Tämä on Suomi vuonna 2018

Emma Kari inspiroi minua kirjoittamaan tästä, koska otsikossa oleva ilmaisu on tyhjin ilmaisu kaikista. Saatteeksi, itse olen sitä mieltä että Teuvo Hakkaraiselle olisi voitu antaa vaikka elinkautinen.

emmakari

En jaksa rakentaa omaa argumenttiani uudestaan, koska olen sen esittänyt koskien Huhtasaarta aiemmin blogissani. Kaikki tiivistyy siihen että jos ei ole mitään varsinaista auktoriteettitahoa joka haluaisi rankaista ihmisiä, heitä ei rankaista. Sellaista ei ole.

Tämä ei ole minun Suomeni ja Suomi vuonna 2018 -tyyliset heitot ovat liberaalia ideologiaa puhtaimmillaan, arvotuksia vailla merkityksellisyyttä. Siinä piilee ajatus siitä että Suomi on joskus ollut hyvä maa, jossa ei ole lainkaan ollut ongelmia tasa-arvossa tai rakenteissa. Tai että Suomen pitäisi sellainen olla.

Ei ymmärretä sitä että kehitys voi mennä takapakkiakin, koska uusliberaalin ideologian ytimessä on fukuyamalainen ajattelu, että kun kommunismi oli päihitetty, tulevaisuudessa on pelkkää uusliberaaleja demokraattisia tasavaltoja ja historia on ohi. Sen sijaan on käynyt niin, että talouskuripolitiikka söi uusliberaalien sosiaaliliberaalien arvojen kannatuksen, koska uusliberaaleilla ei ollutkaan erityisesti mitään tarjottavaa monissa maissa. Ja niin se kävi Suomessakin, ja sen myötä nousi ääri- ja laitaoikeisto, mitä Teuvo Hakkarainenkin edustaa.

Silti me saamme yhä kuulla uusliberaaleilta puolueilta, että yhteiskunnan olisi pitänyt edistyä ja muuttua oikeudenmukaisemmaiseksi, vaikka uusliberaalit eivät mitään tehneet sen eteen.

Miksi minua tämä ärsyttää niin kovasti, on se miten liberaalit aika lailla systemaattisesti kieltäytyvät tekemästä mitään sen eteen, että Perussuomalaisiin kohdistuisi minkäänlaisia seuraamuksia näistä tapauksista. Se on osaamattomuutta ja pelkuruutta.

Sama tämä ei ole minun Suomeni –fraasi näkyy joka kerta kun puhutaan nykyhallituksen äärioikeistolaisesta ja rasistisesta maahanmuuttopolitiikasta, mutta Vihreät ihan mielellään menevät hallitukseen Kokoomuksen kanssa ensi vaalien jälkeen, ilman minkäänlaista ongelmaa. Siitä huolimatta että Kokoomus on ollut avainasemassa mitä tulee maahanmuuttopolitiikan toteuttamiseen.

Lakkaisivat hokemasta sitä pöyristelyään ja toteuttaisivat niitä periaatteitaan käytännössä.

Advertisements
Tämä on Suomi vuonna 2018

Keskiluokan diktatuuri

Helsingin Sanomat, suuressa viisaudessaan, päättää taas pääkirjoitussivuilla puolustella kurjistamispolitiikkaa.

hesari 1.jpg

Ja mitään muutahan suomalaiselta lehdistöltä ei voi odottaa. Kerta toisensa jälkeen taloustoimitusten teknokraatit haluavat kertoa meille että mitä muita mahdollisuuksia ei ole.

Niskakankaan pääpointti on se että työttömien kyykyttäminen jotenkin todistaa sen että hyvinvointivaltio toimii. Koska muuten keskiluokka voi suuttua ja purkaa hyvinvointivaltion. Eli voidaan unohtaa ajatus mistään tasa-arvosta, koska yhteiskunta kuuluu Niskakankaiden mielestä keskiluokalle.

hesari 2.jpg

Niskakankaan ideassa on vain yksi iso vika. Työttömät on jo köyhiä. Ja aika monia työttömiä kiinnostaa hyvin vähän solkotukset hyvinvointivaltiosta, koska hyvinvointivaltiota ei enää ole. Ei ole töitä, sosiaaliturva on alimitoitettu, koulutusmahdollisuuksia ei ole ja jos työttömyys jatkuu yli vuoden, siitä ei pääse todennäköisemmin ulos kuin oman käden kautta.

Minä olen kirjoittanut aika monen monta tekstiä siitä epätoivosta minkä kokee, kun tietää, ei usko, vaan tietää sen että ainoa tie ulos on pamauttaa kuula kalloonsa. Siinä kohtia ihmistä ei erityisemmin kiinnosta hyvin toimeentulevien tunteet siitä että saavatko he verorahoilleen vastinetta.

Minua ei kiinnosta yhtään rakentaa mitään hyvinvointivaltiota. Minä haluan ainoastaan polttaa maan tasalle kaiken sen eriarvoistavan, mitä tässä yhteiskunnassamme on. Minulle yhteiskunta on lakannut jo ajat sitten tarjoamasta yhtään mitään. Minun taloudellisia intressejäni ei puolusta Helsingin Sanomien kolumnistit, ei ministerit eikä etujärjestöt.

Ja jossain kohtaa jotkut muutenkin tajuavat sen ja sitten keskiluokka voikin saada jotain uutta ihmeteltävää.

Keskiluokan diktatuuri

Missä vaiheessa pitää menettää luottamus?

Seikkailuja yksityistetyn byrokratian parissa tänään, mutta niistä ehkä toiste. Sen sijaan haluan kysyä hyvin yksinkertaisen kysymyksen: missä vaiheessa pitää menettää luottamus?

Me kuulemme näitä juttuja uudestaan ja uudestaan, siitä miten viranomaiset toimii todennäköisesti lainvastaisesti tehdessään palautuspäätöksiä, ja miten poliisi säännönmukaisesti rikkoo palautuskieltoja siitä huolimatta että myös yksittäinen virkamies on velvollinen noudattamaan niitä.

Tai se että Kela on tulkinnut lakia lainvastaisesti ja vetoaa siihen että tämä on käytäntö.

Monien vastaus on aina että nämä asiat pitää korjata. Mutta niitä ei korjata koskaan, koska poliitikkojen intresseissä ei ole tehdä niin. Vuodesta toiseen jatkuu sama meininki missä ihmisten perusoikeuksia rikotaan ja joltakulta saattaa mennä henki, toiselta asunto alta.

Joten missä vaiheessa saa sanoa nyt riitti, en luota enää koskaan? Vaikuttaa kovin ilmiselvältä se että vasemmistopoliitikkojen hokemia parannuksia ja korjauksia ei tulla koskaan tekemään, joten olisiko parempi tehdä lopultakin jotain muuta.

Se oli se kysymys.

 

 

 

 

 

 

 

Missä vaiheessa pitää menettää luottamus?

Miten Timo Soini rikkoi abortinvastustamisen Suomessa

Keskustelin joskus ajat sitten ystävän kanssa aborttikeskustelusta ja siitä miten sitä ei ole Suomessa juuri hetkeen käyty. Hänellä oli aika mielenkiintoinen ajatus siitä, että aihetta ei edes kannattaisi nykytilanteessa erityisemmin nostaa esiin, potentiaalisten vastareaktioiden takia.

Osittainhan tämä on aina totta, koska sen tietää että suuressa viisaudessaan toimittajat, havaittuaan että abortista käydään keskustelua, päättävät tuoda studioihin ja paneelikeskusteluihin mukaan aborttivastustajat tasapuolisuuden nimissä. Niinkuin niille nyt pitäisi antaa mitään tilaa missään, mutta saman toimittajat teki silloin kun puhuttiin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista: studioihin pääsi myös ne jotka vihaavat näitä vähemmistöjä. Koska tasapuolisuus.

Mutta miten käy kun keskustelu lähteekin Timo Soinista, mies joka on niin kiero ja vastenmielinen, että hänellä ei olekaan enää kannattajia tai tukijoita? Sitten käykin ihan eri tavalla. On huomattavasti vaikeampaa hakea keinotekoista tasapuolisuutta, kun yksi osapuoli on kaikin puolin iljettävä.

Hyperbola sikseen, mutta Soini on perusesimerkki sellaisesta poliitikosta, joka on myynyt kaikki periaatteensa niin pahasti ja niin syvällisellä tasolla, että hänellä ei ole enää minkäänlaista uskottavuutta. Siksi viime viikoilla herännyt keskustelu onkin lähtenyt aika lailla siitä että vapaata aborttia on ollut helppo puolustaa, koska toisella puolella on Soini, jolla ei ole enää minkäänlaista medianhallintaa tai uskottavuutta puolellaan.

Suomen oloissa päättäväisella näivetystyöllä oikeistopuolueiden tuella aborttia olisi voinut vastustaa ainakin tietyssä määrin uskottavasti samoilla keinoilla kuin mitä muuallakin on tehty, mutta Soini vähän niinkuin teki sen mahdottomaksi.

Mahtaisi ottaa päähän jos näin kävisi.

 

 

 

 

Miten Timo Soini rikkoi abortinvastustamisen Suomessa