Pandemia

Nyt ollaan eletty jo parisen viikkoa koronaviruspandemian aiheuttamissa poikkeusolosuhteissa, sisältäen muun muassa Uudenmaan eristämisen muusta Suomesta, vessapaperihamstrauksen, joukkopaon maalle, ja muuta sellaista mitä uutiset ovat sisältäneet viime aikoina.

Jos elämä on muutenkin tarpeeksi perseestä, eihän tämä tunnu missään. 

Näin sanoi eräs toveri tuossa hiljattain. Ja viruksen vaikutus arkielämään on aika luokkasidonnainen asia sekin. Ihmiset eivät pääse viettämään lomiaan Lapissa pääsiäisen aikaan kun kaikki on kiinni. Kuntosalille ei pääse. Elokuvateatteritkin on kiinni. Toimihenkilöluokka istuu rivitaloasunnoissaan, tuijottaa Netflixiä, juo laatikkoviiniä ja miettii että olisi pitänyt jättää ne lapset tekemättä, koska eihän niitä jaksa katsella.

En ole tällä hetkellä aivan niin köyhä kuin mitä olin pari vuotta sitten, mutta päällimmäisenä tunteena on aika lailla paskaaks tässä. Sosiaalisesta eristäytymisestä puhuminen on vähän kummallista nyt, kun aiemmin omia menoja, ystävyyssuhteiden ylläpitoa ja kaikkea muutakin rajoitti ensisijaisesti rahatilanne, joka oli aina huono. Piti miettiä onko varaa lähteä baariin kaverien kanssa, tai onko varaa ajella bussilla jonnekin tapaamaan jotakuta. Ei siihen mitään pandemiaa tarvittu, että oma elämänpiiri moneksi vuodeksi kuihtui käytännössä olemattomiin. Oman kämpän vankina kun on viettänyt sen monen monta ajanhetkeä, nykyinen sisälläistuminen ei kauheasti tunnu missään. On sentään rahaa ruokaan vaihteeksi.

Keskiluokka tuntuu käpertyvän omaan mitättömyyteensä juuri nyt: oikeasti kukaan ei kaipaa mitään liikejohdon konsulttia tai HR-asiantuntijaa työpaikalleen juuri nyt. Eiväthän ne koskaan siellä mitään muutenkaan tehneet. Kriisin ajoissa tarvitaan ihmisiä jotka pitää oikeasti tärkeät toiminnot pyörimässä: sairaanhoitajia, kaupan kassoja, rekkakuskeja, bussikuskeja, mitä näitä nyt onkaan. Suurin riski pandemiassa taitaa keskiluokkaiselle ollakin se, että jotenkin kollektiivisesti ymmärtäisimme yhtäkkiä sen, että yhteiskunta pärjää ihan hyvin ilman vakuutusneuvojien esimiestä tai muuta keskijohtoa. Eikä niitä toimitusjohtajiakaan työpaikoilla tarvita.

Ihmisiä tulee kuolemaan, mutta itsellä ainakin, siitä huolimatta että pääosin noudatan ihan tavanomaisia varotoimenpiteitä näin tautiseen aikaan, on sellainen asenne että no sitten niitä tulee. En minä ole ollut koskaan sellaisessa asemassa että olisin voinut auttaa yhtään ketään läheistäni vaikeissa tilanteissa.

Kontrollin lipsuminen omasta elämästä, mikä on etuoikeutetun aseman takia näyttäytynyt tarkan organisoidulta ja turvalliselta tuntuukin menevän juuri parempiosaisille pahasti ihon alle. Minulla ei. Ja samaa on muutkin sanoneet.  Kun tietää sen ettei sitä kontrollia ole koskaan ollutkaan, ei siinä pandemiat tunnu.

Tuntuu oudolta olla näinkin rauhallinen näin suuren kriisin aikana, mutta ei se taida väärin olla.

 

 

 

Pandemia

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s