Vapauden kaiho, vapauden kahleet

Kansan Uutisten Pontus Purokuru on kirjoittanut uusliberalismista blogiinsa, ja ajattelin hieman kommentoida sitä tässä.

Kirjoituksessa on paljon pielessä, ja paljon juuri siksi että Purokuru ei usko palkkatyöhön, asia jota olen kommentoinut täällä aiemmin. Se tavallaan varjostaa koko kirjoitusta niiltä osin, missä Purokuru ei ymmärrä kanssaihmistään.

lifestyle-graffiti.jpg

Purokuru esittää paljon väitteitä, ja keskeisin niistä on ehkä tässä sitaatissa:

Yksinyrittäjien määrä on kasvanut vuosikymmenessä noin 40 000:lla. Kyselyjen mukaan yrittäjyys houkuttelee itsenäisyyden ja vapauden vuoksi. Yhä useampi valitsee mieluummin matalammat tulot ja itsemääräämisen kuin elämän palkkatyössä, jossa joku toinen määrää ajasta ja työn sisällöstä.

Startupit herättävät huomattavasti enemmän kiinnostusta ja haluja kuin pölyiseltä tuntuva julkinen sektori. Slush on maailmanmenon kannalta olennaisempi tapahtuma kuin kymmenen vanhan työväen vappumarssia. Yritysmaailmassa on menoa ja nautintoa, toisin kuin yliopistoilla, jotka ovat Suomessa hiiltyneet tummiksi raunioiksi, joiden seasta kuuluu voimatonta valitusta.

Tämä saattaa olla päällisin puolin totta, mutta niinkuin moni asia, se ei silti sitä ole. Yksinyrittäjien määrä kasvaa jatkuvasti siksi että yritykset ja yrittäjät mieluusti ulkoistavat työntekijänsä riskit muuttamalla työntekijän yrittäjäksi. Tuskinpa kovinkaan moni kääntäjä esimerkiksi sanoisi ei sille jos voisi tehdä työtään työntekijänä samalla palkalla, kuin mitä yrittäjänä saa. Tai parturikampaaja, joka vuokraa tuolinsa salongin omistajalta.

Julkiselle sektorille on yhä ihmisiä pyrkimässä töihin jatkuvasti, koska virkaan pääseminen on yhäkin aika lailla lottovoitto, niin kauan kun pääsee asemaan missä sopimuksia ja määräaikaisuuksia ei ketjuteta jatkuvasti. Suurin osa ihmisistä kaipaa vakautta eikä rikkauksia. Yliopistomaailmassa pätee sama: työnteko yliopistolla on onnistuttu kurjistamaan sellaisella tasolla, että akateemisesti koulutettu ihminen lähtee nykyään mieluummin vaikka ulkomaille töihin.

Jos peilaa tätä tekstiä siihen mitä Purokuru on kirjoittanut aiemmin, on aika selvää että hänen katsantokantansa on nimenomaankin sellainen joka on omaksunut uusliberaalin maailman arvot. Totta kai freelancer on vapaampi tietyssä mielessä, mutta freelancerin elämää rajoittavat kahleet ovatkin erilaisia. Onko sillä perustavanlaatuisesti väliä että osoittaako työtehtävät tilaaja vai esimies, jos käytännön taloudellisista syistä niistä ei voi kieltäytyä, ellei sitten halua hakeutua sosiaaliturvan pariin?

Ja totta kai ihmiset oppivat rakastamaan omia kahleitaan. Slush ja Nordic Business Forum on täynnä ihmisiä, jotka mielellään olisivat menestysyrittäjiä, mutta koska käytännön tasolla eivät ole, tyytyvät illuusioon siitä. Toisin kuin uusliberaalin talouspolitiikan rappeuttamassa julkisessa sektorissa, Slushissa voi saada itselleen liminaalisen kokemuksen siitä että on osa jotain itseään suurempaa ja osana menestyjien yhteisöä. Totta kai se on lähinnä puhdasta illuusiota, mutta illuusio voi olla todellisuutta todellisempaa. Tai miksi te luulette että Aleksi Valavuoren ja Ville Tolvasen kaltaisia ihmisiä palkataan johtoasemiin? Koska he ovat lojaaleja ja kyvykkäitä alallaan? Ei, vaan heillä on tapana esittää itsensä suurempina ja kyvykkäämpinä kuin mitä he ovat. Mutta takaisin yhteisöllisyyteen.

Tällaiset illusoriset yhteisöt mitä esimerkiksi Suomen viestintä-, markkinointi-, mainos- ja somekonsultaatiopiirit luovat ovat loistavia esimerkkejä yhteisöistä jotka eivät ole millään tavalla konkreettisia. Se joka vaikkapa menettää työpaikkansa, putoaa yhteisöstä todella nopeasti.  Yhteisöllisyyden perään haikailu on tyypillistä tänä aikana, mutta kuten Jean-Luc Nancy jo epäili, on syytä olla kriittinen sen suhteen että onko koskaan sellaista yhteisöllisyyttä kuin mitä ihmiset kuvittelevat edes ollut olemassa. Uusliberaalin maailman some-spesialistit verkostoituvat koska on pakko. Kylmän sodan aikaiset ay-aktiivit verkostoituivat ja hengasivat työväentaloilla koska oli pakko. Itse vetäisin sen johtopäätöksen että yhteisöllisyys on yksilön hyvinvoinnin kannallalta välttämätöntä, eikä mikään ideaalitila sinänsä.

Tekstissä paljon palaa siihen että Purokuru ei tunnu ymmärtävän lainkaan sitä että vapaus on uusliberaalissa retoriikassa aina tarkoittanut vapautta vähemmistölle, ei suurille massoille. Kuten sanottua, työelämän kontrolli on yksi ja sama freelancerille kuin palkkatyöläisellekin, mutta muoto vain vaihtelee hieman ja voi kuvitella olevansa vapaampi.

Tämä on se mikä voidaan peittää nimenomaan Slushin kaltaisella toiminnalla joka luo yhteisön illuusion. Joka ainoa somekonsultti Slushissa kilpailee keskenään asiakkaista ja sopimuksista, sen sijaan että vaikkapa puhaltaisivat yhteen hiileen. Teeskentelemällä että ollaan kaikki yhdessä ja samassa leirissä, pystytään välttämään se uusliberaalin ideologian painajainen, missä ihmiset oikeasti järjestäytyisivät yhteisöiksi ajaakseen omaa etuaan. Tärkeintä ja suurinta on atomisaatio, ja atomisaatiota voidaan tukea luomalla illusorisia yhteisöllisyyden tunteita.

 

 

 

 

Advertisements
Vapauden kaiho, vapauden kahleet

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s