Herra Heinämäki ja omituiset kulttuuriset mielenmaisemat

En ole ihan niin asiantunteva tässä alalla kuin Petra Laiti, joten lukekaa vaikka pohjiksi Laitin blogaus kulttuurisesta omimisesta.  Ja jatkoksi vaikka, jos ette tapausta tunne, samaisen henkilön blogausta tästä ns. Heinämäki-jutusta. Jos jaksatte, muuten voi lukea tiivistelmäni tuosta alta.

herraheinämäki

Eli tästä on kyse: Herra Heinämäen Lato-orkesteri -nimisessä lastenohjelmassa esiintyy hahmo joka on kuvattu ylläolevasti, eli siis stereotyyppisenä alkuperäiskansan edustajana. Ohjelmaa ei ole moneen vuoteen esitetty TV:n puolella mutta se oli katsottavissa YLE Areenassa ja sisäisten keskustelujen jälkeen YLE päätti siirtää sen Elävään arkistoon. Ohjelmaa ei siis hävitetty eikä muuta, ohjelman tekijät osallistuivat keskusteluun myöhemmässä vaiheessa ja tekivät omia arvioitaan joiden mukaan tällainen kuvasto olisi vähän niinkuin out jatkossa. Ei pitäisi olla sen kummallisempaa sinänsä. Alkuperäiskansan edustaja nosti framille toista alkuperäiskansaa koskevan kysymyksen, missä ei pitäisi olla sinänsä mitään kummallista kenellekään.

Jos siis maailma olisi jokseenkin järkevä niin tämä olisi jäänyt tähän. Sen sijaan seurasi viikkotolkulla vääntöä sensuurista (mitä ei tapahtunut anyway), lasten intiaanileikeistä ja mitä nykyään muka sitten saa tehdä-tyyppisiä ulostuloja kaiken maailman kotitarverasisteilta. Niinkuin Laitin blogauksesta voi huomata, äärioikeistolaiset nettifoorumit kuten Ylilauta ja muut äärioikeistolaiset nettikeskustelijat hyppäsivät puolustamaan (vaikka tuskin ohjelman tekijät puolustajia kaipasivat, erityisesti äärioikeistolaisia puolustajia ei taida koskaan kaivata kukaan) lastenohjelmaa, jota todennäköisesti kauhean moni ei ole edes katsonut henkilökohtaisesti. Itse en ainakaan ole katsonut. Taisi jopa olla eka kerta kun kuulin koko ohjelmasta.

Mutta itse asiaan, koska jo pelkästään tätä kirjoittaessani aloin tympääntyä. Kulttuurisen omimisen luonteesta en halua sanoa mitään koska Laiti on jo tarvittavat sanonut joka tapauksessa. Päädyin itse enemmän miettimään sitä näkökulmaa että mistä populaarikulttuurin erityispiirteistä tässä on kyse.

Näen jonkinlaisen interaktion lastenviihteen ja eräänlaisen suurten ikäluokkien nostalgian välillä. Cowboyt ja intiaanit -tyyppinen alkuperäiskansan stereotyyppinen esittäminen oli ehkä vahvimmillaan jonnekin 1960-luvun loppupuolelle asti esim. Hollywood -elokuvissa. Melko harvoin näissä elokuvissa edes esiintyi alkuperäiskansojen edustajia oman kansansa edustajina, vaan kuka tahansa kelpasi. Yksiulotteista ja toiseuttavaa esittämistä elokuvissa missä kaivattiin jokin Toinen viholliseksi joka oli helppo kuvata eräänlaisena luonnonvoimana, ei ihmisinä.

Mutta: se on tosiaan monilta osin menneisyyttä. Western genrenä on käytännössä kuollut pystyyn eikä se ole moneen vuoteen ollut mikään erityisen keskeinen osa populaarikulttuuria. Modernit westernit kuten Armoton, Hateful Eight ja True Grit eivät enää pääosin käytä sitä kliseistä kuvastoa. Joku voisi sanoa että entäpäs Lone Ranger -elokuva, missä Johnny Depp näyttelee kliseisesti intiaanihahmoa? Sitä kritisoitiin jo ennen julkaisua, se oli käsittämättömän huono elokuva ja juuri kukaan ei sitä edes nähnyt.

Lastenviihde taas keskimäärin on ollut vähemmän kriittisesti arvosteltua ja monesti silkkaa soopaa. Esimerkiksi omituisella tavalla historiaa valkopesevä Pocahontas on paitsi alkuperäiskansoja loukkaava, myös ihan käsittämättömän turhanpäiväinen ja keskinkertainen elokuva. Heinämäki -sarjan laadusta en sano mitään koska en ole koskaan sitä nähnyt. Mutta siinä näkyy myös tekijöiden ikä ja etäisyys Amerikan alkuperäiskansoihin: Suomessa on huomattavasti todennäköisempää törmätä näihin viihteen kautta kuin tosielämässä ja sieltähän monet käsityksensä ammentaakin.

Tavallaan tässä on sitten absurdi piire, missä keski-ikäiset miehet tekee lastenohjelmaa, joiden kuvakieli on heidän lapsuudensa ajan populaarikulttuuria ja auttamattoman vanhentunutta kuvausta, mitä nykyään harvassa uudemmassa tuotannossa ylipäätään näkee. Jo oman lapsuuteni ajalta 1980-luvulta muistan että jotain halpoja sulkapäähineitä ja jousipyssyjä oli vielä lelukaupoissa myynnissä, mutta ei ne olleet enää edes silloin missään suuressa arvostuksessa pidettyjä asioita. Silloin leikittiin Miami Vicea ja Ritari Ässää.

Ehkä helpointa monen kannalta olisikin vain herätä siihen että se 1950-luvun maailma ja sen ajan populaarikulttuurin kuvasto on vähän niinkuin mennyttä, koska se on jäänyt sen jalkoihin, että miten nykyään voidaan arvioida historiaa. Lapset kyllä keksii itse uusia asioita mitä leikkiä, ei lasten tarvitse toistaa isovanhempiensa ikäisten ihmisten lapsuusmuistoja. Ei ainakaan silloin, kun nämä pohjimmiltaan tukee valkoista ylivaltaa, tietoisesti tai ei.

 

 

 

Advertisements
Herra Heinämäki ja omituiset kulttuuriset mielenmaisemat

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s