Päivystävän anarkistin jälkeen, synteesejä 2020-luvulle

Suvi Auvinen pani pisteen Päivystävälle Anarkistille. Ei voi muuta sanoo ku hattuu nostaa, niin sanotusti. On hyvä lopettaa jossain vaiheessa, kun tavoitteet on saavutettu. En toki voi sanoa tuntevani Suvin ajattelua niin hyvin että voisin tehdä muuta kuin arvailla, mutta anarkismi on nyt osa julkista keskustelua, mitä se ei aiemmin ollut. Se on kelpo saavutus konsensushakuisessa ympäristössä.

Se on toki herättänyt tiettyjä ristiriitoja anarkistien parissa, että anarkismi on Suomessa henkilöitynyt yhteen ainoaan ihmiseen, mikä ei ole tarkoituksenmukaista. Toisaalta, on hankala nähdä muita lähestymistapoja siinä ympäristössä missä ollaan toimittu: kollektiivi ei mahdu Aamu-TV:n studioon eikä median haastatteluformaatteihin.

Mutta jos tämä on nyt saavutettu, miten tästä eteenpäin?

Tärkeintä radikaalille liikkeelle ei ole uskottavuus, vaan kiistämättömyys. Antikapitalistinen liike ei tule koskaan olemaan uskottava, koska meidän yhteiskunnassamme on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Uskottavuus yhteiskunnassa tarkoittaa aina uskottavuutta vallanpitäjien mielessä: voiko sinut integroida osaksi uusliberaalia yhteiskuntaa.

Sen sijaan anarkismi on jo nyt tietyssä mielessä saavuttanut kiistämättömän statuksen. Anarkismi on marginaalissa, mutta kiistämättä osuus poliittista yhtälöä, niin vastenmielistä kuin se poliittiselle ja omistavalle luokalle on. Silloinkin, kun olisi parempi olla huomioimatta anarkismia, anarkismin vastustajat huomioivat sen. Äärioikeistolaiset luulevat saavuttavansa jotain huutaessaan väkivaltaisista anarkisteista, mutta ainoa konkreettinen vaikutus on se, että anarkismi näyttäytyy sivustakatsojalle asiaksi joka pitää ottaa huomioon.

Viime vuosituhannen kasvottomista liikkeistä siirryimme nyt aatteisiin jolla on kasvot. Mutta aate ilman liikettä ei edusta materiaalista voimaa yhteiskunnassa, joten tärkeää on jatkaa niitä pyrkimyksiä organisoitua jotka ovat jo käynnissä ja olemassa. Oppimiskäyrä 2010-luvulla on ollut hurja: intersektionalismi on nykyään monelle itsestäänselvyys.

2020-luvun anarkismi ei tule elämään omassa tyhjiössään: sillä tulee olemaan liittolaisia ja aatetovereita, jotka eivät välttämättä itse edes identifioidu niinkään anarkismiin, vaan esimerkiksi feminismiin ja alkuperäiskansojen oikeuksien ajamiseen, mutta suunta on sama: radikaali tasa-arvo.

Tilanne on totta kai huonompi kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Me olemme menossa kohti valtavaa ympäristötuhoa, kasvavaa eriarvoisuutta ja köyhyyden lisääntymistä. Siksi juuri nyt onkin tehtävä kaikki se mikä tehtävissä on. Teesit ja antiteesit anarkismille aatteena ja liikkeenä on nyt nähty, nyt on luotava synteesi sille.

Ehkäpä tärkeintä on ymmärtää valtio ja yhteiskunta materiaalisina voimina, joilla on rajansa siinä mitä ne pystyvät tekemään ja mitä eivät. Hyvin organisoitunut liike voi nousta valtiota vastaan ja tehdä hallitsemisen mahdottomaksi. Sen pitäisi olla päämäärä: tehdä valtiosta tarpeeton ja voimaton toimimaan. Ja se on täysin mahdollista, niinkuin Rojavassa on osoitettu. Ei kenties dramaattisia vallankumouksia, vaikka barrikadit onkin romanttisia, vaan hiljaisia viimeisiä henkäisyjä, kun valtio menettää hiljalleen hallinnan ja kontrollin.

 

 

 

Advertisements
Päivystävän anarkistin jälkeen, synteesejä 2020-luvulle

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s