Yksiulotteinen turvallisuuspoliittinen keskustelu ja Nato

Aloittaisin tämän sillä Paasikiven jutulla tosiasioiden myöntämisestä, mutta se haisee kokoomusnuori-tyyppiseltä blogitekstiltä. Anarkistina positioni turvallisuuspolitiikan ja puolustuspolitiikan suhteen on se, että vaikken usko valtioon, valtiot on olemassa ja niissä on eroja. Siksi niin kauan kuin valtioita on, pitää olla turvallisuuspolitiikkaa ja puolustuspolitiikkaa. Rojava todistaa hyvin sen, että jopa demokraattisen konfederalismin kontekstissa pitää olla kyky käydä sotaa. Suomalainen konteksti taas on erilainen, ja siksi toistaiseksi puhumme olemassaolevien rakenteiden pohjalta.

Suomessa turvallisuuspolitiikka on julkisessa keskustelussa monesti yksiulotteista ja suoraan sanottuna rasittavaa. Yhteiskuntatieteiden, historian ja sotatieteiden hallitseminen edes jollain tasolla on huomattavasti parempi pohja turvallisuuspoliittiselle keskustelulle kuin se että on suorittanut asevelvollisuuden joskus 30-40 vuotta sitten.

Esimerkki tästä: ukkoutuneet oikeistolaiset monesti puhuvat Venäjästä niinkuin Neuvostoliitto ei olisi lakannut olemasta ja Suomea kriisitilanteessa olisi yhä vastassa Neuvostoliiton sotilaallinen kapasiteetti eikä se mikä Venäjällä todellisuudessa on. Totta kai siellä on sotilaita ja kalustoa (erityisesti kalustoa) paljon enemmän kuin mitä Suomella on tai tulee koskaan olemaan, mutta Venäjän kyky käydä sotaa Neuvostoliittoon verrattuna on olennaisesti vähäisempi. Tästä seuraa se, että Suomen sotilaallisen kapasiteetin merkitys on huomattavasti korostunut sitten vuoden 1991 ja uskottava puolustus on mahdollistakin.

zizek pooh.jpg

Puuttuu myös ymmärrys ideologiasta ja puuttuu ennen kaikkea kyky dekonstruoida omaa ideologiaansa. Minun on siinä kontekstissa, missä liittoutumajärjestelmät johtivat suoraan ensimmäiseen maailmansotaan ja epäsuorasti sen kautta toiseen, vaikea ymmärtää miksi vuonna 2017 sotilaallinen liittoutuminen on ongelmatonta jos se ei sitä 1800-luvun loppupuolelta vuoteen 1914 ollut, erityisesti kun ydinaseet ovat lisänneet potentiaalisten konfliktien potentiaalista tuhoisuutta huomattavasti.

Taustalla on tietenkin sellainen oikeistolainen ideologia, jossa Venäjän imperialismi on vaarallista, käsittämätöntä ja yksinkertaisesti pahaa, mutta länsimainen imperialismi on rationaalista ja ymmärrettävää eikä siitä tehdä eettisiä arvioita. Totuus on taas se että Venäjä on täysin käsitettävissä ja ymmärrettävissä, silloinkin kun Krimin ja itä-Ukrainan suhteen Venäjä käyttäytyy imperialistisesti, tai kun Venäjä antagonisoi Baltian maita. Ymmärtäminen ei tarvitse hyväksyntää, mutta valtioiden toimintatapoja määrittää historia sekä (arvasitte) ideologia, aivan kuten Yhdysvaltoja. Siinä missä Venäjällä on ainakin jonkinkaltainen pyrkimys saada takaisin alueita jotka Venäjä on kokenut menettäneensä Neuvostoliiton hajotessa, Yhdysvalloissa on vahva taipumus interventioihin silloinkin kun interventiot eivät ole millään tasolla Yhdysvaltojen intressien mukaisia. Vilkaistaan sitä mitä Barack Obama on sanonut aiheesta.

obama stupid shit
Lähde: https://www.theatlantic.com/magazine/archive/2016/04/the-obama-doctrine/471525/

Potentiaalinen interventio Syyriassa on hyvä case study ideologiasta ja valtion intresseistä. Presidentti Obama teki reaalipoliittisesti oikean arvion, ettei ole Yhdysvaltojen intressien mukaista sotkeutua Syyrian kriisiin mitenkään laajemmin, huolimatta siitä että Bashar al-Assad käytti kemiallisia aseita siviilejä vastaan. Tämä arvio todennäköisesti on täysin oikea. Silti moni halusi että Obama olisi määrännyt intervention, pelkästään koska se on mahdollista. Tätä interventionistista politiikkaa ei määrää, kuten Obama arvioikin, pelkästään rationaalisuus vaan myös ideologia.

Yhdysvaltojen historia ja tendenssi interventioihin on se mikä on alunperin minulle henkilökohtaisesti tehnyt Nato-jäsenyydestä ei-kannattavan.  Naton sisällä olevat maat ovat aina vaihtelevissa määrin riippuvaisia siitä miten Yhdysvallat johtavana Nato-maana toimii. Ranska, Iso-Britannia ja Saksa voivat toki toimia kokonsa ja vaikutusvaltansa puolesta itsenäisemmin halutessaan, mutta pieni maa kuten Suomi käytännössä Nato-jäsenyydellä kirjoittaa avoimen šekin Yhdysvaltojen ulkopolitiikalle.

Takaisin nykytilanteeseen: Suomessa turvallisuuspolitiikan kulmakivi on aina ollut se miten on pyritty säilyttämään ulkopoliittinen liikkumatila, mikä käytännössä tarkoittaa sitä että Venäjää/Neuvostoliittoa ei antagonisoida, muttei myöskään anneta Venäjän/Neuvostoliiton määrätä täysin sitä mitä Suomi tekee. Kylmän sodan aikana tämä onnistui: Suomi onnistui luomaan toimivat suhteet kylmän sodan molempien osapuolien kanssa, vaikkakin kriisitilanteessa Suomi olisi päätynyt tukevasti ja peruuttamattomasti Neuvostoliiton leiriin. Sillä toki ei olisi ollut väliä, koska kaikki olisivat kuolleet ydinsodassa.

Oikeistossa tämä on jokseenkin unohdettu, koska post-1991 kaikki mikä on länsimaista on puhdasta edistyksellisyyttä ja jotain mihin pitää pyrkiä, mukaanlukien Nato, siitäkin huolimatta että Yhdysvaltojen lukuunottamatta, muilla Nato-mailla ei ole Suomelle ihmeellisesti annettavaa, ihan jo siksi että konflikti joka keskittyy pelkästään Suomeen on epätodennäköinen. Suomessa konfliktin uhka on olemassa ensisijaisesti osana laajempaa konfliktia (aivan kuten 1939-1945), ja tuolloin liittoutuminen ei ole yksiselitteisesti ongelmaton asia.

Ehkä turvallisuuspolitiikan kyyninen tavoite pitäisikin muotoilla näin: kun seuraava sota Euroopassa tapahtuu, jos Suomi onnistuu pysyttelemään sen ulkopuolella, turvallisuuspolitiikka on onnistunutta.

 

Advertisements
Yksiulotteinen turvallisuuspoliittinen keskustelu ja Nato

One thought on “Yksiulotteinen turvallisuuspoliittinen keskustelu ja Nato

  1. Semjon says:

    Yhdysvaltojen historia ja tendenssi interventioihin on se mikä on alunperin minulle henkilökohtaisesti tehnyt Nato-jäsenyydestä ei-kannattavan. Naton sisällä olevat maat ovat aina vaihtelevissa määrin riippuvaisia siitä miten Yhdysvallat johtavana Nato-maana toimii. Ranska, Iso-Britannia ja Saksa voivat toki toimia kokonsa ja vaikutusvaltansa puolesta itsenäisemmin halutessaan, mutta pieni maa kuten Suomi käytännössä Nato-jäsenyydellä kirjoittaa avoimen šekin Yhdysvaltojen ulkopolitiikalle.

    NATOn likeinen suhde USAn ulkopolitiikkaan on yksi niistä myyteistä, joita tässä myös toistellaan. Suhde on paljon etäisempi ja monimutkaisempi, eikä USA aina edes ole se haukka-osapuoli.

    Ensinnäkin, USA ei ole aina saanut tai halunnut NATOa osaksi sotiaan tai interventioitaan. Kylmän sodan aikana ei ollut yhtään NATO-operaatiota, vaan USA hääräili pääasiassa NATOsta itsenäisesti missä milloinkin. Artikla 5:n ulkopuolisia operaatiota (esim. fasistisen, muslimeja joukkomurhanneen Slobodan Milosevichin pysäyttäminen kahteen kertaan tai rauhanturvaoperaatiota tai avun toimittaminen Pakistaniin 2009 maanjäristyksen jälkeen) on ollut kylmän sodan jälkeen, mutta ne ovat olleet enemmän vapaamuotoisempia, lähinnä kriisinhallintaan liittyviä. Ja USA ei edes huolinut NATOa Afganistanin invaasioon 2001, vaikka WTC-iskujen jälkimainingeissa NATOssa aktivoitiin yksimielisen äänestyksen jälkeen artikla 5 ensimmäistä kertaa historiassa. (Myöhemmin rauhanturva- ja koulutusoperaatio NATOn lipun alla kelpasi.)

    Irakin sotaa taisi olla turha edes yrittää saada NATOn lipun alle, niin moni jäsenmaa sitä vastusti. NATOssa tehdään päätökset konsensusperiaatteella, eikä USA kaikessa merkittävyydestään huolimatta pysty käskyttämään ja sanelemaan. Wikileaks-diplomaattisähkeistä käy esim. ilmi, että v. 2008 USA olisi (monen muun maan ohella) halunnut Ukrainan ja Georgian osaksi NATOn Membership Action Plan -prosessia, mutta koska Saksa ja muutama muu vastusti, asia ei edennyt. Suomen mahdollinen NATO-jäsenyys voisi muuten tyssätä vähän samalla tavalla vaikka USA puoltaisi asiaa.

    Libyan intervention ajamisessa 2011 USA ei edes ollut aktiivinen osapuoli, vaan Ranska ja Britannia. USA jahkaili pitkään osallistumista ja hyväksyntää, mutta myöntyi sillä ehdolla, että muut ottaisivat päävastuun sotilaallisista toimista. USAn harmiksi se joutui ottamaan suuremman vastuun kuin olisi halunnut, koska nolosti sen NATO-liittolaisilla eivät riittäneet resurssit sodankäyntiin. Tässäkin NATO-operaatiossa tietty vapaamuotoisuus oli leimallisena, esim. Saksa jättäytyi kokonaan operaation ulkopuolelle.

    Suomi olisi NATOn jäsenenä muita pieniä maita paljon vähemmän altis poliittiselle paineelle asettua NATOssa USA:n puolelle, koska Suomella on verraten hyvä itsenäinen puolustuskyky. Toisin kuin esim. Baltian mailla, jotka ovat käytännössä sotilaallisia tyhjiöitä, ja näin ollen USAsta enemmän riippuvaisia. Myös historialla ja poliittisella perinteellä on merkitystä. Baltian haluavat estää venäläisen kolonialismin paluun ja näkevät USA-suuntautuneisuuden enemmän identiteettiin perustuvana, osana dekolonisaatioprosessina. Suomen viiteryhmä NATOssa olisi todennäköisesti lähinnä Saksaa, jolla on myös taipumusta Venäjä-ymmärtämiseen ja erilliseen “Ost-politikkiin”.

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s