Päivystävän anarkistin jälkeen, synteesejä 2020-luvulle

Suvi Auvinen pani pisteen Päivystävälle Anarkistille. Ei voi muuta sanoo ku hattuu nostaa, niin sanotusti. On hyvä lopettaa jossain vaiheessa, kun tavoitteet on saavutettu. En toki voi sanoa tuntevani Suvin ajattelua niin hyvin että voisin tehdä muuta kuin arvailla, mutta anarkismi on nyt osa julkista keskustelua, mitä se ei aiemmin ollut. Se on kelpo saavutus konsensushakuisessa ympäristössä.

Se on toki herättänyt tiettyjä ristiriitoja anarkistien parissa, että anarkismi on Suomessa henkilöitynyt yhteen ainoaan ihmiseen, mikä ei ole tarkoituksenmukaista. Toisaalta, on hankala nähdä muita lähestymistapoja siinä ympäristössä missä ollaan toimittu: kollektiivi ei mahdu Aamu-TV:n studioon eikä median haastatteluformaatteihin.

Mutta jos tämä on nyt saavutettu, miten tästä eteenpäin?

Tärkeintä radikaalille liikkeelle ei ole uskottavuus, vaan kiistämättömyys. Antikapitalistinen liike ei tule koskaan olemaan uskottava, koska meidän yhteiskunnassamme on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Uskottavuus yhteiskunnassa tarkoittaa aina uskottavuutta vallanpitäjien mielessä: voiko sinut integroida osaksi uusliberaalia yhteiskuntaa.

Sen sijaan anarkismi on jo nyt tietyssä mielessä saavuttanut kiistämättömän statuksen. Anarkismi on marginaalissa, mutta kiistämättä osuus poliittista yhtälöä, niin vastenmielistä kuin se poliittiselle ja omistavalle luokalle on. Silloinkin, kun olisi parempi olla huomioimatta anarkismia, anarkismin vastustajat huomioivat sen. Äärioikeistolaiset luulevat saavuttavansa jotain huutaessaan väkivaltaisista anarkisteista, mutta ainoa konkreettinen vaikutus on se, että anarkismi näyttäytyy sivustakatsojalle asiaksi joka pitää ottaa huomioon.

Viime vuosituhannen kasvottomista liikkeistä siirryimme nyt aatteisiin jolla on kasvot. Mutta aate ilman liikettä ei edusta materiaalista voimaa yhteiskunnassa, joten tärkeää on jatkaa niitä pyrkimyksiä organisoitua jotka ovat jo käynnissä ja olemassa. Oppimiskäyrä 2010-luvulla on ollut hurja: intersektionalismi on nykyään monelle itsestäänselvyys.

2020-luvun anarkismi ei tule elämään omassa tyhjiössään: sillä tulee olemaan liittolaisia ja aatetovereita, jotka eivät välttämättä itse edes identifioidu niinkään anarkismiin, vaan esimerkiksi feminismiin ja alkuperäiskansojen oikeuksien ajamiseen, mutta suunta on sama: radikaali tasa-arvo.

Tilanne on totta kai huonompi kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Me olemme menossa kohti valtavaa ympäristötuhoa, kasvavaa eriarvoisuutta ja köyhyyden lisääntymistä. Siksi juuri nyt onkin tehtävä kaikki se mikä tehtävissä on. Teesit ja antiteesit anarkismille aatteena ja liikkeenä on nyt nähty, nyt on luotava synteesi sille.

Ehkäpä tärkeintä on ymmärtää valtio ja yhteiskunta materiaalisina voimina, joilla on rajansa siinä mitä ne pystyvät tekemään ja mitä eivät. Hyvin organisoitunut liike voi nousta valtiota vastaan ja tehdä hallitsemisen mahdottomaksi. Sen pitäisi olla päämäärä: tehdä valtiosta tarpeeton ja voimaton toimimaan. Ja se on täysin mahdollista, niinkuin Rojavassa on osoitettu. Ei kenties dramaattisia vallankumouksia, vaikka barrikadit onkin romanttisia, vaan hiljaisia viimeisiä henkäisyjä, kun valtio menettää hiljalleen hallinnan ja kontrollin.

 

 

 

Advertisements
Päivystävän anarkistin jälkeen, synteesejä 2020-luvulle

Poliittinen väkivalta olikin hyvä asia, kertoo Yle ja mitäpä sitten

Sata vuotta on kulunut Suomen kansalaissodasta, ja Yle päättikin julkaista aiheesta ns. hyvää pohdintaa. Aiemminkin fasistissävytteisistä kolumneista tunnettu Jari Ehrnrooth kirjoittaa siitä miten punavankien teloittaminen ja lähettäminen keskitysleireille kuolemaan olikin hyvä asia. Koska se takasi… liberalismin voiton Suomessa?

Sotahistoroitsija Jussi Jalonen on puhunut aiheesta tyhjentävästi Facebookissa, enkä katso syyksi analysoida Ehrnroothin kolumnia sen enempää, antaa minua fiksumpien ihmisten tehdä sen.

jos jotain leikataan.jpg
Esimerkkiä väkivaltaisesta poliittisesta retoriikasta

Poliittinen väkivalta on sellainen teema, jota on syytä käsitellä hyvin varovaisesti. Sen perusongelma, erityisesti konventionaalisen poliittisesti ajattelevan ihmisen kannalta, on se miten sillä on hyvin usein erittäinkin hyvät perustelut.

Nimittäin kuten olen aiemminkin todennut, yhteiskuntarauhan olemassaolo ei ole automaattisesti mikään hyvä asia. Ikävä kyllä esimerkiksi Suomessa on sellainen tilanne, että poliittinen ja omistava luokka elävät kolluusiossa, ja yhteinen omaisuus siirretään aina mahdollisuuden tullen omistavalle luokalle polkuhintaan. Tehdään päätöksiä leikata lääkekorvauksista ja sosiaaliturvasta niin että köyhimpien elämä huononee entisestään, ihmisiä kuolee, ja tälle kehitykselle ei näy loppua.

Kolumnisti Ehrnrooth itsekin on sitä mieltä että “vapaamatkustajuuden” pitää loppua, koska yhteiskunta kuuluu “korkeasti koulutetulle keskiluokalle” Itsehän sanoisin, että yhteiskunnan ei pidä kuulua poliittiselle luokalle, ei omistavalle luokalle, ja kaikkein vähiten joillekin Ehrnrootheille. Sen pitää kuulua kansalle.

Ehrnroothin omaa logiikkaa noudattaen, ei ole siis mitään keinoa joka olisi väärin sinänsä, mikäli nyt kokee itsensä kovin motivoituneeksi muuttamaan yhteiskuntaa. Ja kukapa huolestuisi sellaisen ihmisen hyvinvoinnista, joka itse on sitä mieltä että joidenkin ihmisten nyt vaan pitää kuolla leireillä koska liberalismi sen vaatii?

Jos puhuu siitä miten joidenkin osa tässä yhteiskunnassa on olla hyväksikäytettyjä, ja joidenkin osa on olla hyväksikäyttäjiä, voisi miettiä myös toki sitä että aikooko hyväksikäytetyt loputtomasti katsella sitä asiantilaa, missä heitä riistetään, heiltä viedään ihmisarvo ja vielä kaiken tämän päälle he saavat lukea Yleisradion kolumnistilta, että tämä on hyvin ja oikein. Tuskin.

Minulle itselleni on useamman kerran sanottu, että mitä mieltä olisin siitä, jos natsit polttaisivat minulta auton, kun olen ollut tuomitsematta ja hyväksynyt natsien omistamien autojen polttamisen. No, minulla ei ole varaa autoon, ja muutenkin olen varsin tietoinen että natsit tekisivät niin joka tapauksessa. Ilmeisesti Ylellä kukaan ei ole vaivautunut kysymään Ehrnroothilta että miltä tuntuisi jos joku kokisi että jotta oikea ideologia voittaa, hänen pitää päätyä vankileirille.

 

Poliittinen väkivalta olikin hyvä asia, kertoo Yle ja mitäpä sitten

Perussuomalaiset, persunuoret ja matka radikalismin keskipisteeseen

SV: Rasismi

Alkuun pieni kommentti siitä miten mielestäni pitäisi keskustella jostain aiheista. Sosiaalisessa mediassa ja mediassa yleensä monesti nostetaan esiin perussuomalaisten rasismia niinkuin se olisi poikkeus ja vaaditaan reaktioita. Se on melko hönttiä, kun muistetaan se että Perussuomalaiset ratsasti eduskuntaan nimenomaan rasismilla (vähintäänkin merkittävänä osana yhtälöä) ja Perussuomalaisten puoluejohtaja on saanut aiheeseen liittyvän tuomionkin, ja noussut pinnalle nimenomaan maahanmuuton vastustajana. Joten meidän pitäisi lakata nostamasta esiin yksittäisiä rasismin ilmentymiä rasistisessa organisaatiossa ja lakata kauhistelemasta niitä. Siitä ei ole mitään hyötyä.

Sen sijaan pitäisi puhua siitä että mitä ne merkitsevät ja miten ne vaikuttavat.

Persujugendin radikalisaatio

Kun Soinin ulossavustuksen ja puolueen hajoamisen myötä puolueessa ei enää leikitty uskottavuusleikkejä, niin kuluneen vuoden aikana moni perussuomalainen on huomannut ilmapiirin muuttuneen puolueessa. Nyt ei enää puhuta harjaamisesta kun on vähän ennusteltu rotusotaa, nyt rotusodasta saa puhua koska Halla-ahoa, Hakkaraista tai Huhtasaarta ei kiinnosta sellaiseen puheeseen puuttua.

Ohessa hieman näytteitä Persujen ja  Persunuorten hiljattaisista ulostuloista, ruudunkaappaukset lainattu Dmitry Gurbanovilta.

halla-aho.jpg

ville savethousussa.jpg

Näissähän sinänsä mitään outoa ei ole. Sisältö on rasistista sinänsä, mutta se on peitelty sellaiseen kielenkäyttöön että se kelpaisi vaikka Kokoomukselle ihan hyvin. Mutta puolueen nuoriso-osastossa mennään vähän eri suuntaan.

eskelinen.jpg

 

roger kulmala.jpg

sipola.jpg

Ja niin edelleen ja niin edelleen, tätä kamaa löytyy vaikka kuinka paljon. Mutta kenen kannalta tämä on ikävä tilanne?

No, Perussuomalaisten itsensä kannalta. Avataanpa tätä hieman. Olen tosin jo kerran aiemmin blogannut tästä mutta toisto on kaiken a & o.

Voidaan melko perustellusti sanoa että Perussuomalaisissa nykyään on sekä laitaoikeistoa että äärioikeistoa. Tämä ei ole varsinaisesti mikään matemaattisen tarkka määrittely, vaan sellainen mitä olen itse käyttänyt. Laitaoikeistolle tyypillisintä on se, että vaikka edustetaan nimenomaan oikeiston kovinta laitaa, mahdutaan silti samoihin pöytiin muiden oikeistolaisten kanssa. Esimerkiksi joku Simon Elo mahtuu tähän ryhmään hyvänä esimerkkinä. Vaikka Elo itse teki vaalikampanjointinsa nimenomaan rasismin pohjalta Homma-forumilla aikoinaan, Elo ei ole kuitenkaan liian far out vaikkapa Kokoomukselle, koska sekä Elon että Kokoomuksen rasistinen agenda ovat sovitettavissa yhteen ihan ongelmitta.

Äärioikeiston osalta taas ongelma on se että äärioikeisto ei usko parlamentaariseen poliittiseen prosessiin muuna kuin väylänä valtaan, eikä ole kiinnostunut minkäänlaisista kompromisesseista linjan suhteen. Ei ole kiinnostusta ylläpitää minkäänlaista julkista uskottavuutta kenenkään muun silmissä, myöskään.

Perussuomalaisen puolueen kannalta on ongelmallista, jos puolueessa nousee nyt sisäisiä riitoja siitä että onko puolueen rasistinen agenda tarpeeksi raju ja onko se riittävä. Monin tavoin Halla-ahon monet tavoitteet on jo saavutettu turvapaikkapolitiikan kiristämisen yhteydessä, ja uusia ei ole asetettu. Tiukemman linjan äärioikeistolaisille tämä ei kuitenkaan riitä, sillä heille kenen tahansa rodullistetun olemassaolo Suomessa on kauhistus, noin karkeasti sanottuna.

Sitten puolueessa tappelevat eriasteisen rasistiset agendat keskenään, ja ylläolevien ulostulojen sanojat eivät varsinaisesti vaikuta muille puolueille sellaisilta ihmisiltä, joiden kanssa voisi saavuttaa mitään yhteisymmärrystä. Ei siksi etteikö Keskusta, Sosialidemokraatit tai Kokoomus ole valmiita käytännössä minkä tahansa asteiseen rasistiseen politiikkaan, vaan siksi että sellaisen politiikan tekeminen, mitä nämä ihmiset vaativat, ei ole mahdollista tässä järjestelmässä ja yhteiskunnassa. Kaikki suuret puolueet pitävät pintapuolisesti kiinni tasa-arvoagendoista ja syrjinnän torjumisesta, ja niiden ei ole mahdollista luopua siitä.

Jossain pisteessä tosiaan on mahdollista että Halla-aho savustetaan ulos puolueesta Soinin lailla koska hän ei ole tarpeeksi radikaali omille seuraajilleen, eikä voi sitä ollakaan.

Onko poliittinen korrektius Perussuomalaisissa mennyt liian pitkälle? 

Perussuomalaisissa on paljon hierottu sitä ajatusta, että kun ei saa enää sanoa mitään suoraan vaikka se olisi totta. Yleensähän sillä tarkoitetaan sitä että joku on sanonut jotain rasistista ja sitten on nostettu syyte ja on saattanut tulla tuomiokin.

Nyt tilanne on kuitenkin se, että kun laita- ja äärioikeistossa on vuosikaudet huudettu tuota, on täysin mahdotonta kenellekään huutaa peliä poikki ja todeta Roger Kulmalalle että roturutsasta puhuminen on nyt niin kaukana mistään hyväksyttävästä kuin mikään voi olla. Avoin rasismi ilman minkäänlaista kunniallisuuden pintasilausta ei ole äänestäjiin vetoavaa ja se hajottaa sitä illuusiota, että Perussuomalaiset on normaali puolue jota kuka tahansa voisi äänestää. Rasistista mutta salonkikelpoista puoluetta voi äänestää, sekavan brutaalin rasistisen idin puoluetta ei.

Mutta kun on valittu tietty sananvapauskäsitys osaksi rasistista agendaa, siitä on paha lähteä pakittelemaan pois. Ja sen seurauksena Persunuorten rasistiset ulostulot tulevat jatkumaan ja voimistumaan ja todennäköisesti ajavat omalta osaltaan liikettä marginaalisempaan suuntaan. Perussuomalaiset eivät voi sitä kehitystä pysäyttää mitenkään, vaikka poliittisista syistä se olisikin kannattavaa tehdä, jotta rasistisia agendoja voisi päästä edistämään realististen mahdollisuuksien puitteissa.

Nimittäin toinen dilemma on se että Perussuomalaisten kannattajia ei juuri mikään muu tunnu kiinnostavan. Niinkuin Dmitry Gurbanov huomautti aiemmin, Persujen oma spindoctor ei onnistu nostamaan mitään muuta agendaa esille.

 

Perussuomalaiset, persunuoret ja matka radikalismin keskipisteeseen