Herra Heinämäki ja omituiset kulttuuriset mielenmaisemat

En ole ihan niin asiantunteva tässä alalla kuin Petra Laiti, joten lukekaa vaikka pohjiksi Laitin blogaus kulttuurisesta omimisesta.  Ja jatkoksi vaikka, jos ette tapausta tunne, samaisen henkilön blogausta tästä ns. Heinämäki-jutusta. Jos jaksatte, muuten voi lukea tiivistelmäni tuosta alta.

herraheinämäki

Eli tästä on kyse: Herra Heinämäen Lato-orkesteri -nimisessä lastenohjelmassa esiintyy hahmo joka on kuvattu ylläolevasti, eli siis stereotyyppisenä alkuperäiskansan edustajana. Ohjelmaa ei ole moneen vuoteen esitetty TV:n puolella mutta se oli katsottavissa YLE Areenassa ja sisäisten keskustelujen jälkeen YLE päätti siirtää sen Elävään arkistoon. Ohjelmaa ei siis hävitetty eikä muuta, ohjelman tekijät osallistuivat keskusteluun myöhemmässä vaiheessa ja tekivät omia arvioitaan joiden mukaan tällainen kuvasto olisi vähän niinkuin out jatkossa. Ei pitäisi olla sen kummallisempaa sinänsä. Alkuperäiskansan edustaja nosti framille toista alkuperäiskansaa koskevan kysymyksen, missä ei pitäisi olla sinänsä mitään kummallista kenellekään.

Jos siis maailma olisi jokseenkin järkevä niin tämä olisi jäänyt tähän. Sen sijaan seurasi viikkotolkulla vääntöä sensuurista (mitä ei tapahtunut anyway), lasten intiaanileikeistä ja mitä nykyään muka sitten saa tehdä-tyyppisiä ulostuloja kaiken maailman kotitarverasisteilta. Niinkuin Laitin blogauksesta voi huomata, äärioikeistolaiset nettifoorumit kuten Ylilauta ja muut äärioikeistolaiset nettikeskustelijat hyppäsivät puolustamaan (vaikka tuskin ohjelman tekijät puolustajia kaipasivat, erityisesti äärioikeistolaisia puolustajia ei taida koskaan kaivata kukaan) lastenohjelmaa, jota todennäköisesti kauhean moni ei ole edes katsonut henkilökohtaisesti. Itse en ainakaan ole katsonut. Taisi jopa olla eka kerta kun kuulin koko ohjelmasta.

Mutta itse asiaan, koska jo pelkästään tätä kirjoittaessani aloin tympääntyä. Kulttuurisen omimisen luonteesta en halua sanoa mitään koska Laiti on jo tarvittavat sanonut joka tapauksessa. Päädyin itse enemmän miettimään sitä näkökulmaa että mistä populaarikulttuurin erityispiirteistä tässä on kyse.

Näen jonkinlaisen interaktion lastenviihteen ja eräänlaisen suurten ikäluokkien nostalgian välillä. Cowboyt ja intiaanit -tyyppinen alkuperäiskansan stereotyyppinen esittäminen oli ehkä vahvimmillaan jonnekin 1960-luvun loppupuolelle asti esim. Hollywood -elokuvissa. Melko harvoin näissä elokuvissa edes esiintyi alkuperäiskansojen edustajia oman kansansa edustajina, vaan kuka tahansa kelpasi. Yksiulotteista ja toiseuttavaa esittämistä elokuvissa missä kaivattiin jokin Toinen viholliseksi joka oli helppo kuvata eräänlaisena luonnonvoimana, ei ihmisinä.

Mutta: se on tosiaan monilta osin menneisyyttä. Western genrenä on käytännössä kuollut pystyyn eikä se ole moneen vuoteen ollut mikään erityisen keskeinen osa populaarikulttuuria. Modernit westernit kuten Armoton, Hateful Eight ja True Grit eivät enää pääosin käytä sitä kliseistä kuvastoa. Joku voisi sanoa että entäpäs Lone Ranger -elokuva, missä Johnny Depp näyttelee kliseisesti intiaanihahmoa? Sitä kritisoitiin jo ennen julkaisua, se oli käsittämättömän huono elokuva ja juuri kukaan ei sitä edes nähnyt.

Lastenviihde taas keskimäärin on ollut vähemmän kriittisesti arvosteltua ja monesti silkkaa soopaa. Esimerkiksi omituisella tavalla historiaa valkopesevä Pocahontas on paitsi alkuperäiskansoja loukkaava, myös ihan käsittämättömän turhanpäiväinen ja keskinkertainen elokuva. Heinämäki -sarjan laadusta en sano mitään koska en ole koskaan sitä nähnyt. Mutta siinä näkyy myös tekijöiden ikä ja etäisyys Amerikan alkuperäiskansoihin: Suomessa on huomattavasti todennäköisempää törmätä näihin viihteen kautta kuin tosielämässä ja sieltähän monet käsityksensä ammentaakin.

Tavallaan tässä on sitten absurdi piire, missä keski-ikäiset miehet tekee lastenohjelmaa, joiden kuvakieli on heidän lapsuudensa ajan populaarikulttuuria ja auttamattoman vanhentunutta kuvausta, mitä nykyään harvassa uudemmassa tuotannossa ylipäätään näkee. Jo oman lapsuuteni ajalta 1980-luvulta muistan että jotain halpoja sulkapäähineitä ja jousipyssyjä oli vielä lelukaupoissa myynnissä, mutta ei ne olleet enää edes silloin missään suuressa arvostuksessa pidettyjä asioita. Silloin leikittiin Miami Vicea ja Ritari Ässää.

Ehkä helpointa monen kannalta olisikin vain herätä siihen että se 1950-luvun maailma ja sen ajan populaarikulttuurin kuvasto on vähän niinkuin mennyttä, koska se on jäänyt sen jalkoihin, että miten nykyään voidaan arvioida historiaa. Lapset kyllä keksii itse uusia asioita mitä leikkiä, ei lasten tarvitse toistaa isovanhempiensa ikäisten ihmisten lapsuusmuistoja. Ei ainakaan silloin, kun nämä pohjimmiltaan tukee valkoista ylivaltaa, tietoisesti tai ei.

 

 

 

Advertisements
Herra Heinämäki ja omituiset kulttuuriset mielenmaisemat

Laura Huhtasaaren gradurosvous ja media

huhtasaari
Täydellisessä maailmassa tämä olisi ainoa Huhtasaaresta käytetty kuva

Tämä on sarjassaan toinen kirjoitus Laura Huhtasaaresta, joka ei sinänsä puhu niinkään Huhtasaaren teoista ja sanomisista, vaan keskustelusta aiheen ympärillä. Ei ole syytä puhua varsinaisesti mitään suoraan poliitikon sanomisista, jos tällä ei ole minkäänlaista uskottavuutta kuitenkaan. Huhtasaari lienee lähinnä epärehellinen ja ylimielinen politiikko joka sattui osumaan oikeaan paikkaan. Hieman niinkuin Juhana Vartiainen, joka viettää päivänsä valehdellen milloin mistäkin. Tai Kempeleen vatipää. Onhan näitä.

Mutta: mikä on ongelmana siinä miten media ylipäätään käsittelee tätä aihetta? Se, ettei kymmenen viimeisen vuoden aikana ole opittu juuri mitään. Ei se toki ole median ongelma, se on myös poliittisen luokan ongelma ja tavallisten kansalaisten ongelma. En haluaisi sanoa että säännöt on muuttuneet, mutta enemmänkin niin että säännöt eivät koskaan olleet todellisia.

Hienoilla sanoilla voisi sanoa että on ollut olemassa eräänlainen sopimus siitä miten poliitikko saa käyttäytyä julkisesti. Lakia ei ainakaan avoimesti saa halveksua, saa kierrellä ja kaarrella miten vain, saa jopa valehdella, mutta suoraan näkyvä ilmiselvä valehtelu ei ole ollut kovinkaan yleistä. Mutta miten tässä tapauksessa sitten on?

huhtis huhtis.jpg

Näin Huhtasaari kommentoi pitkän ja tylsän plagiointisaagansa uusinta käännettä. No, todellisuus on se että Jyväskylän yliopisto ei aiemmin ollut tietoinen tästä spesifisestä gradusta, mistä Huhtasaari oli omansa louhinut. Siksi uusi vilkaisu tilanteeseen ja niin poispäin.

Mitä seurauksia Huhtasaarelle mistään tästä tulee? Ei mitään. Joka ainoa sana joka aiheesta kirjoitetaan valuu santaan, vaikka tutkinto peruttaisiin, silläkään ei ole sen suurempaa väliä, koska Marinol le Pen tulee tekemään uraa politiikassa eikä peruskoulussa, ainakin niin kauan kuin se on mahdollista. Faneja ei kiinnosta. Jussi Halla-ahoa ei erityisemmin kiinnosta, ja mitä muita moraalin ja suoraselkäisyyden perikuvia Perussuomalaisten johdossa on? Tuomittu seksuaalirikollinen Putkonen? Teuvo Hakkarainen, jolla on itsellään syytteitä niskassa mutta seurauksia niistä ei tule? Juho Eerola?

Media voisi ihan hyvin säästää sanansa ja olla kirjoittamatta yhtään mitään koko jutusta, koska mitään merkitystä sillä ei ole. Tiivistetäänpäs yhteen virkkeeseen.

Mitään seurauksia mistään teosta ei koskaan tule, elleivät ihmiset määräävässä asemassa siinä viitekehyksessä usko että niitä pitäisi tulla. 

Juhana Vartiaiselta paloi ek-vaaliehdokkuus demarina kun meni ja sanoi työttömiä rikkaruohoiksi. Kaikesta huolimatta, demareillakin on joku raja ja näin siinä kävi. Silloin tuli seurauksia, koska Antti Rinne tuntui uskovat että on olemassa rajoja sille miten puolueen näkyvä jäsen saa käyttäytyä.

Laitaoikeistossa ei ole mitään tällaista käsitystä. Perussuomalaiset veljeilee avoimesti natsististen järjestöjen kuten PVL:n ja Soldiers of Odinin kanssa, ja kerta toisensa jälkeen näistä yritetään nostaa jonkinlaista konventionaalisen politiikan kehyksissä tapahtuvaa kohua. Ja kerta toisensa jälkeen tulos on nolla koska ulkopuolelta tuleva arvostelu ei silti kiinnosta Perussuomalaisia yhtään. Ja samaan aikaan tämä johtaa siihen, että Perussuomalaisia säännönmukaisesti käsitellään yhtenä tavanomaisena puolueena muiden joukossa.

Jos haluttaisiin saada aikaan jotain, Perussuomalaiset pitäisi eristää poliittisesti täysin. Ei yhteistyötä millään tasolla, ei mitään yhteyksiä muiden puolueiden ja Perussuomalaisten välillä. Pitäisi vallita käsitys ja yhteisymmärrys siitä, että holtittomasti käyttäytyvän ja mitä tahansa sääntöjä noudattamattoman osapuolen kanssa ei kukaan tee yhtikäs mitään.

Eikä Laura Huhtasaaren jutuista pitäisi enää kirjoittaa mitään.

 

 

 

 

Laura Huhtasaaren gradurosvous ja media

Päivystävän anarkistin jälkeen, synteesejä 2020-luvulle

Suvi Auvinen pani pisteen Päivystävälle Anarkistille. Ei voi muuta sanoo ku hattuu nostaa, niin sanotusti. On hyvä lopettaa jossain vaiheessa, kun tavoitteet on saavutettu. En toki voi sanoa tuntevani Suvin ajattelua niin hyvin että voisin tehdä muuta kuin arvailla, mutta anarkismi on nyt osa julkista keskustelua, mitä se ei aiemmin ollut. Se on kelpo saavutus konsensushakuisessa ympäristössä.

Se on toki herättänyt tiettyjä ristiriitoja anarkistien parissa, että anarkismi on Suomessa henkilöitynyt yhteen ainoaan ihmiseen, mikä ei ole tarkoituksenmukaista. Toisaalta, on hankala nähdä muita lähestymistapoja siinä ympäristössä missä ollaan toimittu: kollektiivi ei mahdu Aamu-TV:n studioon eikä median haastatteluformaatteihin.

Mutta jos tämä on nyt saavutettu, miten tästä eteenpäin?

Tärkeintä radikaalille liikkeelle ei ole uskottavuus, vaan kiistämättömyys. Antikapitalistinen liike ei tule koskaan olemaan uskottava, koska meidän yhteiskunnassamme on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Uskottavuus yhteiskunnassa tarkoittaa aina uskottavuutta vallanpitäjien mielessä: voiko sinut integroida osaksi uusliberaalia yhteiskuntaa.

Sen sijaan anarkismi on jo nyt tietyssä mielessä saavuttanut kiistämättömän statuksen. Anarkismi on marginaalissa, mutta kiistämättä osuus poliittista yhtälöä, niin vastenmielistä kuin se poliittiselle ja omistavalle luokalle on. Silloinkin, kun olisi parempi olla huomioimatta anarkismia, anarkismin vastustajat huomioivat sen. Äärioikeistolaiset luulevat saavuttavansa jotain huutaessaan väkivaltaisista anarkisteista, mutta ainoa konkreettinen vaikutus on se, että anarkismi näyttäytyy sivustakatsojalle asiaksi joka pitää ottaa huomioon.

Viime vuosituhannen kasvottomista liikkeistä siirryimme nyt aatteisiin jolla on kasvot. Mutta aate ilman liikettä ei edusta materiaalista voimaa yhteiskunnassa, joten tärkeää on jatkaa niitä pyrkimyksiä organisoitua jotka ovat jo käynnissä ja olemassa. Oppimiskäyrä 2010-luvulla on ollut hurja: intersektionalismi on nykyään monelle itsestäänselvyys.

2020-luvun anarkismi ei tule elämään omassa tyhjiössään: sillä tulee olemaan liittolaisia ja aatetovereita, jotka eivät välttämättä itse edes identifioidu niinkään anarkismiin, vaan esimerkiksi feminismiin ja alkuperäiskansojen oikeuksien ajamiseen, mutta suunta on sama: radikaali tasa-arvo.

Tilanne on totta kai huonompi kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Me olemme menossa kohti valtavaa ympäristötuhoa, kasvavaa eriarvoisuutta ja köyhyyden lisääntymistä. Siksi juuri nyt onkin tehtävä kaikki se mikä tehtävissä on. Teesit ja antiteesit anarkismille aatteena ja liikkeenä on nyt nähty, nyt on luotava synteesi sille.

Ehkäpä tärkeintä on ymmärtää valtio ja yhteiskunta materiaalisina voimina, joilla on rajansa siinä mitä ne pystyvät tekemään ja mitä eivät. Hyvin organisoitunut liike voi nousta valtiota vastaan ja tehdä hallitsemisen mahdottomaksi. Sen pitäisi olla päämäärä: tehdä valtiosta tarpeeton ja voimaton toimimaan. Ja se on täysin mahdollista, niinkuin Rojavassa on osoitettu. Ei kenties dramaattisia vallankumouksia, vaikka barrikadit onkin romanttisia, vaan hiljaisia viimeisiä henkäisyjä, kun valtio menettää hiljalleen hallinnan ja kontrollin.

 

 

 

Päivystävän anarkistin jälkeen, synteesejä 2020-luvulle

Poliittinen väkivalta olikin hyvä asia, kertoo Yle ja mitäpä sitten

Sata vuotta on kulunut Suomen kansalaissodasta, ja Yle päättikin julkaista aiheesta ns. hyvää pohdintaa. Aiemminkin fasistissävytteisistä kolumneista tunnettu Jari Ehrnrooth kirjoittaa siitä miten punavankien teloittaminen ja lähettäminen keskitysleireille kuolemaan olikin hyvä asia. Koska se takasi… liberalismin voiton Suomessa?

Sotahistoroitsija Jussi Jalonen on puhunut aiheesta tyhjentävästi Facebookissa, enkä katso syyksi analysoida Ehrnroothin kolumnia sen enempää, antaa minua fiksumpien ihmisten tehdä sen.

jos jotain leikataan.jpg
Esimerkkiä väkivaltaisesta poliittisesta retoriikasta

Poliittinen väkivalta on sellainen teema, jota on syytä käsitellä hyvin varovaisesti. Sen perusongelma, erityisesti konventionaalisen poliittisesti ajattelevan ihmisen kannalta, on se miten sillä on hyvin usein erittäinkin hyvät perustelut.

Nimittäin kuten olen aiemminkin todennut, yhteiskuntarauhan olemassaolo ei ole automaattisesti mikään hyvä asia. Ikävä kyllä esimerkiksi Suomessa on sellainen tilanne, että poliittinen ja omistava luokka elävät kolluusiossa, ja yhteinen omaisuus siirretään aina mahdollisuuden tullen omistavalle luokalle polkuhintaan. Tehdään päätöksiä leikata lääkekorvauksista ja sosiaaliturvasta niin että köyhimpien elämä huononee entisestään, ihmisiä kuolee, ja tälle kehitykselle ei näy loppua.

Kolumnisti Ehrnrooth itsekin on sitä mieltä että “vapaamatkustajuuden” pitää loppua, koska yhteiskunta kuuluu “korkeasti koulutetulle keskiluokalle” Itsehän sanoisin, että yhteiskunnan ei pidä kuulua poliittiselle luokalle, ei omistavalle luokalle, ja kaikkein vähiten joillekin Ehrnrootheille. Sen pitää kuulua kansalle.

Ehrnroothin omaa logiikkaa noudattaen, ei ole siis mitään keinoa joka olisi väärin sinänsä, mikäli nyt kokee itsensä kovin motivoituneeksi muuttamaan yhteiskuntaa. Ja kukapa huolestuisi sellaisen ihmisen hyvinvoinnista, joka itse on sitä mieltä että joidenkin ihmisten nyt vaan pitää kuolla leireillä koska liberalismi sen vaatii?

Jos puhuu siitä miten joidenkin osa tässä yhteiskunnassa on olla hyväksikäytettyjä, ja joidenkin osa on olla hyväksikäyttäjiä, voisi miettiä myös toki sitä että aikooko hyväksikäytetyt loputtomasti katsella sitä asiantilaa, missä heitä riistetään, heiltä viedään ihmisarvo ja vielä kaiken tämän päälle he saavat lukea Yleisradion kolumnistilta, että tämä on hyvin ja oikein. Tuskin.

Minulle itselleni on useamman kerran sanottu, että mitä mieltä olisin siitä, jos natsit polttaisivat minulta auton, kun olen ollut tuomitsematta ja hyväksynyt natsien omistamien autojen polttamisen. No, minulla ei ole varaa autoon, ja muutenkin olen varsin tietoinen että natsit tekisivät niin joka tapauksessa. Ilmeisesti Ylellä kukaan ei ole vaivautunut kysymään Ehrnroothilta että miltä tuntuisi jos joku kokisi että jotta oikea ideologia voittaa, hänen pitää päätyä vankileirille.

 

Poliittinen väkivalta olikin hyvä asia, kertoo Yle ja mitäpä sitten

Perussuomalaiset, persunuoret ja matka radikalismin keskipisteeseen

SV: Rasismi

Alkuun pieni kommentti siitä miten mielestäni pitäisi keskustella jostain aiheista. Sosiaalisessa mediassa ja mediassa yleensä monesti nostetaan esiin perussuomalaisten rasismia niinkuin se olisi poikkeus ja vaaditaan reaktioita. Se on melko hönttiä, kun muistetaan se että Perussuomalaiset ratsasti eduskuntaan nimenomaan rasismilla (vähintäänkin merkittävänä osana yhtälöä) ja Perussuomalaisten puoluejohtaja on saanut aiheeseen liittyvän tuomionkin, ja noussut pinnalle nimenomaan maahanmuuton vastustajana. Joten meidän pitäisi lakata nostamasta esiin yksittäisiä rasismin ilmentymiä rasistisessa organisaatiossa ja lakata kauhistelemasta niitä. Siitä ei ole mitään hyötyä.

Sen sijaan pitäisi puhua siitä että mitä ne merkitsevät ja miten ne vaikuttavat.

Persujugendin radikalisaatio

Kun Soinin ulossavustuksen ja puolueen hajoamisen myötä puolueessa ei enää leikitty uskottavuusleikkejä, niin kuluneen vuoden aikana moni perussuomalainen on huomannut ilmapiirin muuttuneen puolueessa. Nyt ei enää puhuta harjaamisesta kun on vähän ennusteltu rotusotaa, nyt rotusodasta saa puhua koska Halla-ahoa, Hakkaraista tai Huhtasaarta ei kiinnosta sellaiseen puheeseen puuttua.

Ohessa hieman näytteitä Persujen ja  Persunuorten hiljattaisista ulostuloista, ruudunkaappaukset lainattu Dmitry Gurbanovilta.

halla-aho.jpg

ville savethousussa.jpg

Näissähän sinänsä mitään outoa ei ole. Sisältö on rasistista sinänsä, mutta se on peitelty sellaiseen kielenkäyttöön että se kelpaisi vaikka Kokoomukselle ihan hyvin. Mutta puolueen nuoriso-osastossa mennään vähän eri suuntaan.

eskelinen.jpg

 

roger kulmala.jpg

sipola.jpg

Ja niin edelleen ja niin edelleen, tätä kamaa löytyy vaikka kuinka paljon. Mutta kenen kannalta tämä on ikävä tilanne?

No, Perussuomalaisten itsensä kannalta. Avataanpa tätä hieman. Olen tosin jo kerran aiemmin blogannut tästä mutta toisto on kaiken a & o.

Voidaan melko perustellusti sanoa että Perussuomalaisissa nykyään on sekä laitaoikeistoa että äärioikeistoa. Tämä ei ole varsinaisesti mikään matemaattisen tarkka määrittely, vaan sellainen mitä olen itse käyttänyt. Laitaoikeistolle tyypillisintä on se, että vaikka edustetaan nimenomaan oikeiston kovinta laitaa, mahdutaan silti samoihin pöytiin muiden oikeistolaisten kanssa. Esimerkiksi joku Simon Elo mahtuu tähän ryhmään hyvänä esimerkkinä. Vaikka Elo itse teki vaalikampanjointinsa nimenomaan rasismin pohjalta Homma-forumilla aikoinaan, Elo ei ole kuitenkaan liian far out vaikkapa Kokoomukselle, koska sekä Elon että Kokoomuksen rasistinen agenda ovat sovitettavissa yhteen ihan ongelmitta.

Äärioikeiston osalta taas ongelma on se että äärioikeisto ei usko parlamentaariseen poliittiseen prosessiin muuna kuin väylänä valtaan, eikä ole kiinnostunut minkäänlaisista kompromisesseista linjan suhteen. Ei ole kiinnostusta ylläpitää minkäänlaista julkista uskottavuutta kenenkään muun silmissä, myöskään.

Perussuomalaisen puolueen kannalta on ongelmallista, jos puolueessa nousee nyt sisäisiä riitoja siitä että onko puolueen rasistinen agenda tarpeeksi raju ja onko se riittävä. Monin tavoin Halla-ahon monet tavoitteet on jo saavutettu turvapaikkapolitiikan kiristämisen yhteydessä, ja uusia ei ole asetettu. Tiukemman linjan äärioikeistolaisille tämä ei kuitenkaan riitä, sillä heille kenen tahansa rodullistetun olemassaolo Suomessa on kauhistus, noin karkeasti sanottuna.

Sitten puolueessa tappelevat eriasteisen rasistiset agendat keskenään, ja ylläolevien ulostulojen sanojat eivät varsinaisesti vaikuta muille puolueille sellaisilta ihmisiltä, joiden kanssa voisi saavuttaa mitään yhteisymmärrystä. Ei siksi etteikö Keskusta, Sosialidemokraatit tai Kokoomus ole valmiita käytännössä minkä tahansa asteiseen rasistiseen politiikkaan, vaan siksi että sellaisen politiikan tekeminen, mitä nämä ihmiset vaativat, ei ole mahdollista tässä järjestelmässä ja yhteiskunnassa. Kaikki suuret puolueet pitävät pintapuolisesti kiinni tasa-arvoagendoista ja syrjinnän torjumisesta, ja niiden ei ole mahdollista luopua siitä.

Jossain pisteessä tosiaan on mahdollista että Halla-aho savustetaan ulos puolueesta Soinin lailla koska hän ei ole tarpeeksi radikaali omille seuraajilleen, eikä voi sitä ollakaan.

Onko poliittinen korrektius Perussuomalaisissa mennyt liian pitkälle? 

Perussuomalaisissa on paljon hierottu sitä ajatusta, että kun ei saa enää sanoa mitään suoraan vaikka se olisi totta. Yleensähän sillä tarkoitetaan sitä että joku on sanonut jotain rasistista ja sitten on nostettu syyte ja on saattanut tulla tuomiokin.

Nyt tilanne on kuitenkin se, että kun laita- ja äärioikeistossa on vuosikaudet huudettu tuota, on täysin mahdotonta kenellekään huutaa peliä poikki ja todeta Roger Kulmalalle että roturutsasta puhuminen on nyt niin kaukana mistään hyväksyttävästä kuin mikään voi olla. Avoin rasismi ilman minkäänlaista kunniallisuuden pintasilausta ei ole äänestäjiin vetoavaa ja se hajottaa sitä illuusiota, että Perussuomalaiset on normaali puolue jota kuka tahansa voisi äänestää. Rasistista mutta salonkikelpoista puoluetta voi äänestää, sekavan brutaalin rasistisen idin puoluetta ei.

Mutta kun on valittu tietty sananvapauskäsitys osaksi rasistista agendaa, siitä on paha lähteä pakittelemaan pois. Ja sen seurauksena Persunuorten rasistiset ulostulot tulevat jatkumaan ja voimistumaan ja todennäköisesti ajavat omalta osaltaan liikettä marginaalisempaan suuntaan. Perussuomalaiset eivät voi sitä kehitystä pysäyttää mitenkään, vaikka poliittisista syistä se olisikin kannattavaa tehdä, jotta rasistisia agendoja voisi päästä edistämään realististen mahdollisuuksien puitteissa.

Nimittäin toinen dilemma on se että Perussuomalaisten kannattajia ei juuri mikään muu tunnu kiinnostavan. Niinkuin Dmitry Gurbanov huomautti aiemmin, Persujen oma spindoctor ei onnistu nostamaan mitään muuta agendaa esille.

 

Perussuomalaiset, persunuoret ja matka radikalismin keskipisteeseen

Ideoita reformisteille: Lakkauttakaa valtionvarainministeriö

N.B: Tämän kirjoituksen tavoitteet eivät ole omiani.

C102D22B29D947E8 AEB50C7EDE7E10AF
Muistutus: käytännössä maan taloutta pyörittää tyyppi, joka pääsi asemaansa siksi että faijansa oli tämä kaveri.

Keskusteluissa vallankäytöstä, valtion talouspolitiikasta ja sen sellaisesta monesti tulee esiin se näkökulma, että monet puoluevasemmistossa kokevat valtionvarainministeriön suureksi ongelmaksi, koska ministeriön virkamiehistö on myös omalla tavallaan merkittävä poliittinen vallankäyttäjä. Budjettivalmistelijana ja talouspolitiikan pohjien luomisella VVM on monesti se taho, joka luo kehykset keskustelulle. Valtionvarainministeriön asiantuntijat ja virkamiehet ovat myös ne, jotka pääsevät aina jatkuvasti ääneen mediassa, ja miltei poikkeuksetta nämä virkamiehet ajavat hyvin oikeistolaista agendaa. Kun esim. aktiivimallille ei löytynyt politiikan piiristä muita puolustajia kuin seteliselkärankaisten kuningas Vartiainen, VVM:n mennikäisruhtinas Hetemäki pistettiin asialle.

Miksi valtionvarainministeriöstä on sitten tullut niin ylivertaisen vaikutusvaltainen? Ehkäpä siksi, että Suomessa on hyvin pitkään ollut vallassa poliittinen paradigma, joka on kannattanut kaikkea keskittämistyötä ideologisista syistä, riippumatta siitä onko keskittäminen varsinaisesti hyödyttänyt missään mielessä.

Valtionvarainministeriön vastuualueet ovat myös poikkeuksellisen laajat, mikä antaa valtionvarainministeriölle muita ministeriöitä laajemmat mahdollisuudet vaikuttaa politiikkaan monilla alueilla. Luonnollisesti oikeistossa tämä on huomattu, miksi ministeriötä on miehitetty Hetemäen kaltaisilla hyvillä veljillä. Tämä on mahdollistanut sen, että virkamiehistön asiantuntijuusasemalla on pystytty perustelemaan oikeistolainen politiikka pragmaattisena ja ainoana rationaalisena vaihtoehtona.

Miten tästä pitäisi sitten päästä eroon? Ongelmana on virkamiehistö ja valtionvarainministeriön suhteettoman suuri rooli, joten järkevin ratkaisu olisi pilkkoa valtionvarainministeriö useampaan pienempään osaan. Jätän mielelläni tarkemmat näkemykset muiden pohdittavaksi, mutta nähdäkseni olisi tarkoituksenmukaista jättää ministeriön tehtäväksi verotusasiat sekä rahoitusmarkkinat, jotka nytkin ovat valtionvarainministeriön tehtäviä. Valtionhallinnon kehittäminen, budjettiosaston valmistelutehtävät sekä kunta- ja aluehallinto-osasto pitäisi joko siirtää muille ministeriöille tai uusille valtiollisille elimille.

Tällä tavalla saataisiin vähennettyä yksittäisen ministeriön epädemokraattista valtaa ja hajautettua sitä.

 

 

Ideoita reformisteille: Lakkauttakaa valtionvarainministeriö

Aloittelijan sisältövaroitusopas

N.B: Tällaisia on monet muutkin kirjoittaneet ja mielipiteet näistä saattaa vaihdella jonkin verran. Tämä on suurinpiirtein se mitä yritän itse noudattaa, vaikken tietty aina onnistukaan. Saa kommentoida jos on eri mieltä.

Miksi käyttää sisältövaroituksia? 

Olen itse aina nähnyt sen niin että sisältövaroitus on tapa välttää lukijan osalta ikävä yllätys. Monilla ihmisillä on traumaattisia kokemuksia, jotka jää mieleen kummittelemaan (tarkempi PTSD-käsittely on oman kompetenssini toisella puolen) ja aika merkittävä osuus siitä miten reagoi esim. trauman aiheuttajaan on se että onko ennakkovaroitusta siitä että trauman aiheuttajaan tulee törmäämään jossain kontekstissa.

Keskimäärin kuitenkin pyrin kommunikoimaan esim. teksteilläni ihmisille joita vastaan minulla ei ole mitään suurempia, joten on ehkä ihan hyvä käyttää niitä silloin tällöin, jos käsittelee raskaita teemoja.

Mistä sitten pitäisi varoittaa?

Yleisesti: asioista jotka voi järkyttää ihmisiä. On sitten kysymys eläinrääkkäyksestä, väkivallanteoista tai vastaavista.

Omana peukalosääntönä olen pitänyt sitä että abstraktin tason käsittely ja abstraktit konseptit harvemmin ovat triggeri kenellekään. Eli konseptin “väkivalta” käsittely ei välttämättä sitä vaadi, mutta yksityiskohtaisempi kuvaus väkivallasta kyllä. Samaten rasismin abstraktin tason tai ideologiatason käsittely ei, mutta esim. sitaatit rasistisista kommenteista ja rasististen loukkausten siteeraaminen on sellaista, mistä on hyvä varoittaa.

Koska olen aika usein törmännyt siihen että ihmiset mielellään eivät näe konkreettisia teonsanoja tai vastaavia, “seksuaalirikokset” on hyvä termi käyttää sen sijaan että kirjoittaisi auki mistä on kyse.

Eikös tämä sitten ole sensuuria?

Ei. Pösilö.

Ei mutta oikeesti sanot ettei saa käyttää jotain sanoja?

Saa käyttää. Itse olen sen verran laiska, että jos pystyn tyylivalinnoilla välttämään sisältövaroitusten kirjoittamiset kokonaan, teen sen. Sitä myös monesti huomaa, että joidenkin sanojen käyttämiselle niinkuin r-sana ja n-sana ei ole yleisesti erityisempää syytä useimmissa konteksteissa.

Mitä jos unohdan tai en tajua sisältövaroittaa?

Voiko tähän muuta sanoa kuin “sitä sattuu”? Aina ei tajua ottaa kaikkea huomioon. Kuuntele palautetta ja opi siitä. Kaikkea ei voi mitenkään toki huomioida, mutta pääosin jos osaa varoitella esim. väkivaltasisällöistä ja seksuaalirikosten käsittelystä, niin on jo kattanut aika suuren osan ihmisten triggereistä.

Mitä pitää välttää?

No älä ainakaan ikinä käytä sisältövaroituksia markkinointikikkana. Se ei tarkoita sitä että mitä sitten teetkin on jotenkin parempaa kuin jokin mikä ei sellaisia vaadi.

 

 

 

Aloittelijan sisältövaroitusopas