, mutta seuraaminen on ollut yllättävän hankalaa.

Syy siihen on se että suomalaisessa mediassa ei ole saatu aikaan oikein minkäänlaista analyysiä siitä mistä edes on kyse, lukuunottamatta mahdollisesti Yle Kioskia joka onnistui tiivistämään protestit edes jotenkuten, Instagramissa.

Hesari otti toki sen linjan että emme voi käsittää mistä on kyse, mielenosoittajat ovat lapsellisia ja ainoastaan eliittijournalisti voi ymmärtää sen että muutos mihinkään suuntaan on mahdotonta. Samaan aikaan Yle esittelee kokoelman kliseitä ja tiivistää Ranskan että no, se on vallankumouskansaa. Parempaa analyysiä saa muun muassa entiseltä Baywatch-tähdeltä Pamela Andersonilta.

Journalistisille instituutioille ja hierarkioille on perinteisesti ollut vaikea ymmärtää sellaista poliittista liikehdintää mikä ei asettaudu etabloituneisiin muotteihin. Keltaliiviliike on sellainen, koska sitä motivoi paitsi turhautuneisuus Macronin uusliberaaliin politiikkaan, myös turhautuneisuus siitä että ilmastonmuutokseen halutaan reagoida kulutusveroilla, jotka tuntuvat ainoastaan pienituloisten elämässä eivätkä vaikuta suurituloisten elämään lainkaan. Keltaliiviprotesti onkin vähintään osittain luokkapohjainen, maailmassa missä journalistit pitävät luokka-ajattelua vanhentuneena.

Media rakastui Macroniin täysin. Mutta osoittautuikin että Macronia ei rakasta juuri kukaan muu paitsi media ja rikkaat.

Siksi media ei oikein osaa raportoida siitä mistä edes on kyse, koska se ei kertakaikkiaan sovi liberaalioikeiston paradigmaan. Politiikka halutaan nähdä ainoastaan kapeana osa-alueena yhteiskunnasta, joka on vielä luonteeltaan sellainen että sitä harjoittaa vain poliittinen luokka ja sitä saa kommentoida ainoastaan eliittijournalisti. Kun politiikka menee sen kapean establishmentin kehyksen ulkopuolelle, niinkuin 1990-luvulla Suomessa työttömien protestiliikkeen puitteissa tai nyt Ranskassa, sekä poliitikot että journalistit eivät tiedä mistä on kyse.

Samasta syystä toistuu se mikä seurasi Yhdysvaltojen presidentinvaaleja: syyttäkäämme Venäjää tapahtuvasta, koska emme ymmärrä mistä on kyse. Ei pidä erehtyä siitä etteikö Venäjä olisi toiminut vaikuttaakseen tapahtumiin sekä silloin että nyt, mutta Venäjä ei selitä yksinään Trumpin valtaannousua eikä Ranskan mellakoita. Sen sijaan Venäjä mielellään antaa itsestään kuvan omnipotenttina manipulaattorina. Ja monet ovat sen verran höhliä, että näkemällä Venäjän kaiken takana tekevät Venäjän työt.

 

 

 

 

Keltaliivit,medianarratiivit ja vähän Venäjääkin

Sanna Ukkola, ihminen joka ei opi sitten millään

Jouduin kirjoittamaan tästä jo aiemmin mutta, kertaus on opintojen äiti.

Muistatteko sen miten Sanna Ukkola päätti alkaa soitella erään satunnaisen Twitter-käyttäjän työpaikalle, ja siitä moni hänelle huomautti, ettei ole kovinkaan asiallista toimintaa tällainen? Ja Julkisen Sanan Neuvosto antoi langettavan päätöksen siitä miten Ukkola sai kolumnoida Ylelle siitä että miksi on sakeillut työaikana ja soitellut ihmisille?

Hommalle oli jo pantu piste aikoja sitten, mutta no. Paljastui että se joka on eri mieltä asiasta on: Sanna Ukkola. Miten yllättävää.

Ei auta JSN:n langettava päätös siihen että Ukkola yhä jaksaa nähdä itsensä jotenkin uhrina siinä, että häntä on kritisoitu hänen toiminnastaan journalismin puitteissa. Tämä olisi se mikä pitäisi muistaa: kukaan ei ole kritisoinut Ukkolaa varsinaisesti mistään muusta kuin siitä, miten hän erittäin julkista ammattiaan hoitaa.

Ja se ei ole kiusaamista, koska kiusaamista ei ole se, että kritisoi asiallisesti, tai jopa epäasiallisesti, sitä miten joku julkisessa tehtävässä oleva työtään hoitaa. Journalistin tulee kestää se.

Se on aivan eri asia kuin se miten äärioikeisto vainoaa journalisteja levittämällä huhuja, leimaamalla narkomaaneiksi tai lähettämällä tappouhkauksia. Kiusaamisesta puhuminen on tunteisiin vetoavaa roskaa, kun toinen on voinut käyttää Yleä alustana oman toimintansa puolustamiselle.

Eikä Yleä ilmeisesti kiinnosta se että toimittaja päättää syyttää satunnaisia Twitter-käyttäjiä rikoksesta. Tosin nyt eräs asianomainen kai jo harkitsee rikosilmoitusta aiheesta, joten saa nähdä että miten tässä käy.

Eräällä mielenkiintoisella tavalla voisi nähdä Sanna Ukkolan maan johtavana gonzo-journalistina: aivan sama mikä aihe on, Ukkola asettaa itsensä ja oman persoonansa oman narratiivinsa keskiöön. Mutta et sinä Ukkola mikään Thompson ole, tai edes Taibbi.

Sanna Ukkola, ihminen joka ei opi sitten millään

Vain marssimalla huomenna voit vastustaa natsimarssia

Varustelekan Valtteri Lindholm on kovin suivaantunut siitä, miten jotkut kehtaa huomenna marssia Helsingissä PVL:n natsimarssia ja äärioikeistolaista 612-marssia vastaan.

helsinki ilman natseja.jpeg

Jostain epämääräisen inkoherentista syystä Lindholm haluaa verrata tätä rokotevastaisuuteen, sen voinemme sivuttaa. Lindholm taas jatkaa toteamalla että uusnatsithan on aivan eri asia kuin vanhat natsit, mikä lähinnä osoittaa että Lindholm on osaamattomuuttaan ja tiedonpuutteen takia päätynyt uskomaan äärioikeistolaisia argumentteja siitä että eihän nykyään enää natseja ole koska NSDAP lakkasi olemasta toisen maailmansodan jälkeen.

 Tässä vaiheessa kannattaa herätä ymmärtämään, että vaikka vanhat kunnon natsit olivat poliittinen puolue, jotka pyrkivät valtaan ja ajoivat isoja muutoksia, uusnatsit eivät ole, eivätkä pyri.

Ongelmanahan tässä on se että PVL, joka itsekin myöntää olevansa kansallissosialistinen, yrittää perustaa puoluetta. Samalla tavalla Suomi Ensin -liikkeen äärioikeistolaiset ovat yrittäneet sitä. Suomen Sisun äärioikeistolaiset taas lähti mukaan Perussuomalaisiin ja osa heistä on päätynyt eduskuntaan asti, ja puolueenjohtaja Halla-aho on kuulunut vuosikaudet Suomen Sisuun.

Natsien ainut tarkoitus on herättää huomiota, suututtaa ja saada joku vastustamaan.

Näin sanoo Lindholm, mutta ei osaa kyllä löytää yhtään varsinaista todistetta väitteelleen. Seuraa epämääräistä lööperiä natsismin shokkiarvosta, mutta sitä ei voine pitää todisteena kuin yhden asian suhteen.

Monet liberaalit, jotka eivät osaa kuvitella että jollakulla olisi minkäänlainen muu ideologia kuin yleinen oikeistolainen liberaalius, näkevät natsit nimenomaan sen kautta että natsismi on heille shokeeraavaa ja loukkaavaa, joten luonnollisesti tämä kääntyy ylläolevaksi argumentiksi: natsismi on olemassa vain loukatakseen keskiluokkaisia liberaaleja arvoja. Asiahan ei ole niin: natsismi on ideologia, jolla on ideologisia tavoitteita, ja halu käyttää väkivaltaa tavoitteiden saavuttamiseen.

Oikeassa hän on siinä että natsismi tarjoaa selitysmallia ihmisille jotka ovat yhteiskuntaan pettyneet, ja että syrjäytymistä tulisi ehkäistä ja pitkässä juoksussa natsit päihitetään ehkä siten. Ongelma tässä on se että natsismi on ongelma tässä ja nyt: Suomessa on tehty viime vuosina aina kasvava määrä äärioikeistolaisella ideologialla motivoituja rikoksia. Tällainen “pitkässä juoksussa”-ajattelu heittää bussin alle maahanmuuttajat, rodullistetut, seksuaalivähemmistöt ja sukupuolivähemmistöt ja muut joita natsien tekemä väkivalta suoraan koskettaa. Sitä on vastustettava nyt, jos välittää kanssaihmisiensä turvallisuudesta.

Sen voi sivuuttaa ainoastaan silloin kun natsit eivät ole uhka itselle. Ja miksi olisivatkaan: ne natsit shoppailevat Lindholmin kaupasta armeijakuteensa.

Loppupäässä blogaustaan Lindholm toteaa vielä näin.

Helsinki ilman natseja -porukka on muuten yksi näistä vastakkainasettelua hakevista ääriyhteisöistä, joiden taustalla on syrjäytyneisyys ja kelpaamattomuuden tunne. Kulkueen nimestä huolimatta porukka ei yritä saada natseja pois – tarkoitus on tapella, ei ratkaista yhtään mitään. Jos siis oikeasti olet sitä mieltä, että natsit ovat huono juttu, älä missään nimessä lähde marssimaan niitä vastaan, sillä natsit ja natsien vastustajan tulevat itsenäisyyspäivänä Helsinkiin nimenomaan toisiaan varten, ja mitä isommin kumpikin saa vastustusta, sitä enemmän nämä ääriporukat houkuttelevat niitä, jotka hakevat aggressiosta ratkaisua omaan katkeruuteensa. Natseja vastaan marssiminen siis synnyttää uusia natseja.

idiot fucker.png

Citation needed, sanoisi Wikipedia. Helsinki ilman natseja tosiaan hakee vastakkainasettelua, mutta se ei ole väärin. Vastakkainasettelu tavallisten ihmisten ja natsien välillä ei ole mitenkään väärin.

Lindholm yrittää leimata natsien vastustajat syrjäytyneiksi, eli hänen retoriikassaan huonommiksi ihmisiksi, joilla ei ole oikeutta osallistua poliittiseen toimintaan, sillä he ovat vähempiarvoisia kuin hyvin toimeentuleva yrittäjä, kuin hän itse. Mikä nyt tavallaan tekee niistä vetoomuksista ehkäistä syrjäytymistä mielenkiintoista, ja ennen kaikkea tekopyhiä.

Ja kun katsotaan natsismin historiaa: natsismi ei noussut valtaan sillä että tappeli kaduilla ketään vastaan. Natsismi nousi valtaan koska muut oikeistolaiset katsoivat natsit salonkikelpoisiksi ja hallituskelpoisiksi.

Viime vuonna kun itse marssin siellä, minä, työtön, minulla oli ystäviä mukana: ammatti-ihmisiä joilla on pitkät työurat eri aloilla, perheellisiä ihmisiä, joista osa on erittäinkin hyvin toimeentulevia. Emmekä me olleet siellä toteuttamassa aggressioita: viime vuonna vastamielenosoittajat eivät syyllistyneet lainkaan väkivaltaan, kuten vuonna ennen sitä. Meidän marssimme oli rauhanomainen, ehkä jopa liiankin.

Se siitä, Lindholm on täynnä paskaa, ja huomenna marssitaan natseja vastaan, ja ensi vuonna, ja joka vuosi kunnes natsit eivät enää marssi.

Vain marssimalla huomenna voit vastustaa natsimarssia

Johannes Yrttiaho ja hävittäjäkaupat, osa 2

Jatkoa eiliselle tekstilleni samasta aiheesta, koska Yrttiaho on Facebookissa julkaissut toisen kirjoituksen aiheesta.

rauha
Niin hyvä kuva että piti käyttää uudestaan

Yrttiahon tarkoitus oli ehkä siloitella vastareaktiota aiempaan tekstiinsä, mutta tekstin vaikutus on hyvin suurilta osin päinvastainen, jos sitä lukee kriittisesti. Teen tässä muutamia poimintoja, jotka ovat omasta mielestäni kenties olennaisempia virhearvioita.

Hävittäjähankinta ja sen perusteiden hyväksyminen tarkoittaa käytännössä nykyisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan jatkamista ja tuon linjan hyväksymistä. Tämä tarkoittaa Yhdysvaltojen politiikan tukemista. Seurauksena tästä on myös mm. Suomen täysjäsenyys Natossa. Vaihtoehtoja olisi tietenkin olemassa. Nyt kun keskustelu hävittäjähankinnasta alkaa kiihtyä, on mahdollista vahvistaa liikettä, joka vaatii irtautumista Suomessa 90-luvun alusta sakka otettaan kiristäneestä militaristisesta politiikasta, kirjoittaa Yrttiaho FB-statuksessaan.

Totta, eräillä poliitikoilla, kuten esimerkiksi Paavo Lipposella aikoinaan, oli merkittäviäkin haluja tukea Yhdysvaltojen politiikkaa. Pääosin kuitenkin Suomi on pysynyt omilla linjoillaan ja ennenkaikkea EU:n yhteisillä linjoilla. Voidaan toki kysyä että onko Suomella ollut erityistä syytä osallistua esim. YK:n mandaatilla kriisinhallintaoperaatioon Afganistanissa tai muihin kansainvälisiin operaatioihin, mutta on kyseenalaista leimata nämä kaikki Yhdysvaltojen politiikan tukemiseksi.

Yrttiaho myös käy keskustelua Natosta niinkuin olisi yhä 1990-luku. Vuoden 2016 Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen vaikuttaa siltä, että Yhdysvaltojen hallinto presidentteineen olisi vähemmän kiinnostunut Natosta kuin aiemmin, ja pitää Eurooppaa vapaamatkustajana liittoutumassa. Olemmekin päätyneet sellaiseen tilanteeseen, missä reaalipoliitikko pohtiikin, että voiko Natoon edes luottaa, ja siihen on osittain herättykin muualla maailmassa. Suomessa tosin Nato-keskustelu jatkuu samoilla linjoilla kuin viimeiset 20 vuotta, syystä tai toisesta.

Tämän jälkeen Yrttiaho alkaa taas puhua siitä miten hävittäjät ovat Suomelle heikosti sopiva asejärjestelmä, mutta siitä puhuin jo aiemmassa tekstissäni.

“Uskottavan puolustuksen” nimissä tehokkaampaa olisi minun ymmärtääkseni turvata maavoimiin, ilmatorjuntaan ja aluepuolustukseen. Ne tekevät maasta raskaasti valloitettavan ja ehkäisevät myös sen käyttämisen läpikulkuun (tosin isäntämaasopimuksella on kauttakulkuoikeus käytännössä jo Yhdysvalloille annettu…). Puolustuksellisessa mielessä tätä on pidetty parhaana ratkaisuna.

Ymmärtääkseni ja on pidetty parhaana ratkaisuna ovat taas ilmaisuja jotka paljastavat sen ettei kirjoittaja tarkalleen tiedä mistä puhuu. Mihinkään näistä panostaminen ei olisi toki huono idea sinänsä, mutta yhäkin tästä puuttuu substanssi.

Karkeasti yleistäen voidaan sanoa niin, että uskottava puolustus vaatii ilmavoimia ja hävittäjätoimintaa siksi, että pelkkä maasta-ilmaan-ilmatorjunta on reaktiivista toimintaa, jolla on rajattu liikkumavara. Persianlahden sodassa 1991 havaittiin, että ilmatorjunta voidaan lamauttaa ilmasta käsin varsin ongelmitta, jos vihollisella ei ole omia koneita ilmassa. Kun aloite ilmassa on luovutettu viholliselle, vihollinen voi suunnitella oman ilmatoimintansa niinkuin parhaaksi näkee ja iskeä miten haluaa.

Maavoimien toiminta vaikeutuu olennaisesti, jos vihollinen pystyy käyttämään omia rynnäkkökoneitaan silloin kun parhaaksi näkee. Esimerkiksi Irakin armeija oli käytännössä immobilisoitu 1991, ja ei kyennyt merkittävään vastarintaan liittoutuman maajoukkoja vastaan.

Mikä sitten kykenee toimimaan ilmauhan alla, maavoimien ja alueellisen puolustuksen piirissä? Vastaus on sissijoukot. Suomessa on jo kylmän sodan aikana käyty keskustelua siitä tulisiko Puolustusvoimat rakentaa nimenomaan siltä pohjalta, että panostettaisiin sissisodankäyntiin ylivoimaista vihollista vastaan (mitä Neuvostoliitto oli huomattavasti enemmän kuin mitä Venäjä on vuonna 2018), ja se lopputulos mihin silloin tultiin oli ei. Syy on pohjimmiltaan yksinkertainen: sissijoukot kyllä voivat jatkaa sotaa hyvin pitkään ja tehdä miehityksen raskaaksi, kyllä. Se mitä sissijoukot eivät voi tehdä on suojata yhteiskuntajärjestystä tai estää miehitystä. Se tarkoittaa pahimmillaan hirvittävää määrää kuolonuhreja. Kannattaa muistaa, miten Itä-Euroopan sissiliikkeille kävi kylmän sodan aikaan: ne kaikki tuhottiin ja yksikään niistä ei saavuttanut tavoitteitaan.

Ja mitä isäntämaasopimukseen tulee, niin Yrttiaho tuntuu tässä toistavan salaliittoteorioita siihen että se olisi jotenkin velvoittava sopimus.

Jonkinlaisena näennäisvaihtoehtona on tarjoiltu sotilaallista yhteistyötä Ruotsin kanssa ja siis miljardien eurojen käyttämistä ruotsalaisvalmisteisiin lentokoneisiin. Se ei kuitenkaan edellä sanotusta johtuen muuta oikeastaan mitään olennaista. JAS on sekin Nato-yhteensopiva kone ja Ruotsihan on jo pitkään lennellyt kansainvälisissä tehtävissä ja toiminut tiiviissä yhteistyössä USA:n ja Nato:n kanssa.

Kun puhutaan “Nato-yhteensopivuudesta”, puhutaan yleisesti Link 16-tiedonsiirtojärjestelmästä, mikä ei merkkaa loppujen lopuksi muuta kuin sitä että Gripen osaa keskustella muidenkin koneiden kuin Ruotsin omien kanssa ja siirtää sekä vastaanottaa tietoa niille ja niiltä. Itse en osaa nähdä tätä valtavan ongelmallisena.

Sillä, mitä Ruotsi on omilla koneillaan tehnyt, ei taida olla relevanssia sen kannalta mitä Suomi omillaan tekisi. Ja mitä Ruotsi teki: Ruotsi osallistui 2011 YK:n mandaatilla Operation Unified Protectoriin muutamalla koneella. Käytännön tasolla tässä valvottiin lentokieltoa Muammar Gaddafin käytettyä ilmavoimiaan sisällissodassa siviilikohteisiin.

Vasemmiston ei tietenkään tule juuttua mihinkään aselaji- tai asejärjestelmäkeskusteluun, vaan tähdätä ulkopoliittisen suunnan muuttamiseen, sotilaallisen voiman keventämiseen ja armeijan poliittisen vallan suitsimiseen. Pitäisi tuomita militarismi sen kaikissa muodoissaan ja olla aktiivisesti mukana organisoimassa rauhanliikettä.

Ongelma tässä lienee se että Yrttiaho on koko ajan käynyt aselaji- ja asejärjestelmäkeskustelua ilman substanssiargumentteja sen tueksi, ja vetäytyy rauhanaatteen taakse kun häntä haastetaan sen suhteen. Tuntuu jopa siltä että hän ei erityisen hyvin edes tunne oman puolueensa nykylinjauksia, jotka tuntuvat menevän kaikkein eniten siihen suuntaan, että nimenomaan ulkopoliittista suuntaa halutaan viedä tiukemmin sotilaallisen liittoutumattomuuden suuntaan, ja sen hinta on uskottava puolustus, minkä Vasemmistoliitto on hyväksynyt viime aikoina.

Ylipäätään vaatimuksissa että pitää tuomita militarismi ja organisoida rauhanliike, laitetaan hirvittävästi vastuuta niiden niskaan, jotka ovat suurvaltapelin pelinappuloita. Kansainvälinen tilanne on kiristynyt 2010-luvulla olennaisesti, ja siitä kantaa vastuun suurvallat. Emme me. Suomessa organisoitava rauhanliike ei voi vaikuttaa suurvaltojen imperialismiin.

 

Johannes Yrttiaho ja hävittäjäkaupat, osa 2

Johannes Yrttiaho ja hävittäjäkaupat

Turkulainen kaupunginvaltuutettu Johannes Yrttiaho otti kantaa hävittäjäkauppoihin. Ajattelin lyhyesti käsitellä Yrttiahon väitteet tässä, ihan vain siksi että jouduin kuulemaan useammalta vasemmistoliittolaiselta tutulta miten karseaa tuubaa tämä keskustelu on. Vasemmistoliittohan ei ole varsinaisesti ollut aiemmin tunnettu erikoisen asiantuntevista puolustus- ja turvallisuuspolitiikkakannoistaan, vaikka toki nykyisen puheenjohtajan kautena Vasemmistoliitto on saanut aikaan pääosin erinomaisen turvallisuuspoliittisen ohjelman.

rauha.png
Highway to the Vasemmistoliitto Zone

Ohitan ilmeisen puolueen sisäiset poliittiset implikaatiot tässä kirjoittelussa, ja keskityn lähinnä substanssiargumentteihin.

Ensinnäkin valtavat summat olisivat väistämättä pois sosiaaliturvan ja palveluiden järjestämisestä, myös vaikka tie- ja ratahankkeista, kirjoittaa Yrttiaho.

Tämä on hyvin helppo: se ei ole totta. Valtion budjettiprosessi ei nyt vaan toimi niin, että vapahtuva raha kaadettaisiin automaattisesti johonkin hyvään ja produktiiviseen. Vaikka 7-10 miljardia on toki aika iso siivu valtion budjetista, se ei ole myöskään sellainen kustannus joka tulee kerralla maksettavaksi. Hävittäjät ei ole nakkeja, joita ostetaan kaupasta paketti kerrallaan, niiden toimitukset vie aina vuosia.

Toiseksi, hävittäjähankinta kytkisi Suomen entistäkin tiiviimmin Naton aseteknologiaan ja syventäisi tosiasiallista liittosuhdetta. 

Natosta puhuminen yksittäisenä toimijana tässä on fuulaa. Käytännön tasolla aseteknologiaa tulisi, jos valittaisiin ei-yhdysvaltalainen hävittäjä, useammasta maasta. Tiettyjen aseteknologioiden osalta valinnanvaraa ei juuri ole: jos halutaan ostaa esimerkiksi ilmasta-ilmaan-ohjuksia, jotka ovat hävittäjien tärkeimmät asejärjestelmät, lista maista jotka sellaisia osaavat valmistaa on hyvin lyhyt. Jo nyt Suomen ilmavoimat käyttää yhdysvaltalaisia ohjuksia, joten mitään konkreettista muutosta tilanteeseen ei monessakaan skenaariossa tulisi. Jos vaikka ruotsalainen Gripen E valittaisiin, Ilmavoimat jatkaisi pääosin samojen järjestelmien käyttöä.

Huomioitakoon että Yrttiaho ei selkeästi tunne aihepiiriä tarpeeksi hyvin, koska hän ei mainitse sitä skenaariota mikä. jos F-35 valitaan ostettavaksi hävittäjäksi, toteutuisi. Silloin Suomi olisi riippuvainen Nato-maihin rakennetusta huoltoverkostosta, koska F-35 ei sisältäisi tarvittavia teknologiasiirtoja, jotta huollot voitaisiin tehdä kotimaisin voimin. Muun muassa moottorihuoltoa on kaavailtu tehtäväksi Turkissa, mikä on melko epäilyttävää, jos otetaan huomioon Turkin ihmisoikeustilanne.

Kolmas näkökohta on puolustuksellinen. Tiedetään, että Suomen puolustuksen näkökulmasta tällaiset aseet ovat täysin turhia. Kyse on hyökkäysaseista, joilla ilmassa (ja muutenkin) ylivoimaista vihollista vastaan ei ole mitään käyttöä. Tehokkaan puolustuksen järjestämiseksi olisi järkevää panostaa alueelliseen puolustukseen, maavoimiin ja ilmatorjuntaan.

Tässä kohtaa pitää kysyä: miten “tiedetään?” Pikemminkin modernin sodankäynnin historia näyttää sen, että ilman omia ilmavoimia muukin puolustus ja sotatoimet vaikeutuvat huomattavasti. Esimerkkejä löytyy huomattavan paljon, alkaen Korean sodasta, Vietnamin sodasta, Israelin käymistä sodista, Iranin-Irakin sodasta, ensimmäisestä ja toisesta Persianlahden sodasta ja kenties tuoreimpana esimerkkinä Georgian sodasta.

“Hyökkäysaseista” puhuminen niinkuin asejärjestelmiä voitaisiin yksiselitteisesti luokitella hyökkäyksellisiksi tai puolustuksellisiksi on ennen kaikkea poliittinen lähtökohta, jolla ei ole käytännön sodankäyntitilanteiden kannalta suurtakaan merkitystä. Suihkuhävittäjä voi toimia hyökkäyksellisesti tai puolustuksellisesti.

Lisäksi kun puhutaan suurpiirteisesti että “olisi järkevää panostaa alueelliseen puolustukseen, maavoimiin ja ilmatorjuntaan”, niin se unohtaa kokonaan sen, että näihin osa-alueisiin on viime vuonna tehty merkittäviäkin panostuksia. On hankittu mm. uusia ilmatorjuntajärjestelmiä, telatykistöä, raketinheittimiä ja lisää panssarivaunuja. Ongelmallisempana tässä on listattu kolme osa-aluetta ilman minkäännäköisiä perusteluja sille miksi näihin pitäisi panostaa ja millä tavoin.

Haluan vielä mainita erikseen tämän ajatuksen siitä että hävittäjillä varustetut ilmavoimat voisi korvata ilmatorjunnalla, mihin törmää satunnaisesti, ja siitä voi osittain syyttää eläköitynyttä eversti Ahti Lappea, joka on päässyt nostamaan omia ajatuksiaan esiin aiheesta. Osittain se lienee ymmärrettävää: Lappi kuitenkin oli ilmatorjunnan tarkastaja aikoinaan.

Käytännön tasolla kuitenkin ilmatorjunta on aina luonteeltaan reaktiivista, sen kyky reagoida muuttuviin tapahtumiin on rajallista käytännön syistä (ilmatorjunta toimii siellä missä se on kantamansa rajoissa, ja se siirtyy pääosin maanpinnalla) ja ilmatorjunta harvemmin kykenee ottamaan ilmasodan aloitetta haltuun. Ilmatorjunta on tärkeää, mutta ei ole täysin sattumaa, että jokainen maa joka siihen kykenee, rakentaa myös itselleen ilmavoimat ja niihin hävittäjät.

Loppujen lopuksi ei voi muuta oikein todeta, kuin että Yrttiaho yksinkertaistaa tilannetta hävittäjäkauppojen suhteen tavalla mikä ei ole produktiivinen lähestymistapa, ja kruunaa sen puhumalla asejärjestelmistä tavalla mikä näyttää että hänellä ei ole asiantuntemusta tai edes amatööritason tietämystä aiheesta.

 

Johannes Yrttiaho ja hävittäjäkaupat