Kuolema vapauttaisi köyhyydestä

SV: kuolema

posseroni.jpeg
mood

Kirjoitan tämän muutaman käymäni keskustelun pohjalta ja viimeaikaisten, sinänsä merkityksettömien, tapahtumien takia. Olen toki monesti aiemminkin kirjoittanut aiheesta, mutta se ei tunnu vieläkään menemään perille, joten jatketaan.

Perjantaina kävi taas niin että jäi ostokset kaupan kassalle, koska tilillä ei ollut katetta. Oma moka toki, koska olin katsonut aiemmin päivällä että rahaa olisi, mutta vilkaisun ja kauppareissun välissä oli tililtä lähtenyt tämän viikon ruokarahat lainanlyhennykseen.

Siinä hetkessä olin kiitollinen muutamasta asiasta: että elämässäni on ihmisiä jotka auttavat näissä tilanteissa, taskussa oli askillinen röökiä stressinhallintaan ja että olin aiemmin ostanut kahvia joten kahvia ainakin olisi.

Päällimmäinen ajatus tosin oli se että voisinpa kuolla viimein pois niin tämä loppuisi. Ei siksi että tähän olisi erityisemmin kaatunut mikään, vaan se että tätä on nyt jatkunut yli kymmenen vuotta: nöyryytyksiä, vastoinkäymisiä ja hankaluuksia joiden kaikkien alkulähde on se yksinkertainen totuus ettei vaan ole rahaa.

Kuten Charles Bukowski kirjoitti osuvasti runossaan The Shoelace:

no, it’s the continuing series of small tragedies
that send a man to the
madhouse…
not the death of his love
but a shoelace that snaps
with no time left …
The dread of life
is that swarm of trivialities
that can kill quicker than cancer

Köyhänä eläminen tuo mukanaan loputtoman virran matalan intensiteetin stressitekijöitä, mitä edes kohtuullisilla tuloilla elävän ei tarvitse kohdata. Pitää miettiä että mokaako taas tukia hakiessa jotain, onko unohtanut ilmoittaa jotain, napsahtaako karenssi päälle, saako palkkakuitin ajoissa työkeikasta, miten kauan kestää saada tuet tilille, miten kauan voi asua samassa paikassa, onko asunnottomuuden uhka akuutti, kauanko kengät vielä kestää koska ei ole varaa uusiin, tarvitseeko matkustaa jonnekin, ja niin edelleen. Ja niiden virta on loputon.

Ja jos on rehellinen itselleen, niin tietää että massatyöttömyyden Suomessa mahdollisuus päästä pois köyhyydestä on huonompi kuin koskaan elinaikanani. Ja kun lähestyy vääjäämättä neljääkymppiä, CV on silkkaa roskaa ja tutkintoa ei ole valmiina, niin ne mahdollisuudet heikkenee entisestään.

Ja sitten ratkaisuksi sille että pohtii että kuolisipa pois ehdotetaan terapiaa. Mitä ihmeen hyötyä terapiasta ihmiselle on, jonka ainoa ongelma on köyhyys? Mitä hyötyä terapiasta on, kun poliittiset päätökset ajaa ihmisen yhä ahtaammalle, ja ulospääsyä ei ole?

Mark Fisher on käsitellyt tätä aihettaa mm. tässä tekstissään. Kulttuurissamme ajatukset kuolemasta ja sen kautta ulospääsystä tulkitaan täysin mielenterveyden ongelmana, eikä sosioekonomisen aseman ongelmana, mitä ne voivat myös aivan hyvin olla. Omien elinolosuhteitteni rappeutuminen ja se että esim. en ole asunut missään mitä olisin pitänyt kotina sitten vuoden 2008, ne on kovia, objektiivisia faktoja. Kuten myös se että ulospääsy tästä tilanteesta on niin vaikeaa ja niin paljon omien vaikutusmahdollisuuksieni ulkopuolella, että voin aivan hyvin todeta ettei ulospääsyä ole.

Siksi minua loukkaa monet liberaalit ajatukset kuten tulot eivät saa määrittää ihmisarvoa. Missä tahansa kapitalistisessa järjestelmässä tulot nimenomaan määrittävät ihmisarvosi. Tulot kertoo siitä mitä ja missä syöt, voitko matkustaa, voitko perustaa perheen, miten voit asua, voitko opiskella, voitko käyttää vapaa-aikaa haluamallasi tavalla, ja niin edelleen. Harvemmassa on ne asiat ihmiselämässä mihin tulot eivät vaikuta.

Mitä arvoa sillä ihmisarvollani on jos elämäni on sellaista, etten haluaisi ylipäätään siten elää? Monet tiedostaa jo sen että vakavasti sairailla pitäisi olla oikeus eutanasiaan, mutta sosioekonominen asema halutaan sivuuttaa, kun tulee puheeksi se onko elämä ylipäätään elämisen arvoista. Pääsen tarpeeksi usein seuraamaan sivusta sitä millaista elämää työssäolevat tutut pääsevät elämään ja tiedän että se on monella tapaa niin paljon helpompaa kuin se arki, jossa joka päivä miettii sitä paljonko rahaa on tilillä ja riittääkö se ensi viikkoon. Arki, missä jokainen pienikin luksus on väistämättä poissa jostain muusta. Arki, missä ei kannata edes haaveilla mistään suuremmasta koska mitään suurempaa ei voi saavuttaa.

Kun elämässä ei ole mitään muuta ongelmaa kuin sosioekonomisen statuksen mukanaan tuomat ongelmat, niin jollekin terapeutille puhuminen ei auta mitään. Paitsi toki terapeuttia se auttaa, joka tienaa rahaa sillä että yhteiskunnallisia ongelmia ei ratkaista.  Tympeintähän tässä on se, että kaikkeen muuhun elämässäni olen tyytyväinen, paitsi siihen massiiviseen osaan elämästä, mihin sosioekonominen asema vaikuttaa.

Ja sitten aina joku tulee ja sanoo että ei pidä lannistua tai kyllä joskus vielä tärppää. Miten pitkään sitä pitää odottaa? Olen jo odottanut kymmenen vuotta, eikä mikään ole mennyt parempaan suuntaan tulorintamalla. Lähinnä päinvastoin. Jaksaisitko itse? Ja jos jaksat, miksi ihmeessä enää edes kuvittelet että mitään tapahtuisi? Onko se hetki, kun putoaa kansaneläkkeelle se hetki, milloin saa todeta että ei tämä elämä ollutkaan elämisen arvoista, kun joutuu pienituloisuuden ohella kohtaamaan myös kaikki ikääntymisen vaivat ja lähestyvän luonnollisen kuoleman?

Ulospääsy toki on olemassa. Se on sen toteaminen, että tämä on tässä ja paremmaksi se ei voi muuttua, koska elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, missä köyhä on pelkkä rikkaruoho ja rasite, jolle ei kuulu edes oikeus ostaa ruokaansa, niinkuin Juhana Vartiainen sanoo. Ja jos protestoit julkisesti, niin kansanedustajat kuten Vartiainen ja muut pilkkaavat sinua köyhäksi juopoksi, joka on köyhä siksi että kehtaa polttaa tupakkaa tai juo kaljaa. Ehkä meidän ei kannata tukea valtiota, joka kasvattaa tuollaisia ihmishirviöitä valtion johtoon.

Ei pidä syrjäytyä, jos sen voi suinkin välttää. Pitää ryhtyä poliittiseksi ja vallankumoukselliseksi, koska ymmärtää sen että mitään iloa tämän yhteiskunnan säännöillä pelaamisesta ei koskaan tule. Juhana Vartiaiset ja vastaavat haluavatkin että jäät nöyrästi odottamaan sitä ulospääsyä köyhyydestä, mitä et tule koskaan samaan. Sen sijaan kannattaa työskennellä rakentaakseen jotain uutta ja parempaa kuin tämä yhteiskunta, ja unohtaa sen pelisäännöt kokonaan.

Sen tilalle pitää rakentaa radikaalin tasa-arvon pohjalle rakennettu yhteiskunta, missä poliitikkoja, miljonäärejä ja riistäjiä ei ole, ja kaikilla on sama oikeus hyvään elämään.

 

 

 

Advertisements
Kuolema vapauttaisi köyhyydestä

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s