Johannes Yrttiaho ja hävittäjäkaupat, osa 2

Jatkoa eiliselle tekstilleni samasta aiheesta, koska Yrttiaho on Facebookissa julkaissut toisen kirjoituksen aiheesta.

rauha
Niin hyvä kuva että piti käyttää uudestaan

Yrttiahon tarkoitus oli ehkä siloitella vastareaktiota aiempaan tekstiinsä, mutta tekstin vaikutus on hyvin suurilta osin päinvastainen, jos sitä lukee kriittisesti. Teen tässä muutamia poimintoja, jotka ovat omasta mielestäni kenties olennaisempia virhearvioita.

Hävittäjähankinta ja sen perusteiden hyväksyminen tarkoittaa käytännössä nykyisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan jatkamista ja tuon linjan hyväksymistä. Tämä tarkoittaa Yhdysvaltojen politiikan tukemista. Seurauksena tästä on myös mm. Suomen täysjäsenyys Natossa. Vaihtoehtoja olisi tietenkin olemassa. Nyt kun keskustelu hävittäjähankinnasta alkaa kiihtyä, on mahdollista vahvistaa liikettä, joka vaatii irtautumista Suomessa 90-luvun alusta sakka otettaan kiristäneestä militaristisesta politiikasta, kirjoittaa Yrttiaho FB-statuksessaan.

Totta, eräillä poliitikoilla, kuten esimerkiksi Paavo Lipposella aikoinaan, oli merkittäviäkin haluja tukea Yhdysvaltojen politiikkaa. Pääosin kuitenkin Suomi on pysynyt omilla linjoillaan ja ennenkaikkea EU:n yhteisillä linjoilla. Voidaan toki kysyä että onko Suomella ollut erityistä syytä osallistua esim. YK:n mandaatilla kriisinhallintaoperaatioon Afganistanissa tai muihin kansainvälisiin operaatioihin, mutta on kyseenalaista leimata nämä kaikki Yhdysvaltojen politiikan tukemiseksi.

Yrttiaho myös käy keskustelua Natosta niinkuin olisi yhä 1990-luku. Vuoden 2016 Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen vaikuttaa siltä, että Yhdysvaltojen hallinto presidentteineen olisi vähemmän kiinnostunut Natosta kuin aiemmin, ja pitää Eurooppaa vapaamatkustajana liittoutumassa. Olemmekin päätyneet sellaiseen tilanteeseen, missä reaalipoliitikko pohtiikin, että voiko Natoon edes luottaa, ja siihen on osittain herättykin muualla maailmassa. Suomessa tosin Nato-keskustelu jatkuu samoilla linjoilla kuin viimeiset 20 vuotta, syystä tai toisesta.

Tämän jälkeen Yrttiaho alkaa taas puhua siitä miten hävittäjät ovat Suomelle heikosti sopiva asejärjestelmä, mutta siitä puhuin jo aiemmassa tekstissäni.

“Uskottavan puolustuksen” nimissä tehokkaampaa olisi minun ymmärtääkseni turvata maavoimiin, ilmatorjuntaan ja aluepuolustukseen. Ne tekevät maasta raskaasti valloitettavan ja ehkäisevät myös sen käyttämisen läpikulkuun (tosin isäntämaasopimuksella on kauttakulkuoikeus käytännössä jo Yhdysvalloille annettu…). Puolustuksellisessa mielessä tätä on pidetty parhaana ratkaisuna.

Ymmärtääkseni ja on pidetty parhaana ratkaisuna ovat taas ilmaisuja jotka paljastavat sen ettei kirjoittaja tarkalleen tiedä mistä puhuu. Mihinkään näistä panostaminen ei olisi toki huono idea sinänsä, mutta yhäkin tästä puuttuu substanssi.

Karkeasti yleistäen voidaan sanoa niin, että uskottava puolustus vaatii ilmavoimia ja hävittäjätoimintaa siksi, että pelkkä maasta-ilmaan-ilmatorjunta on reaktiivista toimintaa, jolla on rajattu liikkumavara. Persianlahden sodassa 1991 havaittiin, että ilmatorjunta voidaan lamauttaa ilmasta käsin varsin ongelmitta, jos vihollisella ei ole omia koneita ilmassa. Kun aloite ilmassa on luovutettu viholliselle, vihollinen voi suunnitella oman ilmatoimintansa niinkuin parhaaksi näkee ja iskeä miten haluaa.

Maavoimien toiminta vaikeutuu olennaisesti, jos vihollinen pystyy käyttämään omia rynnäkkökoneitaan silloin kun parhaaksi näkee. Esimerkiksi Irakin armeija oli käytännössä immobilisoitu 1991, ja ei kyennyt merkittävään vastarintaan liittoutuman maajoukkoja vastaan.

Mikä sitten kykenee toimimaan ilmauhan alla, maavoimien ja alueellisen puolustuksen piirissä? Vastaus on sissijoukot. Suomessa on jo kylmän sodan aikana käyty keskustelua siitä tulisiko Puolustusvoimat rakentaa nimenomaan siltä pohjalta, että panostettaisiin sissisodankäyntiin ylivoimaista vihollista vastaan (mitä Neuvostoliitto oli huomattavasti enemmän kuin mitä Venäjä on vuonna 2018), ja se lopputulos mihin silloin tultiin oli ei. Syy on pohjimmiltaan yksinkertainen: sissijoukot kyllä voivat jatkaa sotaa hyvin pitkään ja tehdä miehityksen raskaaksi, kyllä. Se mitä sissijoukot eivät voi tehdä on suojata yhteiskuntajärjestystä tai estää miehitystä. Se tarkoittaa pahimmillaan hirvittävää määrää kuolonuhreja. Kannattaa muistaa, miten Itä-Euroopan sissiliikkeille kävi kylmän sodan aikaan: ne kaikki tuhottiin ja yksikään niistä ei saavuttanut tavoitteitaan.

Ja mitä isäntämaasopimukseen tulee, niin Yrttiaho tuntuu tässä toistavan salaliittoteorioita siihen että se olisi jotenkin velvoittava sopimus.

Jonkinlaisena näennäisvaihtoehtona on tarjoiltu sotilaallista yhteistyötä Ruotsin kanssa ja siis miljardien eurojen käyttämistä ruotsalaisvalmisteisiin lentokoneisiin. Se ei kuitenkaan edellä sanotusta johtuen muuta oikeastaan mitään olennaista. JAS on sekin Nato-yhteensopiva kone ja Ruotsihan on jo pitkään lennellyt kansainvälisissä tehtävissä ja toiminut tiiviissä yhteistyössä USA:n ja Nato:n kanssa.

Kun puhutaan “Nato-yhteensopivuudesta”, puhutaan yleisesti Link 16-tiedonsiirtojärjestelmästä, mikä ei merkkaa loppujen lopuksi muuta kuin sitä että Gripen osaa keskustella muidenkin koneiden kuin Ruotsin omien kanssa ja siirtää sekä vastaanottaa tietoa niille ja niiltä. Itse en osaa nähdä tätä valtavan ongelmallisena.

Sillä, mitä Ruotsi on omilla koneillaan tehnyt, ei taida olla relevanssia sen kannalta mitä Suomi omillaan tekisi. Ja mitä Ruotsi teki: Ruotsi osallistui 2011 YK:n mandaatilla Operation Unified Protectoriin muutamalla koneella. Käytännön tasolla tässä valvottiin lentokieltoa Muammar Gaddafin käytettyä ilmavoimiaan sisällissodassa siviilikohteisiin.

Vasemmiston ei tietenkään tule juuttua mihinkään aselaji- tai asejärjestelmäkeskusteluun, vaan tähdätä ulkopoliittisen suunnan muuttamiseen, sotilaallisen voiman keventämiseen ja armeijan poliittisen vallan suitsimiseen. Pitäisi tuomita militarismi sen kaikissa muodoissaan ja olla aktiivisesti mukana organisoimassa rauhanliikettä.

Ongelma tässä lienee se että Yrttiaho on koko ajan käynyt aselaji- ja asejärjestelmäkeskustelua ilman substanssiargumentteja sen tueksi, ja vetäytyy rauhanaatteen taakse kun häntä haastetaan sen suhteen. Tuntuu jopa siltä että hän ei erityisen hyvin edes tunne oman puolueensa nykylinjauksia, jotka tuntuvat menevän kaikkein eniten siihen suuntaan, että nimenomaan ulkopoliittista suuntaa halutaan viedä tiukemmin sotilaallisen liittoutumattomuuden suuntaan, ja sen hinta on uskottava puolustus, minkä Vasemmistoliitto on hyväksynyt viime aikoina.

Ylipäätään vaatimuksissa että pitää tuomita militarismi ja organisoida rauhanliike, laitetaan hirvittävästi vastuuta niiden niskaan, jotka ovat suurvaltapelin pelinappuloita. Kansainvälinen tilanne on kiristynyt 2010-luvulla olennaisesti, ja siitä kantaa vastuun suurvallat. Emme me. Suomessa organisoitava rauhanliike ei voi vaikuttaa suurvaltojen imperialismiin.

 

Advertisements
Johannes Yrttiaho ja hävittäjäkaupat, osa 2

Johannes Yrttiaho ja hävittäjäkaupat

Turkulainen kaupunginvaltuutettu Johannes Yrttiaho otti kantaa hävittäjäkauppoihin. Ajattelin lyhyesti käsitellä Yrttiahon väitteet tässä, ihan vain siksi että jouduin kuulemaan useammalta vasemmistoliittolaiselta tutulta miten karseaa tuubaa tämä keskustelu on. Vasemmistoliittohan ei ole varsinaisesti ollut aiemmin tunnettu erikoisen asiantuntevista puolustus- ja turvallisuuspolitiikkakannoistaan, vaikka toki nykyisen puheenjohtajan kautena Vasemmistoliitto on saanut aikaan pääosin erinomaisen turvallisuuspoliittisen ohjelman.

rauha.png
Highway to the Vasemmistoliitto Zone

Ohitan ilmeisen puolueen sisäiset poliittiset implikaatiot tässä kirjoittelussa, ja keskityn lähinnä substanssiargumentteihin.

Ensinnäkin valtavat summat olisivat väistämättä pois sosiaaliturvan ja palveluiden järjestämisestä, myös vaikka tie- ja ratahankkeista, kirjoittaa Yrttiaho.

Tämä on hyvin helppo: se ei ole totta. Valtion budjettiprosessi ei nyt vaan toimi niin, että vapahtuva raha kaadettaisiin automaattisesti johonkin hyvään ja produktiiviseen. Vaikka 7-10 miljardia on toki aika iso siivu valtion budjetista, se ei ole myöskään sellainen kustannus joka tulee kerralla maksettavaksi. Hävittäjät ei ole nakkeja, joita ostetaan kaupasta paketti kerrallaan, niiden toimitukset vie aina vuosia.

Toiseksi, hävittäjähankinta kytkisi Suomen entistäkin tiiviimmin Naton aseteknologiaan ja syventäisi tosiasiallista liittosuhdetta. 

Natosta puhuminen yksittäisenä toimijana tässä on fuulaa. Käytännön tasolla aseteknologiaa tulisi, jos valittaisiin ei-yhdysvaltalainen hävittäjä, useammasta maasta. Tiettyjen aseteknologioiden osalta valinnanvaraa ei juuri ole: jos halutaan ostaa esimerkiksi ilmasta-ilmaan-ohjuksia, jotka ovat hävittäjien tärkeimmät asejärjestelmät, lista maista jotka sellaisia osaavat valmistaa on hyvin lyhyt. Jo nyt Suomen ilmavoimat käyttää yhdysvaltalaisia ohjuksia, joten mitään konkreettista muutosta tilanteeseen ei monessakaan skenaariossa tulisi. Jos vaikka ruotsalainen Gripen E valittaisiin, Ilmavoimat jatkaisi pääosin samojen järjestelmien käyttöä.

Huomioitakoon että Yrttiaho ei selkeästi tunne aihepiiriä tarpeeksi hyvin, koska hän ei mainitse sitä skenaariota mikä. jos F-35 valitaan ostettavaksi hävittäjäksi, toteutuisi. Silloin Suomi olisi riippuvainen Nato-maihin rakennetusta huoltoverkostosta, koska F-35 ei sisältäisi tarvittavia teknologiasiirtoja, jotta huollot voitaisiin tehdä kotimaisin voimin. Muun muassa moottorihuoltoa on kaavailtu tehtäväksi Turkissa, mikä on melko epäilyttävää, jos otetaan huomioon Turkin ihmisoikeustilanne.

Kolmas näkökohta on puolustuksellinen. Tiedetään, että Suomen puolustuksen näkökulmasta tällaiset aseet ovat täysin turhia. Kyse on hyökkäysaseista, joilla ilmassa (ja muutenkin) ylivoimaista vihollista vastaan ei ole mitään käyttöä. Tehokkaan puolustuksen järjestämiseksi olisi järkevää panostaa alueelliseen puolustukseen, maavoimiin ja ilmatorjuntaan.

Tässä kohtaa pitää kysyä: miten “tiedetään?” Pikemminkin modernin sodankäynnin historia näyttää sen, että ilman omia ilmavoimia muukin puolustus ja sotatoimet vaikeutuvat huomattavasti. Esimerkkejä löytyy huomattavan paljon, alkaen Korean sodasta, Vietnamin sodasta, Israelin käymistä sodista, Iranin-Irakin sodasta, ensimmäisestä ja toisesta Persianlahden sodasta ja kenties tuoreimpana esimerkkinä Georgian sodasta.

“Hyökkäysaseista” puhuminen niinkuin asejärjestelmiä voitaisiin yksiselitteisesti luokitella hyökkäyksellisiksi tai puolustuksellisiksi on ennen kaikkea poliittinen lähtökohta, jolla ei ole käytännön sodankäyntitilanteiden kannalta suurtakaan merkitystä. Suihkuhävittäjä voi toimia hyökkäyksellisesti tai puolustuksellisesti.

Lisäksi kun puhutaan suurpiirteisesti että “olisi järkevää panostaa alueelliseen puolustukseen, maavoimiin ja ilmatorjuntaan”, niin se unohtaa kokonaan sen, että näihin osa-alueisiin on viime vuonna tehty merkittäviäkin panostuksia. On hankittu mm. uusia ilmatorjuntajärjestelmiä, telatykistöä, raketinheittimiä ja lisää panssarivaunuja. Ongelmallisempana tässä on listattu kolme osa-aluetta ilman minkäännäköisiä perusteluja sille miksi näihin pitäisi panostaa ja millä tavoin.

Haluan vielä mainita erikseen tämän ajatuksen siitä että hävittäjillä varustetut ilmavoimat voisi korvata ilmatorjunnalla, mihin törmää satunnaisesti, ja siitä voi osittain syyttää eläköitynyttä eversti Ahti Lappea, joka on päässyt nostamaan omia ajatuksiaan esiin aiheesta. Osittain se lienee ymmärrettävää: Lappi kuitenkin oli ilmatorjunnan tarkastaja aikoinaan.

Käytännön tasolla kuitenkin ilmatorjunta on aina luonteeltaan reaktiivista, sen kyky reagoida muuttuviin tapahtumiin on rajallista käytännön syistä (ilmatorjunta toimii siellä missä se on kantamansa rajoissa, ja se siirtyy pääosin maanpinnalla) ja ilmatorjunta harvemmin kykenee ottamaan ilmasodan aloitetta haltuun. Ilmatorjunta on tärkeää, mutta ei ole täysin sattumaa, että jokainen maa joka siihen kykenee, rakentaa myös itselleen ilmavoimat ja niihin hävittäjät.

Loppujen lopuksi ei voi muuta oikein todeta, kuin että Yrttiaho yksinkertaistaa tilannetta hävittäjäkauppojen suhteen tavalla mikä ei ole produktiivinen lähestymistapa, ja kruunaa sen puhumalla asejärjestelmistä tavalla mikä näyttää että hänellä ei ole asiantuntemusta tai edes amatööritason tietämystä aiheesta.

 

Johannes Yrttiaho ja hävittäjäkaupat

Ja antakaa persujen tulla natsien luo: Äärioikeiston verkostoituminen somessa ja muualla

Sisältövaroitus: Alla olevissa kuvissa on väkivaltafantasioita, rasismia ja transfobiaa kirjallisessa muodossa.

olli immonen natsien kanssa.png
Olli Immonen ja joku toinen noname-persu PVL:n riveissä yhdessä Timo Hännikäisen kanssa.

Ensinnäkin: tämän tekstin pääasiallisen havainnon teki joku muu kuin minä, eli Dmitry Gurbanov Twitterissä.  Nimittäin:

Gurbanov

Jäin miettimään tätä. Koska näinhän se tosiaan on. Halla-ahon oma äärioikeistolaisuus on moneen kertaan todistettu fakta, mutta ilmeisesti jonkinlaista halua tehdä pesäeroa militanttiin ja väkivaltaiseen äärioikeistoon on. Siitä ainakin haastattelu kertoo. Tosin Halla-aho toki puhuu “äärioikeistosta” tässä hyvin suppeassa ja tarkoituksenmukaisessa merkityksessä, koska Halla-aho tuskin haluaa avoimesti myöntää Perussuomalaisten olevan äärioikeistolainen puolue. Halla-aho redusoi äärioikeiston pelkästään PVL:n kaltaiseksi väkivaltaiseksi ja laittomaksi liikkeeksi, vaikka no, se on valetta. Suomen Sisu, johon monet perussuomalaiset kuuluvat, Halla-aho itse mukaanluettuna, on äärioikeistolainen organisaatio, ja Perussuomalaiset nykyisellään ovat hyvin leimallisesti äärioikeistolainen puolue.

Huonosti johdetun puolueen ongelma onkin se, että se pesäeron teko ei onnistu juuri mitenkään, koska jäsenistö kansanedustajia myöten symppaa vahvasti väkivaltaisempia äärioikeistolaisia liikkeitä kuten Pohjoismaista Vastarintaliikettä, Rajat Kiinni-verkostosta syntyneitä pieniä fraktioryhmiä ja sen kaltaisia liikkeitä. Halla-aho näkee tämän ilmeisesti sekä imagollisesti että poliittisesti hankalaksi.

Esimerkkinä tästä voidaan mainita itse Laura Huhtasaari, kansanedustaja ja puolueen varapuheenjohtaja, joka kävi talvella 2017 pitämässä lyhyen, joskin sekavan puheen yhden Suomi Ensin -fraktion mielenosoitusleirissä Paasikivenaukiolla. Kyseinen fraktio on siten varsin mielenkiintoinen, että siinä on pääosin aktiiveja, jotka ovat liian out there Perussuomalaisiin, mutta omista syistään Huhtasaari symppaa heitä. Tapahtumahetkellä kyseinen Suomi Ensin -fraktio tuntui olevan lähinnä erään tamperelaisen toopen egoprojekti, ja on sittemmin hajonnut ja synnyttänyt ainakin kolme uutta fraktiota joilla on jopa nimet.

paska-laura.jpg
Kaljan ja Erikeeperin hajun voi melkein aistia tästä kuvasta.

Olli Immosen tapaus oli kaikille tuttu jo kesältä 2015, ja Immosen yhteydet uusnatseihin ovat hyvin tunnetut. Toki sen jälkeen Immonen on suurinpiirtein kadonnut politiikasta niin tehokkaasti, kuin mitä eduskunnassa istuva kansanedustaja voi kadota.

Ja mitä Turun mielenosoituksiin 18.8.2018 tulee, Varisverkosto on varsin ansiokkaasti dokumentoinut tapahtuneen täällä. Kesti hyvän tovin ennenkuin lehdistö heräsi tapahtuneeseen, mutta lopulta Helsingin Sanomienkin oli pakko kirjoittaa aiheesta,

Mutta eräs toinen asia on jäänyt, ehkä syystäkin, pääosin huomaamatta, ja se on se miten tehokkaasti Perussuomalaiset ovat verkostoituneet Twitterin anonyymien äärioikeistotrollien kanssa, joista itse kirjoitin eilen.. Valitsin tässä tarkastelun kohteeksi Laura Huhtasaaren ja muutamia muita lähinnä sillä perusteella että tulivat Twitterissä vastaan tätä kirjoittaessani.

Alla muutama poiminta Laura Huhtasaaren seuraamista anonyymitileistä ja muista jotka on lievästi sanoen mielenkiintoisia valintoja seurattavaksi.

Ensimmäinen tosin ei ole varsinaisesti anonyymi, koska kyseessä on yksi monista tileistä, jonka omistaa Seppo Lehto, joka päätyi aikoinaan vankilaan kunnianloukkausjutuista. Lehdon tunnistaa helposti niistä kuvista jotka tili postaa.

seppo1.PNG

Joku voisi toki kysyä että mitäs ihmeellistä tässä sitten on. No, aika erikoinen puunkaatopalvelu.

seppo1.1.PNG

Toinenkin on Seppo Lehdolta, ja tällä kertaa mainostetaan joulupukkipalvelua.

 

seppo2.PNG

seppo2.1.PNG
Sellainen bad santa.

 

Sieltä löytyy myös Uusi Presidentti -tili joka väittää olevansa Huhtasaaren kannatustili. Todellisuudessa se on yksi monista joka postaa samaa sisältöä kuin moni muu tili, niinkuin eilen kirjoitin.

laura2.PNG

Ja Oikea Media, joka on valemedia.

laura3.PNG

Sekaan mahtuu myös toinen valemedia, eli rasistista propagandaa levittävä PT-media.

laura1.PNG

Löytyy lisää eilisessä blogauksessa mainittuja anonyymitrollitilejä.

anonyymit.PNG

anot2.PNG

Ja niin edelleen. Seurattavat on toki seurattavia, itsekin seuraan kaikkea mahdollista. Mutta tietynkaltainen valikointi Huhtasaarella on huomattavissa silti. Erityisesti koska Huhtasaarella on tapa keskustella anonyymien trollitilien kanssa niinkuin aatetoverien kanssa yleensä keskustellaan.

sini.PNG

yk.PNG

Ja niin edelleen. Voitte mennä itse katsomaan jos haluatte.

Leena Meren osalta materiaalia on vähemmän, koska Meri ei käytä twitteriä yhtä intensiivisesti kuin Huhtasaari. Mutta heti seurattujen listan alkupäästä löytyy tuttu trollitili.

meri.PNG

Entäs sitten Riikka Purra, oman kuvauksensa mukaan Perussuomalaisten spindoctor?

 

Kaikenlaista. Fasistista verkkolehteä, anonyymejä trolleja, vähemmän anonyymi trolli joka tekeytyy järjestöksi, valemediaa ja sen sellaista.

Lopuksi vielä Persujen Dank Old Man Veikko Vallin, joka ei myöskään ole mikään Twitterin suurkäyttäjä, mutta silti häntä kiinnostaa tällaiset tilit tarpeeksi jotta hän seuraisi niitä henkilökohtaisesti.

Mitä tästä sitten pitäisi ajatella? Vaikka Persuilla puolueena olisi tapana pitää tietty etäisyys äärioikeiston sakeampaan laitaan, niin yksittäisillä persuilla ihan puolueen huipulla saakka on tapana pitää ainakin jonkinlaista kontaktia netitse erilaisten valemedioiden, trollien ja rasistisen propagandan levittäjien kanssa. Yleensä ihmisten pitämästä seurasta voi päätellä jotain heidän arvoistaan ja sympatioistaan. Persuilla ne tuntuu menevän vahvasti avoimen fasistiseen ja rasistiseen suuntaan.

 

 

Ja antakaa persujen tulla natsien luo: Äärioikeiston verkostoituminen somessa ja muualla

Suomi-Twitterin trollitiliarmeija

Sisältövaroitus: noissa tileissä on sitten kaikkea ihmeen paskaa transfobiasta rasismiin ja väkivaltafantasioihin ja ties mitä.

“Silloin Hommaforumilla oli tapana sanoa vitsinä että oikeastihan nämä kaikki sadat maahanmuuttokriittiset kommentit kommenttipalstoille kirjoittaa myyttiset “20 netsiä”. Myöhemmin mä tajusin että se on ihan totta” 

-J. Mäki-Ketelä, Muutos 2011-puolueen ensimmäinen puheenjohtaja, 2010.

Vietin aamupäiväni selaten suomenkielisen Twitterin syvää päätä ja jopa tietynkaltaisin tuloksin. Venäjä-trolleista on puhuttu paljonkin, mutta vähemmän siitä miten systemaattista äärioikeistolainen trollaaminen suomenkielisessä somessa on, ja mikä sen luonne on. Keskityin Twitteriin koska se on huomattavasti helpompi alusta tämän katsauksen kannalta kuin mitä FB on. Katsaus tähän on pintapuolinen, ihan jo siksi että tämänkaltainen työ vaatii suhteettomasti työmäärää ja minulle ei kukaan maksa tästä.

Metodit mitä käytin oli pääpiireittäin nämä: tutkiskelin eri tilien verkostoitumista seuraajuuden kautta, profiilitekstien samankaltaisuutta, sekä retweettaamisen että suorien twiittikopiointien kautta.

tiivistelmä

Päätin aloittaa esittelemällä tämän tilin, koska sen biossa tiivistyy aika hyvin ne kaikki teemat minkä ympärillä tässä liikutaan. Suomalainen trollitili hyökkää vasemmistoa vastaan, on aina valmis pilkkaamaan feministejä, seksuaalivähemmistöjä ja sukupuolivähemmistöjä, kannattaa rasismia, persuja ja Trumpia ja puhuu maahanmuutosta loputtomiin. Sananvapausideologian varjolla toimitaan, kun todellinen tavoite on levittää äärioikeistolaista sanomaa.

Kansan sakiat rivit

Siinähän niitä on vaikka miten. Osa teeskentelee olevansa jonkinlaisia parodiatilejä, kun taas osa on nollavaivalla tehtyjä burner accounteja, osassa on todennäköisesti taustalla yksittäinen joskin monomaaninen henkilö.

Esimerkki siitä millaisia peitteitä käytetään: Tuossa listattu “Tomi Vaihtokainen” ei ole todellinen henkilö, koska “Vaihtokainen” ei ole oikea sukunimi ja profiilikuva on kuvamanipuloitu versio kuvasta jossa on Justin Trudeau. Menee silti varmaan monelle kasuaalille käyttäjälle läpi. Hyvin tyypillistä on myös samalla tavoin käyttää jotain tekonimeä ja hakea profiilikuva esim. jostain kuvapankista.

Jäljet johtaa äärioikeistolaiselle Ylilaudalle yllättävän usein. Sieltä tuleville Twitter-tileille melko tyypillisiä on muunnelmat Pepe-sammakosta profiilikuvana, tai tämä:

spurdo.png

Ylilautalaiset ovat aika ennalta-arvattavia. Heidän tuottamassaan sisällössä korostuu transvastaisuus erityisesti.

Oma lukunsa sitten taas on ns. poliisitilit, joita luotiin ilmeisesti reaktiona poliisin vihapuheen vastaiseen toimintaan. Mm. alla oleva tili oli alunperin poliisina esiintyvä, kunnes ilmeisesti tilin käyttäjä pelästyi mahdollisuutta joutua syytteeseen viranomaisena esiintymisestä.

troll21

Niitä toki on jäljellä yhä useampi, jotka nykyään kutsuvat itseään pääosin parodiatileiksi, muun muassa @vihapuhepoliisi-handlea käyttävä “Keijo Kaarisade” ja yllä olevassa kuvakoosteessa mainittu Reinikaistili. Samankaltaisuus herättää ajatuksia siitä että kyseessä on jonkinlainen masinointi.

Teennäisyyden ytimessä

Oma lukunsa ovat tilit jotka pyrkivät antamaan kuvan että niiden takana on jotain suurempaa kuin yksittäinen henkilö. Niitäkin on yllättävän monta, ja niissä on jotain erityisen mielenkiintoista.

Profiilitekstin kirjoitustyyli on monessa tapauksessa niin samankaltainen, että käytännön tasolla on pakko, että vähintäänkin osa näistä on saman tekijän tekemiä. Kenen, se jää mysteeriksi, mutta syy on selvä. Tilien tehtailu on helppo tapa luoda kuva siitä että äärioikeistolainen liike on suurempi kuin mitä se on.

Sattumalta tulin törmänneeksi jopa ihan todistusaineistoon tästä. Linkki ei välttämättä toimi kirjautumatta, mutta tässä visuaalisessa muodossa sama. Klikkaa isommaksi jos haluat.

Eli useampi tili jakaa täsmälleen samaa twiittiä omissa nimissään, mistä voi päätellä että yksittäinen henkilö tai taho operoi näitä kaikkia. Ei liene sattumaa että sanoma tässä on juurikin Natonvastainen.

Analyysi, pieni ystävämme pihapuussa

Aiemmin on jo mainittu teemat joiden ympärillä trollitilit pyörivät, joten niistä ei sen enempää. Yksi piirre mitä harvemmin mainitaan näiden ympäriltä on se poikkeuksellinen äärioikeistolainen ekumenia, joka tässä ympäristössä vallitsee. Samat tilit jakavat Halla-ahon juttuja, PVL:n puolustusta, Perussuomalaisten rivikansanedustajien juttuja, Hommaforumia, Tere Sammallahtea, Päivän Byrokraattia ja kaikkea muuta sellaista, jonka ollaan perinteisesti ajateltu olevan jokseenkin yhteensopimatonta siksi että esim. Halla-aho on salonkikelpoinen puoluejohtaja kun taas PVL on väkivaltainen natsijärjestö.

Twitter-trollien maailma paljastaakin sellaisia totuuksia mistä salonkikelpoinen osa laita- ja äärioikeistoa ei pidä: Tere Sammallahden ja Päivän Byrokraatin fanit ovat äärioikeistolaisia ja natsimielisiä. Samalla tavalla monet eivät näe funktionaalisesti mitään eroa sen välillä kannattaako Halla-ahon Perussuomalaisia vai Vastarintaliikettä.

Myöskin feminisminvastustus ja äärioikeistolaisuus tuntuu kulkevan käsi kädessä: usea tarkastelemani tili seuraa Henry Laasasta ja muita antifeministisiä tilejä.

Entäs sitten tilien alkuperät, joista jo mainitsinkin jonkin verran?  Todennäköistä on se että emme näe mitään yksittäistä trollitehdasta, vaan on usempia tahoja jotka toimivat jokseenkin samoilla linjoilla omista syistään. Ylilauta tuntuu toimivan monien äärioikeistotrollien lähtökohtana, kuten myös PVL ja Perussuomalaiset. Mielenkiintoisesti joukosta puuttuu käytännössä kokonaan Suomi Ensin/Rajat Kiinni/Suomen Kansa Ensin -liimapleksi, joka on käytännössä näkymätön lukuunottamatta joitakuita aktiivisia yksittäisiä öyhöttäjiä. Ilmeisesti edes Twitterin natsitilit eivät pidä Panu Huuhtasta minään.

Selvää lienee se että tilien takana on vähemmän ihmisiä kuin mitä tilien määrä antaa ymmärtää. Hyvin moni tili jota tarkastelin on luotu vasta muutama kuukausi sitten.

Ja tämän enempää ja tarkemmin en kirjoita aiheesta ilmaiseksi.

 

Suomi-Twitterin trollitiliarmeija

Vihervasemmistoa, Kempeleen Juhaa ja viestintästrategiaa ja moikka, Antti Ronkainen!

Antti Ronkainen kirjoitti omaan blogiinsa Kempeleen korruptiokeisarin vihervasemmisto-kommenteista oman näkökulmansa, ja ajattelin tähän kirjoittaa siihen lyhyen vastineeni.

Musta Monopoli 001
Mulla on varmaan joku syy käyttää tätä mutta käytetäänpäs nyt uudestaan.

Ronkaisen pääpointti on siinä, että Sipilä käyttäytyi tarkoituksellisen provokatorisesti jotta saisi vastapuolen vänkäämään vihervasemmisto-termistä. Sen näkemyksen ongelma lienee lähinnä siinä, että mitä hyötyä provokaation reaktiosta loppujen lopuksi on? Railo opposition ja hallituksen välillä on hyvin harvoin ollut niin selkeä ja raju kuin nykyään.

Itse teen mieluummin analyysini aina tämän peukalosäännön pohjalta: politiikassa asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. 

Sipilä syyttää “vihervasemmistoa” maan vahingoittamisesta ja korostaa omaa rooliaan jälkien korjaajana ja siivoajana. Tämä on täysin linjassa sen kanssa, mikä on ollut Sipilän retorinen linja aina: vastuullisuutta talouteen leikkauksilla, ja hyvinvointivaltio on ylellisyys mihin ei ole varaa. Ainoastaan liiketalouden ja viennin edut ratkaisevat.

Tämän retoriikan ongelma on siinä että epäsuosittu ja ideologisen uusliberaali austerity-linja ei ole saavuttanut juuri mitään: Suomi päätyi taas talouskasvuun kun maailmantalous kääntyi nousuun, ja todennäköisesti leikkaukset lähinnä kasvattivat kysyntälamaa, mikä on ollut Suomessa merkittävä faktori sitten vuoden 2008 talousromahduksen.

Keskustapuolueen kannatus on romahtanut, ja Juha Sipilä on paljastanut ennätyksellisen epäpäteväksi pääministeriksi, jonka kyky ajaa ylipäätään mitään muutoksia läpi on ollut uskomattoman huono. Ilman presidentin väliintuloa, oltaisiin nähty uskomaton työtaistelurumba kiky-haaveiden takia, jotka toteutuivatkin vain osittain.

Hallituksen yleinen toimettomuus joka on alkanut jo ajat sitten, on vain lisääntynyt sitä myötä kun sote-uudistus tuntuu kaatuvan omaan mahdottomuuteensa ja hallituksen enemmistö eduskunnassa muuttuu aina vain kapeammaksi. Ongelman alkujuuri on siinä, että pääministerin valinnan epädemokraattisuus johti tilanteeseen, missä epäpätevä ja korruptoitunut maakuntateollisuuspatruuna pystyi ostamaan itselleen puolueen puheenjohtajuuden. Seuraukset puolueelle ovat ilmiselviä.

Joten Sipilä tarttuu oljenkorsiin, esittelee hupaisia nikkaroimiaan esineitä ja väittää ettei paatti vuoda. Mistään sen kummallisemmasta ei ole kyse. Ei pidä nähdä suuria strategioita siellä, missä sellaisia ei ole.

Ylipäätään on liikaa tendenssiä redusoida politiikassa kaikki pelkäksi viestinnäksi. Viestinnän keinoin ei voida muuttaa konkreettisia materiaalisia realiteetteja, joihin kuuluu se syvä tyytymättömyys ja jopa viha mitä hallituksen politiikkaan kohdistetaan. Keskustalla ei ole keinoja kaivaa itseään ulos siitä kuopasta mihin se Juha Sipilän johdolla käveli, ja se näkyy siinä että veteraanipoliitikot kuten esimerkiksi Seppo Kääriäinen nyt jättäytyvät sivuun.

 

Vihervasemmistoa, Kempeleen Juhaa ja viestintästrategiaa ja moikka, Antti Ronkainen!

Pohjois-Irlanti saapuu Turkuun

Dk4Nz6HXcAAd-F6

Ostin hiljattain antikvariaatista femmalla Richard Englishin kirjan Armed Struggle: The History of the IRA. Erittäin hyvä kirja, voin suositella, jos kiinnostaa PIRA:n synty ja Pohjois-Irlannin konfliktin alkujuuret, ja IRA:n ideologinen kehitys.

Se mikä siinä tuntuu ehkä hämmentävänkin analogiselta vuoden 2018 Suomeen, yllätti minut suuresti. Kerron siis historiallisen taustan lyhyesti tässä koska analogia on kovinkin ilmeinen.

IRA:lla ei ollut mennyt erityisen hyvin vuosien 1956-1962 Border Campaignin aikana, joka oli ollut aseellinen konflikti ja yritys käydä sissisotaa Pohjois-Irlannissa. Siitä seurasi silloisen IRA:n romahdus ja IRA:n johdon vaihtuminen. Cathal Goulding josta tuli IRA:n esikuntapäällikkö, lähti viemään järjestöä kohti uutta suuntaa. Goulding oli marxilainen ja vei IRA:n mukaan siihen, mistä syntyisi Pohjois-Irlannin kansalaisoikeusliike. Gouldingin ja hänen kannattajiensa analyysi Irlannin tilanteesta oli myös marxilainen: Irlannin kansan sisäiset jaot (eli juuri katolinen-protestantti, tasavaltalainen-lojalisti) olivat keinotekoisia ja ratkaisu tähän olisi luokkapohjaisen ajattelun tuominen mukaan politiikkaan.

IRA lähti mukaan perustumaan Northern Ireland Civil Rights Associationia Gouldingin aikakautena. Huomattavaa tässä oli, että tuolloin IRA pyrki käyttämään väkivallattomia keinoja (vaikka Goulding ei kokonaan missään vaiheessa luopunut väkivallasta) ja ajamaan muutosta Pohjois-Irlannin tilanteessa ensisijaisesti kansalaisoikeuksien kautta.

Tämä luonnollisesti epäonnistui täysin. Militantit lojalistit Pohjois-Irlannissa ja unionistien hallitsema Stormontin itsehallintohallitus näkivät kansalaisoikeusliikkeen korrektisti uhkana omalle vallalleen. Lojalistit alkoivat hyökkäillä kansalaisoikeusliikkeen järjestämiin mielenosoitusmarsseihin, ja Pohjois-Irlannin poliisivoimat, Royal Ulster Constabulary, pääosin jätti kansalaisoikeusaktivistit oman onnensa nojaan. RUC myös pahoinpiteli ja pidätti katolilaisia suurinpiirtein summanmutikassa tässä vaiheessa. Stormont ei muuttanut missään vaiheessa toimintamallejaan, vaan implisiittisesti kieltäytyi suojelemasta kansalaisoikeusliikettä.

Vuosien 1968 ja 1969 aikana tilanne eskaloitui, Stormont menetti tilanteen hallinnan ja Iso-Britannian armeija saapui Pohjois-Irlantiin palauttamaan järjestystä. Kun Bloody Sunday tapahtui, kansalaisoikeusliike oli jo käytännössä romahtanut, ja sen jättämän tyhjän tilan täytti IRA:sta eronnut PIRA.

Miten tämä on sitten relevanttia Suomen kannalta?

Muistetaan itsenäisyyspäivä 2015, missä ensimmäistä kertaa julkisuuteen päätyi se, miten väkivaltaisesti ja voimallisesti poliisi päätti suojata äärioikeistolaisten marssia. Silloin käytettiin ensimmäistä kertaa paineilma-asetta millä poliisi silminnäkijäkertomusten mukaan ampui summanmutikassa väkijoukkoon. Ja samaan aikaan alkoivat ne kaikki rasistisen Rajat Kiinni/Suomi Ensin -organisaation mielenosoitukset, missä poliisi joukkojenhallintavarusteissa ja ilman nimilappuja univormuissaan ottaa kiinni vastamielenosoittajat suojatakseen äärioikeistolaisia.

Samaan aikaan tuli selväksi että tietyt toimijat voivat odottaa väkivaltaa silloin kun poliisi toimii heitä vastaan, mutta rasistiset mielenosoittajat saavat lisää liekaa silloinkin kun uhmaavat poliisin määräyksiä.

Itsenäisyyspäivänä 2017 poliisi haki Jari Laineen kotoaan putkaan, “ennaltaehkäisevästi”. Laine ei ollut edes Helsingissä, mutta hänen vapaalla jalallaan olo uhkasi äärioikeistolaisia mielenosoituksia. Samana päivänä poliisi katsoi vierestä kun Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen jäsen pahoinpiteli sivullisen ja jätti kiinnioton tekemättä.

Nyt 18.8.2018 poliisi teki useampia kiinniottoja “ennaltaehkäisevästi” ja nämä oli kaikki kohdistettu nimenomaan vastamielenosoittajiin, ei äärioikeistolaisiin jotka tulivat Turkuun pelotellakseen paikallisia ja pahoinpidelläkseen ihmisiä.

On niin kipeän ilmeistä se, että poliisi ei toimi tasapuolisesti näissä tapauksissa, ja se syö poliisin uskottavuutta. Hallitus on ollut hiljaa ja tuntuu hyväksyvän tämän kehityksen täysin. On jopa syytä epäillä, että hallituspuolueet näkevät äärioikeistolaiset enemmän omien arvojensa kannattajina, kuin vastamielenosoittajat, jotka todennäköisesti eivät hallitusta kannata.

Niinkuin Pohjois-Irlannissa, niin myös täällä. Joka kerta kun nähdään natsilippujen keikkuvan poliisien valkoisten kypärien takana, joka kerta kun äärioikeistolaisten mielenosoittajien joukosta ryntää joku pahoinpitelemään sivullisen eikä poliisi puutu siihen (paitsi mahdollisesti viemällä pahoinpidellyn putkaan, niinkuin Turussa kävi useasti), useampi ja useampi ymmärtää sen että poliisi ei noudata lakia eikä poliisi suojaa heitä, vaan poliisi suojaa äärioikeistolaisia.

Tässä vaiheessa myöskin poliisi ei ole enää vastassa pelkästään pampuin ja kilvin, vaan ensimmäisen kerran sitten vuoden 1956 joukkojenhallintaa tehtiin konepistoolein aseistettuna. Ja niinkuin etälamauttimen ja paineilma-aseen historia Suomessa osoittaa, ennemmin tai myöhemmin niitä tullaan käyttämään vastamielenosoittajiin.

Ja sitä useampi tajuaa sen ettei sillä kovasti kehutulla demokraattisella oikeusvaltiolla ole mitään intressiä suojata tavallisia kansalaisia natseja vastaan. Reaktio siihen on yleensä radikalisaatio. Jos poliittinen luokka haluaa että niin käy, niin sitten tätä rataa on oikein hyvä jatkaa.

 

Pohjois-Irlanti saapuu Turkuun

Antifasismista, kynnyksistä ja mitä pitäisi tehdä

Tuossa eilen Twitterissä oli jonkin verran keskustelua siitä, miten nyt tällä hetkellä pitäisi toimia fasismia vastaan. Asiasta on jonkin verran näkemyseroja, mutta suoraan toimintaan kehotuksiin on jonkin verran myös vastattu sillä sinänsä validilla pointilla, että kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia toimia, on syynä sitten fyysiset rajoitteet tai muut syyt.

Pointti on sinänsä validi, mutta myös väärä. Lähestulkoon kaikki voivat tehdä jotain. Se on myös totta, että jos jostain syystä olet erityisen haavoittuvainen fasistien kostotoimenpiteille, kynnys tehdä asioita on korkeampi. Suora toiminta ja siihen osallistuminen kuitenkin altistaa ihmisen esimerkiksi väkivallan uhalle ja fasisteja suojelevien poliisien voimankäytölle ja muille seurauksille.

Kuitenkin: pitäisi muistaa se että osittain toiminnan rajoitteet johtuu organisaation puutteesta ja strategioiden puutteesta. Informaalit verkostot ovat hyviä siinä, ettei esimerkiksi poliisi pysty soluttamaan niitä (eikä poliisi ymmärrä niitä, minkä jokainen kuulusteluissa koskaan ollut aktivisti saa itselleen selväksi) mutta niiden rajoite on se, että toimintaan on vaikea osallistua, ellei sitten tiedä tarkalleen että keneltä kysyä mitä pitää tehdä. Erityisesti jos et ole osallistumassa suoraan toimintaan henkilökohtaisesti.

Tarvittaisiin aktiivisia tukiverkostoja suoralle toiminnalle, jotka sinänsä toimivat legaalisti, joskin anonyymisti. Tarvitaan ihmisiä jotka ovat valmiita käyttämään aikaansa, ja mahdollisuuksien rajoissa myös rahojaan, siihen että suora toiminta on helpompaa. Pitää käydä media- ja propagandasotia vastapuolta vastaan, pitää olla valmiita järjestämään oikeusapua sitä tarvitseville, järjestää koordinointia ja koulutusta niille jotka sitä tarvitsevat.

Lähestulkoon kukaan meistä ei ole aktivisti sata prosenttia ajastaan. Jokaisella on kynnykset tehdä eri asioita. Seuraamukset huolettaa meitä kaikkia aina jossain määrin. Jokaisen henkilökohtainen rohkeus voi pettää, jokaisen henkilökohtaiset ominaisuudet saattaa olla jossain tilanteessa riittämättömiä.

Siksi pitäisi organisoida sellaista toimintaa, mikä tukee antifasistista toimintaa sen kaikissa muodoissa. Sellaista mihin voi osallistua riskittömästi ja väkivallattomasti ja täysin turvallisesti. Se pitää organisoida sekä paikallistasolla että maanlaajuisesti.

Menestykseen on monia teitä, mutta se vaatii aina toiminnan siirtymistä pois yksilön tasolta ja organisoitumista.

 

 

Antifasismista, kynnyksistä ja mitä pitäisi tehdä